Päivä: 9.10.2013

Kävin ulkona. Satoi. Koko maailma oli peittynyt sumuun. Näkymä oli surullinen.

Siti syksyssä on jotain todella voimakasta ja positiivista. Vaikka maailma ”kuolee” ympäriltä, kuuluu jossain taustalla kuin kaikuna lupaus uudesta. Puut muuttuvat irvokkaan punaisiksi ja julkean keltaisiksi. Ikään kuin he tyrmistyttävillä väreillään haluaisivat näyttää kieltään maailmalle ennen kuin pudottavat lehtensä kokonaan. Maailma sulkee ovensa talven ajaksi, uudistuakseen kokonaan keväällä. Aloittaakseen kokonaan uuden kauden.

Syksy on ulkoisesti masentava. Pimeä, sumuinen, sateinen. Se enteilee vain tuhoa, hävitystä ja kuolemaa. Silti syksyssä on aina lupaus uudesta. Vanhan on kuoltava, että uusi kasvu voi alkaa.

Paradoksaalisesti synkkä, sateinen ja sumuinen syksy on äärimmäisen värikäs. Se on sitä aivan kuin muistuttaakseen meitä näkemään kauneutta kaikissa asioissa. Se on muistuttamassa meitä siitä, että vaikka mitä tapahtuisi meidän oma asenteemme ratkaisee. Ei ole huonoja tapahtumia, on vain tapahtumia.  Jää meidän itsemme päätettäväksi otammeko opiksi. Kohtaammeko takaiskut  mahdollisuuksina oppia itsestämme ja elämästämme jotain. Näemmekö kauneutta kaikessa?