Kuukausi: joulukuu 2015

Herään yöllä. Sinä kääntelehdit vieressäni. Mietin oletko kipeä. Tuhiset tasaisesti, vaikka liikehditkin levottomasti, joten arvelen, että nukut.

Minä tuijotan kattoon. Makaan liikkumatta kädet ristittynä rinnalleni. Huvittaa itseänikin: olen kuin ruumis. En uskalla lepuuttaa jalkaani sängyn reunan yli. Liian monta kertaa ovat henget jo koskettaneet jalkaani pimeässä hakien huomiota. En pelkää, mutta en haluaisi näitä yöllisiä kohtaamisia vainajien sielujen kanssa. Minne menenkin, kerään apua etsiviä sieluja mukaani. Vaasasta syksyllä mukaani lähtivät 40-luvulla pommituksessa kuolleet veljekset. Pienempi veli, noin 6-7 vuotiaas, kutitteli minua useampana yönä, ennen kuin laitoin heidät lähdölle. Tiedän, että he haluavat yhteyttä eläviin, apua siirtymiseen rajan toiselle puolelle. Rukoilen heidän puolestaan. Toistan ”Isä meidän” varmuuden vuoksi kahdesti muiden siirtosanojeni kanssa ja yritän keskittää ajatukseni muualle toivoen ja uskoen, että apuni meni perille.

Kummallinen yö, uni ei tule millään. Ajatukset risteilevät päässäni kuin laivat aavalla ulapalla. Viime aikoina on menneisyys ollut monin tavoin mukana nykyisyydessä. Olen miettinyt elämäni kulkua, nähnyt kuinka se on muovannut elämäni tähän pisteeseen. On puhdistavaa huomata, että jokaisella valinnalla on vaikutusta elämään. Jokainen askel, jonka olen elämäni aikana ottanut, jokainen pieninkin valinta, on johdattanut minut tähän hetkeen. Voin siis vaikuttaa elämääni tekemällä oikeita valintoja.

Sinä käännät kylkeä. Vaikka meillä on kaksi erillistä sänkyä, tuntuu, että minäkin pompin sängylläni. Hellyyden aalto hulmahtaa sisälläni. Olen onnellinen!

Tuntuu, että maailmasta on sammutettu kaikki valot. Näin joulun alla sateisina päivin on niin pimeää, että tarvitaan jatkuvasti valot sisällä, että näkisi edes jotain. Kärsin kaamosmasennuksesta. Pimeän vuodenajan tullessa mieli mustuu ja elämästä tahtovat kadota pimeän myötä kaikki värit.

Miehelläni on arat silmät ja hän haluaisi viettää aamulla aikaa pimeässä. Haluan nousta aamuisin hänen kanssaan, että saan viettää pienen aamuhetken hänen seurassaan, ennen kuin hän lähtee töihin ja minä jään kotiin omiin askareisiini. Tulen yläkerran makuhuoneesta alas ja räpsäytän kaikki valot päälle. Sieluni halajaa valoa, ettei  mielenikin mustuisi sulautuakseen ympäristöön. Hän kärsii kiltisti, että vaimo olisi tyytyväinen.

Elämässäni on talvia, joina Suomen talvinen pimeys on mustannut mieleni niin pahasti, etten muista koko talvesta juuri mitään. Olen kahlannut talven läpi mättämällä suuhuni herkullisia hiilihydraatteja kaksin käsin ja nukkuen reiluja 12-14 tunnin yöunia. Syksy ja talvi on mennyt töissä käyden, syöden ja nukkuen. Keväät ovat olleet kammottavia, kun olen saattanut talven mässäilyn ja liikumattomuuden jälkeen kerätä ympärilleni helposti jopa 15kg lisää turvavallia.

Muutama vuosi sitten heräsin tilanteeseeni. En halunnut vaipua joka vuosi talvihorrokseen lokakuun jälkeen: siinähän menettää suuren osan elämästään! Päätin alkaa tietoisesti taistelemaan kaamosmasennusta vastaan. Kaikista herkullisista hiilihydraateista en kyennyt luopumaan. Jäätelönhimo iskee edelleenkin aina syksyisin ja unetkin ovat pidempiä kuin kesäisin, mutta silti maltilliset 8-10h. Mietin asiaa pitkään mielessäni. Millä ihminen torjuu masennusta elämästään? Minun mielestäni asia on erinomaisen yksinkertainen: etsimällä tietoisesti iloa elämäänsä!

Joka syksy sen jälkeen, kun päätin tehdä syksyisin hiipivälle masennukselleni jotain, olen miettinyt asioita, jotka tuottavat minulle iloa. Olen aktiivisesti tehnyt asioita, jotka ilahduttavat mieltäni. Jokaisella on omat iloa tuovat juttunsa. Toiset rakastavat kerätä postimerkkejä, jotkut nauttivat tähtien katselemisesta, toisille karaoken laulaminen tuo jaksamista arkeen. Minun sieluni kaipaa kiireettömyyttä ja värejä. Helpoiten värejä elämääni saan lagoista. Syksyisin kaivan yleensä kutimeni (tai virkkuuksen) esiin ja  annan värien hoitaa itseäni.

Mitkä asiat sinulle tuovat iloa?