Kuukausi: lokakuu 2013

Luin uudesta Kotivinkistä jutun, jossa kahden pienen lapsen vanhemmat olivat luopuneet suurimmasta osasta tavaroitaan. Tuo nelihenkinen perhe tulee toimeen niin vähällä tavaralla, että koko perhe sopii hyvin asumaan alle 50 neliön asunnossa. Tavaroiden vähentäminen oli lähtenyt siitä, kun pariskunta oli herännyt siihen tosiasiaan, että heidän cd-soittimensa oli rikki ja levyjä oli valtavasti. Heillä ei ollut halua ostaa uutta soitinta, joten he päättivät luopua levyistä, koska eivät niitä aikoihin olleet kuunnelleetkaan. Tavaroista luopuminen oli saanut heidät valtaansa niin, että entinen asunto oli alkanut tuntua isolta ja he päättivät muuttaa pienempään.

Juttu kolahti minuun. Iski tajuntaan kuin metrinen halko! Tuostahan minä olen puhunut vuosia, mutten ole tehnyt asialle mitään. Olen halunnut elää luonnonläheisempää ja pienempää elämää. Kun muutin kodistani, jossa asuin lasteni ja heidän isänsä kanssa, muutin lähes tyhjin käsin. Tai no…olihan sitä tavaraa silloinkin. En halunnut luopua ihan kaikesta vanhasta kerralla. Koska sisäinen tunteeni oli, että olin luopunut kaikesta, hamstrasin vähän lisää. Tehtäköön nyt selväksi, en ole hamsteri. Osaan myös luopua tarpeettomasta, se ei tuota minulle tuskaa. Matkan varrella olen kerännyt 5 eri vaatekokoa vaatteita, askartelutarvikkeita, cd-levyjä, kirjoja, astioita ja kankaita sellaisen määrän, jolla voisin ilahduttaa kokonaista keskikokoista kylää.

Artikkeli sai minut miettimään. Miksi olen asettanut itselleni tavoitteita ja toiveita tulevaan, enkä sitten toimi niiden eteen? Mitä tänään voisin tehdä sen eteen, että eläisin lähempänä luontoa tai pienemmin? Ei todellakaan riitä, että asetetaan tavoite ja toivotaan, että elämä vie sitä kohti, on myös tehtävä itse aktiivisesti valintoja jotka edes auttavat tavoitteen saavuttamisessa. Ryhtiliikkeen paikka. Aloitan askartelutarvikkeista.

Ensilumi satoi viimeviikolla. Maailma kirkastui hetkessä. Vaihdoimme autoon talvirenkaat keskiviikkona, kun tulin töistä. Lumi satoi torstaina. Onnittelin itseäni kaksin käsin viisaasta ajoituksesta renkaanvaihdossa. Äläkääkä luulkokkaan, että olisin vaihtanu talvikummit yksin. Ehei! Avitin kyllä kesärenkaitten kantamisessa kellarista vaihtopaikalle ja kannoin autosta irrotetut kesärenkaat  talveksi kellarin suojiin. Raskaimman työn teki hani. Hikeä valuen hän toteutti työn ja minä viljoilin virnuillen vieressä.

Tämä syksy on ollut erilainen. Olen kulkenut paljon metsässä. Tehnyt pitkiä reissuja poluilla ja reiteillä, joilla en ennen ole kulkenut. Olen kontannut pitkospuilla keskellä suota, kyykkinyt sammalikossa sekä tuijottanut taivasta ja puidenlatvoja. Kameraharrrastukseni on herännyt horteesta. Tai no, en ole kuvannut kameralla, vaan kännykälläni. Joku neuvoi minulle facebookissa, kuinka saan käyttöön sen kaikki ominaisuudet. Huomattuani, että puhelimessani on makro, lähti kuvaaminen täysin lapasesta. Mitä mitättömämpi kohde  sitä innokkaampi emäntä. Olen kuvannut sammalia, kiven kuvioita ja jäkäliä. Olen kyykkinyt, kontannut, maannut pitkin pituuttani ja kurkotellut korkeuksiin Samsungini kanssa ja nauttinut.

