Ensilumi satoi viimeviikolla. Maailma kirkastui hetkessä. Vaihdoimme autoon talvirenkaat keskiviikkona, kun tulin töistä. Lumi satoi torstaina. Onnittelin itseäni kaksin käsin viisaasta ajoituksesta renkaanvaihdossa. Äläkääkä luulkokkaan, että olisin vaihtanu talvikummit yksin. Ehei! Avitin kyllä kesärenkaitten kantamisessa kellarista vaihtopaikalle ja kannoin autosta irrotetut kesärenkaat talveksi kellarin suojiin. Raskaimman työn teki hani. Hikeä valuen hän toteutti työn ja minä viljoilin virnuillen vieressä.
Tämä syksy on ollut erilainen. Olen kulkenut paljon metsässä. Tehnyt pitkiä reissuja poluilla ja reiteillä, joilla en ennen ole kulkenut. Olen kontannut pitkospuilla keskellä suota, kyykkinyt sammalikossa sekä tuijottanut taivasta ja puidenlatvoja. Kameraharrrastukseni on herännyt horteesta. Tai no, en ole kuvannut kameralla, vaan kännykälläni. Joku neuvoi minulle facebookissa, kuinka saan käyttöön sen kaikki ominaisuudet. Huomattuani, että puhelimessani on makro, lähti kuvaaminen täysin lapasesta. Mitä mitättömämpi kohde sitä innokkaampi emäntä. Olen kuvannut sammalia, kiven kuvioita ja jäkäliä. Olen kyykkinyt, kontannut, maannut pitkin pituuttani ja kurkotellut korkeuksiin Samsungini kanssa ja nauttinut.
Viime viikolla kävin vihdoin toteuttamassa pitkäaikaisen haaveeni ja tilasin itselleni digi-järjestelmäkameran. Veronpalautuksia oli luvassa runsaasti, joten ajattelin sijoittaa ne rakkaaseen harrastukseeni, joka tänä syksynä on palannut elämääni. Oman Nikonini saan 4.12.2013.
Tämä alkusyksy on ollut elämäni parasta aikaa. Luovuuteni on palannut, olen toteuttanut itseni. Jopa lenkille lähtö ei tunnu hankalalta. Onhan minulla kamera. Suhtaudun kameraan kuin jotkut koiraan. Sen kanssa on helppoa lähteä lenkille. Se tuo merkityksen lenkkeilyyn syksyisessä illassa.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 