Kuukausi: helmikuu 2016

Arkipäivän realismia, Budapest, Filosofoinnit, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus

Historia vs. nykypäivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Unkarilainen elokuva ”Sons of Saul” on saanut viimeyönä ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Minä itse olen viime päivänä lukenut Vilmos Kondorin Budapest Noir dekkareita ja ollut niiden mukana 1930-luvun lopun Budapestissä. Viimeisimmässä dekkarissa on loppukesä vuonna 1939. Rautakaartilaiset ovat salamurhanneet Romanian oikeistolaisen pääministerin Armand Călinescun. Pohjoisen rajalla on valtava pakolaisvirta Unkariin pyrkiviä puolalaisia. Nuoliristiläiset hamuavat lisää valtaa tulevissa Budapestin paikallisvaaleissa. Unkarin valtio on sekasorrossa ja unkarilaiset pelon ja paineen alla alkavat kääntyä omiaan vastaan. Eletään toisen maailmansodan kynnyksellä. Euroopan 1940-luvun alun tulihelvetti on alkanut kyteä.
Päässäni vilisee nimiä ja paikkoja. Luen kirjaa älypuhelin toisessa kädessä. Lähes joka toisella sivulla minun pitää tarkista jotain nippelitietoa. Kuka olikaan tuo Vajna Gábor? Mitä tarkoittaa diaspora? Mikä on rautakaarti ja mitkä ovat heidän periaatteensa? En pysty lukemaan tekstiä, jos en ymmärrä sitä. Elän tällä hetkellä ikään kuin toisessa todellisuudessa. Vaikka ruumiini on todistettavasti tässä ja nyt, on mieleni toisen maailmansodan alun tapahtumissa. Olen kuin kirjan toimittaja, joka tutkii kolmea huumekuolemaa tai entinen etsivä, jonka tutkimuskohteena on SPR:n kadonnut huumelääkelasti. He molemmat hakevat tietoa ratkaistakseen käsillä olevaa ongelmaansa. Minun tehtävänäni on yrittää ratkaista kirjan arvoitus.
Nukkumaan mennessä illalla huomasin alitajuntani toimivan toisella tasolla. Mielessäni pyöri ennen nukahtamista ajatus siitä, mitä pitää tapahtua, että kansa kääntyy omiaan vastaan? Minulle oli Budapestin reissulla selvinnyt, että unkarilaiset olivat itse vastuussa tuhansien juutalaisten kuolemasta holokaustissa. Myös näissä Kondorin dekkareissa asia tulee hyvin selväksi. Nuoliristiläiset kansallissosialistisena ja antisemitistisenä puolueena halusivat puhdistaa Unkarin ainakin juutalaisista, homoseksuaaleista ja mustalaisista. Asiaa aikani puoliunessa tuumattuani, vastaus oli minulle selvä. Kirja kuvaa tuon aikaista ilmapiiriä todella hyvin. Kun kansa vedetään liian ahtaalle, päättäjät hallitsevat ankaralla kädellä ja maassa vallitsee pelon ilmapiiri, tulee ihmisistä alhaisemmat puolet esiin. Aletaan hakea syyllisiä sen sijaan, että haettaisiin ratkaisuja. Joukkoviestimistä tuleva informaatio ruokkii ihmisten pelkoja, joita esimerkiksi pakkolait vahvistavat. Muukalaisviha nostaa päätään.
Yllättäen huomasin ajattelevani tämän päivän Suomea, vertaavani nykypäivää vuoden 1939 Unkariin. Venäjä uhoaa naapurissa, ihmisiä pelotellaan kammottavan huonolla taloudellisella tilanteella ja rajojen yli tulvii satoja, ehkä jopa tuhansia pakolaisia kuukaudessa. (Unkarissa vuonna 1939 rajojen yli tuli tuhansia jopa kymmeniä tuhansia pakolaisia, vaikka tiedotusvälineet sanoivat niitä olevan vain muutamia kymmeniä). Hallitus temppuilee päätöksiensä kanssa. Pääministeri uhkailee ja vetoaa kansaan vuorotellen. Kansa alkaa olla sekaisin ja ymmällään. Suomessakin on muukalaisvastaisuus nostanut päätään. Pakolaiskysymys on saanut jopa oman kansan kääntymään toisiaan vastaan, jakautumaan lähes kahteen eri leiriin. Asiasta ei voi juuri keskustella ilman erimieltä olevien parjaamista ja syyllistämistä.
Ihmisen muisti on niin valtavan lyhyt. Hitlerin hirmutöistä ei ole kuin muutama kymmenen vuotta. Elossa on vielä ihmisiä joilla on ensikäden kokemusta ja tietoa noista ajoista. Löytyy niitäkin, jotka kieltävät tai ehkä jopa hyväksyvät Hitlerin toimet. Emmekö me todellakaan oppineet toisesta maailman palosta mitään?

Arkipäivän realismia, Lihavuus, Sairaus, Terveys, Uncategorized

Sairas?