Viime viikolla kävin vihdoin toteuttamassa pitkäaikaisen haaveeni ja tilasin itselleni digi-järjestelmäkameran. Veronpalautuksia oli luvassa runsaasti, joten ajattelin sijoittaa ne rakkaaseen harrastukseeni, joka tänä syksynä on palannut elämääni. Oman Nikonini saan 4.12.2013.

Tämä alkusyksy on ollut elämäni parasta aikaa. Luovuuteni on palannut, olen toteuttanut itseni. Jopa lenkille lähtö ei tunnu hankalalta. Onhan minulla kamera. Suhtaudun kameraan kuin jotkut koiraan. Sen kanssa on helppoa lähteä lenkille. Se tuo merkityksen lenkkeilyyn syksyisessä illassa.

Kävin ulkona. Satoi. Koko maailma oli peittynyt sumuun. Näkymä oli surullinen.

Siti syksyssä on jotain todella voimakasta ja positiivista. Vaikka maailma ”kuolee” ympäriltä, kuuluu jossain taustalla kuin kaikuna lupaus uudesta. Puut muuttuvat irvokkaan punaisiksi ja julkean keltaisiksi. Ikään kuin he tyrmistyttävillä väreillään haluaisivat näyttää kieltään maailmalle ennen kuin pudottavat lehtensä kokonaan. Maailma sulkee ovensa talven ajaksi, uudistuakseen kokonaan keväällä. Aloittaakseen kokonaan uuden kauden.

Syksy on ulkoisesti masentava. Pimeä, sumuinen, sateinen. Se enteilee vain tuhoa, hävitystä ja kuolemaa. Silti syksyssä on aina lupaus uudesta. Vanhan on kuoltava, että uusi kasvu voi alkaa.

Paradoksaalisesti synkkä, sateinen ja sumuinen syksy on äärimmäisen värikäs. Se on sitä aivan kuin muistuttaakseen meitä näkemään kauneutta kaikissa asioissa. Se on muistuttamassa meitä siitä, että vaikka mitä tapahtuisi meidän oma asenteemme ratkaisee. Ei ole huonoja tapahtumia, on vain tapahtumia.  Jää meidän itsemme päätettäväksi otammeko opiksi. Kohtaammeko takaiskut  mahdollisuuksina oppia itsestämme ja elämästämme jotain. Näemmekö kauneutta kaikessa?

Elämä on jatkanut kulkuaan. Kuukaudet ovat kuluneet ja elämäni on tasoittunut. Tai no miten sen kukanenkin näkee. Onko se tasoittunut vai ei, on varmaan tulkinnallinen juttu, ja riippuu tulkitsijan tempperamentista. Itse koen elämäni rauhoittuneen. Tuntuu, kuin se olisi loksahtanut pyörähtelemään oikeille jengoille. Elämän ilo ja merkitys ovat palanneet.

Uuden suhteen myötä elämääni on tullut enemmän elämää. Kuljemme paljon matkoilla ja tapaamme runsaasti ihmisiä. Vietämme aikaa ystäväni tuttavien ja sukulaisten sekä omien tuttavieni ja sukulaisteni seurassa. Erakoitumisele ei enää löydykään aikaa. Minusta on tulossa sosiaalisissa tilanteissa sulavasti keinahteleva jagulaari. Yllättäen nautin tilanteesta. Sosiaalisuus ja uudet ihmiset ympärillä eivät ahdistakaan, niin kuin aluksi olin ajatellut sen tekevän. Nautin uusien ihmisten tapaamisesta.

On tuskallista huomata omat rajoittensa. Toivoisin niin, että olisin perinyt äitini emännöinnin lahjat. No, en ole perinyt! Kuinka hauskaa olisikaan järjestää päivälliskutsuja tai muita vastaavia pienimuotoisia tilaisuuksia ruuan ympärillä. Ruuanvalmistus kyllä onnistuu, mutta kokkaamisen jälkeen pieni keittiöni on kuin Hiroshima atomipommin jälkeen. Kun edelliseen lisätään olemattomat kattaustaitoni, niin kutsujen järjestäminen ei juurikaan houkuttele. Mutta kai ihmien voi kehittyä? Toivon, että sanonta: ihminen oppii juuri sen mitä hän haluaakin oppia, on totta! Olisi ihanaa järjestää päivälliskutsut ystäville. Sellaiset ”candel light supper”-tyyliset hienostuneet juhlat Hyacinth Bouguetn malliin.