Päivä on edennyt jo iltapäivän puolelle. Väsymys velloo lihaksissa. Silmät meinaavat lupsottaa. Aamulla olin kuitenkin ahkera…kai. Sain viimeisteltyä eilen aloittamani pipon ja kävin naapurin rouvan kanssa kirppareilla. Olen miettinyt miten jaksaisin, jos joutuisin vielä olemaan 8 tuntia päivässä terveydenhuoltoalalla töissä. Luulen, että olisin vihainen, kärtyinen ja elämääni kyllästynyt keski-ikäinen ämmä, joka tekisi kaikkien ymprillä olevien elämästä helvetin.
Tunnistan valtavan eron entiseen alkuvuoteen verrattuna. Kerkesin olla 3-4 kuukautta töissä vuorotteluvapaan jälkeen. Laitoksessa työ oli kiireistä, venymistä asiakkaiden ehdoilla, miettien firman taloutta ja peläten jatkuvasti oman työpaikan puolesta. Asiakkaiden ongelmat olivat usein niin monisyisiä, että tunsin itseni neuvottomaksi ja turhautuneeksikin, kun apua haettiin niin myöhään: olisi pitänyt pystyä ihmeisiin. Pipo alkoi jo kiristämään ja olin jatkuvasti sairaana. Koko kevään olin poskiontelotulehduksessa ja minulla oli hengitysvaikeuksia sekä jatkuvasti lämpöä. Nuo vaivat tunnistan jälkeenpäin selviksi stressioireiksi. Tokikin osa syksyn oireistani johtui ihan muista vaivoista, niistä joiden vuoksi olen menossa marraskuun lopulla leikkaukseen. Mutta mieliala on tänään ihan toinen. Vaikka olen juuri nyt väsynyt ja ajatus sakkaa, niin mielialani on loistava. Pienien tupluurien jälkeen olen taas entiselläni – valmiina aloittamaan jotain uutta käsityötä.
Miten onnekas olenkaan, kun minulla ei ole velkaa ja kykenin sanoutumaan irti sairaanhoitajan työstäni tavoitellakseni jotain uutta, sellaista joka saa sieluni laulamaan! Miten onnekas olenkaan, kun rinnallani seisoo rakastava kumppani, joka tukee ulkopuolelta katsottuna pähkähullua ideaani aloittaa kokonaan uusi ja erilainen työelämä viisikymppisenä. Miten onnekas olenkaan kun uskalsin hypätä tyhjään ilman siipiä!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 