Olen aina lukenut paljon ja ollut kirjaston suurkuluttaja. Kotonani tapasi olla metrinen pino kirjastosta haettuja kirjoja, jotka yhden kerrallaan sukelsin lävitse. Minulla oli kirja kädessä jatkuvasti kotona ollessani. Vain nukkuessani olin irti tuosta ihanasta pahvi ja paperitaivaasta. Nukkuessanikin näin usein unta kirjojen tapahtumista ja persoonallisuuksista. Olen kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen. Luen dekkareita, elämänkertoja, tietokirjoja, rakkausromaaneja ja runoja. Eniten olen kuitenkin pitänyt selviytymistarinoista. Minua ovat viehättäneet etenkin tarinat henkilökohtaisista tragedioista selviämisistä.
Jo lapsena luin todella paljon. Kahlasin pienen kotikyläni kirjaston lasten ja nuorten kirjat vauhdilla. Enid Blytonin kaikki kirjat, Anna-sarjan, Lotta-kirjat, Neiti Etsivät – luin kaiken mahdollisen. Mikä tahansa nuorisokirja kelpasi. Aika varhaisessa nuoruudessa aloin lukea aikuisille suunnattuja kirjoja. Muistan kuinka luin ”Liekki ja kukka” nimisen rakkausromaanin ja kirjan uskaliaat kohtaukset tuntuivat minusta hämmentäviltä mutta samalla jännittäviltä. Olen lukenut tuon kirjan aikuisena, ja voi miten se tuntui naiivilta! Lapsena ja nuorena istuin kotona ja luin. Se on varmasti ollut vanhemmillekin raskasta. Tytär istui kotona ja luki. Istui, luki ja lihoi. He yrittivät tuupata minua liikkumaan ja leikkimään kavereiden kanssa, mutta minä viihdyin omassa nojatuolissani kirjan kanssa. Epäilen, että moni perheeni yhteinen aktiviteetti tehtiin taka-ajatuksena saada laiska kirjoihin suuntautunut tytär irti oman huoneensa tuolista ihmisten ilmoille.
Kasvoin aikuiseksi ja edelleen kannoin mukanani kirjoja. Ensimmäiseksi uuteen paikkaan muuttaessani hankin kirjastokortin. Uuden paikkakunnan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, kaupan ja postin lisäksi, on kirjasto. Eihän sitä ihminen oikeastaan juuri muuta tarvitse.
Elämä vei eteenpäin ja aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisessa työpaikassani sairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen. Työmaalle tarvittiin toinen ihminen vetämään kirjallisuusterapia-ryhmää. Jees! Mun juttu! Ilman muuta haluan, vastasin, kun sitä minulta kysyttiin. Kävin lyhyen kurssin Oulun kesäyliopistossa kirjallisuusterapiasta. Kurssin sekä työkaverin työpaikkakoulutuksen avulla vedin ryhmää työkaverini kanssa pari vuotta. Se oli monipuolista, koska siihen oli yhdistetty kirjoittamisen ja kirjallisuuden eri osa-alueita. Ryhmä antoi potilaille mahdollisuuden omakohtaisiin oivalluksiin. Kirjallisuusterapiaan osallistuvan ei tarvinnut osata kirjoittaa virheettömästi, eikä edes olla kiinnostunut kirjallisuudesta. Halukkuus itsensä kehittämiseen ja uusien asioiden yritämiseen, olivat riittävä syy osallistumiseen. Rakastin kirjallisuusryhmän vetämistä. Tunsin olevani omalla alueellani.
Sitten tuli avioero. Lukemiseen tuli eron jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. Jostakin syystä en kyennyt keskittymään muiden kirjoittamiin tarinoihin. Muutaman lyhyemmän kirjan ja pari erittäin kevyttä rakkaustarinaa tuona aikana sain luettua. Lukuhalut jäivät jonnekin ja valitettavasti myös kirjoittaminen unohtui, terapiakirjoittamista lukuun ottamatta. Vieläkään en osaa kertoa syytä, miksi en kyennyt lukemaan ja keskittymään minulle tärkeisiin kirjoihin niin pitkään aikaan. Lukeminen on aina ollut niin suuri ja rakas osa elämääni. Kuinka sen olen niin pitkäksi aikaa kyennyt työntämään lähes kokonaan pois elämästäni.
Kirjat ja lukeminen ovat palanneet elämääni. Olen ahminut dekkareita. Aloitin Remeksistä ja siirryin islantilaisen Arnaldur Inridassonin kirjoittamiin dekkareihin. Välillä luin jo Utrion historiallisen draamankin. Ja nautin! Nautin niin, kun kykenin ikuisuudelta tuntuvan tauon jälkeen palaamaan tarinoiden maailmaan. Kirjat ja lukeminen ovat palanneet joten olen aloittanut jälleen myös kirjoittamisen. En kykene kirjoittamaan muuta kuin terapiakirjoittamista, jossa suollan negatiivisuudet paperille, ellen lue. Tunnen olevani taas oma itseni. Tunnen on kuin olisin palannut juurilleni. Toiset palaavat juurilleen kotikyliinsä tai kotimaahansa. Minä olen palannut kotiini kirjastoihin ja kirjojen maailmaan.
