Olen pyöritellyt erastä ajatustan päässäni pari päivää. Ajatusta kauneudesta. Kamera kädessä liikkuesani olen hiljaa manannut syksyä. Maisema on harmaa, sateinen ja masentava. Minun on vaikea löytää siitä kauneutta. Eilen kävimme Perhojokisuulla. Uskollinen Samsungini oli mukana. Otin pari kuvaa, jotka kutkuttivat sydäntäni. Toisessa kuvassa oli kirkkaan oranssi limainen sieni koivun rungolla. Muistan koivun. Sen rungolla oli useampi sieni. Ne kasvoivat siinä kuin huutomerkkinä minulle. ”Katso toope! Ei maailma ole kokonaan harmaa, kuten pienessä päässäsi kuvittelet”. Seuraavassa kuvassa, joka herätti huomioni, olin kuvannut jäkälää oksalla. Jäkälässä näkyi violettia ja vaaleanpunaista. Yllättävänkin kirkkaita värejä syksyn harmaudessa.
Nuorena tyttönä iloisella 90-luvulla, olin Kilpisjärvellä kesätöissä pari kesää. Nyt muistin miten tuolloin jouduin konttaamaan pitkin tuntureiden rinteitä löytääkseni tunturikasveja. Mallan ja Saanan maisemat ovat massiivisia, kivikkoisia rinteitä. Mutta kasvusto on pientä. Suureen tunturiskaalaan verrattuna kasvit olivat mikroskooppisia. Niitä ei nähnyt ellei jaksanut kyykistellä. Tunne tämän aamuisella lenkillä kamerani kanssa oli samanainen. Maailmassa on paljon kauneutta, se pitää vain nähdä.
Maailma on kaunis! Pysähdy, käytä aikaa huomataksesi pienetkin asiat. Älä anna kiireen viedä!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 