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olenko sairas, vai kuvittelenko vain? Normaalilämpötilani on 36,4C. Lämpöni olen tarkistanut mittaamalla parhaina päivinä tunnin välein. Juuri äsken kello 10.30 aamupäivästä lämpöni oli 36,8C. Eikö lämmön pitäisi olla matalimmillaan aamuisin? Iltaisin olen jo viikon ajan mitannut 37,4C. Mahtaneeko olla kuumetta vai vain pientä lämpöä? Olo on iltaisin kuitenkin hankala ja vetämätön.
Mielestäni keuhkojen ei pitäisi tuntua. Sitä vain hengittelee rauhassa ja keuhkot tekevät työnsä ilmoittamatta olemassa olossaan. Jo viikon on keuhkojeni yläosassa tuntunut kipua, sellainen tylppä ja jomottava lähes jatkuva kipu. Kipu leviää iltaisin kurkkuun ja korviin. Mietin, että keuhkokipu voisi johtua myös rintalastan lihaksista. Koetan yliajattelemalla saada kivut laantumaan ja tehdä itsestäni täysin terveen.
Kuvittelenko olevani sairas vai olenko sairas? Nämä samat oireethan minulla oli koko viime vuoden. Keuhkoni kuvattiin, tehtiin spirometria ja kokeiltiin astmalääkettä puhallustestin yhteydessä. Keuhkoissa ei ole mitään vikaa. Koko vuoden tulehdusarvo (crp) heilui 20-40 välillä, normaalisti sen pitäisi olla alle 10. Koska lääkärit eivät keksineet mitään syytä oireilleni, minut julistettiin terveeksi.
Minun siis pitäisi tuntea itseni terveeksi. Valitettavasti en koe olevani terve ja aivoni eivät halua hyväksyä sitä. Tosin en minä tämän tautini kanssa lääkärissä ole käynyt. Leikkaukseni jälkeen, joka oli marraskuussa, olen voinut ihan hyvin ja vasta viikon olen tuntenut itseni sairaaksi. Tuntuu vaan niin tarpeettomalta mennä lääkäriin kuulemaan, että: ”sullahan tuo tulehdusarvo on ollut koholla koko viime vuoden ja keuhkotkin on juuri viime vuoden puolella tutkittu, että en minä nyt kyllä keksi mikä sinua vaivaa. Ota tästä Somac-resepti koska sulla tuntuu olevan tuota närästystä.” Ehkä minä nyt vain kuvittelen lääkärin sanoja. Minua ei ole koskaan kuultu lääkärissä. Kaikki oireeni lääkärit ovat selittäneet lihavuudellani ja laiskuudellani.
Keuhkot ilmoittavat jälleen olemassa olostaan. Silmiä kuumottaa ja tunnen punan kohoavan kasvoilleni. Mutta varmasti minä vain kuvittelen olevani sairas. Jos ryhdistäydyn ja alan touhuamaan, niin kyllä minä paranen. Olenko luulotautinen, hypokondrikko, joka kuvittelee itselleen erilaisia oireita?
Tällaisia sitä miettii, kun ei ole ihan parhaassa iskukunnossa ja sairastaminen käy luonnolle.

Arkipäivän realismia, Lihavuus, Muutos

Lihavuus

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin lihava lapsi, josta kasvoi lihava aikuinen. Kuinka odotinkaan viisivuotiaana, että olisin tarpeeksi vanha pääsemään kouluun. Osasin lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle luokalle. Into koulunkäyntiin lopahti kuitenkin aika nopeasti. Lihavuudestani kiusaaminen oli lähes päivittäistä. Koska en ole penaalin tylsin kynä, opin nopeasti, että paras puolustus on olla väkyttämättä vastaan vaan heittää jotain takaisin huumorilla. Minulla on useita ikäviä muistoja ala-asteelta. Olen yrittänyt unohtaa ja antaa anteeksi. Olen kokeillut, joka ainoaa kikkaa mitä oma-apuoppaat ovat minulle antaneet. Anteeksi olen antanut, mutta valitettavasti kaikkea en ole kyennyt yrityksistäni huolimatta unohtamaan. Jostain syystä olen pystynyt kohoamaan tilanteen yläpuolelle ja näkemään nuo kouluajan tapahtumat kuin lintuperspektiivistä. Minut oli kotonani rakastettu vahvaksi. Minua on aina rakastettu, joten kouluaikojen kiusaaminen on vain ikävä jomotus sisuskunnassani, mutta ei ole vienyt uskoani ihmisiin ja elämään.
Kiusaaminen teki minusta yksinkulkija. Se loppui ylä-asteen aikana. Ehkä kiusaajat huomasivat, ettei minusta saanut vastusta ja minut jätettiin rauhaan. Sain olla rauhassa. Mutta porukoihin minua ei huolittu, enkä niihin oikeastaan pyrkinytkään. Oli helpompaa olla yksin kuin selittää maanantaisin, miksi en ollut ollut diskoissa, kylillä tai muissa rienoissa, joissa pienen maalaiskuntani nuoret kulkivat. Mieluummin istuin kotonani lukemassa ja kuuntelemassa musiikkia, kuin liikuin ihmisten ilmoilla pilkattavana.
Nuorena vihasin liikkumista. Koululiikunta tappoi vähäisenkin innostukseni liikuntaan. Vieläkin muistan kuinka vanhapiikaopettaja Snellman paukutti tamburiinia koulun liikuntasalissa. Rosoiselta levyltä soittimesta kuului: ”…nousu vielä keran….” Kuinka minua ärsyttikään tuo lukijan virhe! Ja kuinka inhosinkaan liikuntaa koulussa. Etenkin vihasin hiihtämistä. Joka vuosi koulussa oli hiihtokilpailut ja minä boikotoin niitä kävelemällä suksillani vaaditun matkan. Joka ainoa vuosi jäin kirkkaasti viimeiseksi. Päätin, että kun koulut on käyty, en hiihdä ikinä. Sen verran päätöksestäni lipesin, että hiihdin ja jopa laskettelin lasteni isän kanssa. Yllättäen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta, kun ei ollutkaan pakko eikä kiire. Lasketteluun en koskaan innostunut, enkä myöskään oppinut sitä.
Aikaa kului, mutta minä en laihtunut. Välillä olin vähän pienempi ja välillä vähän suurempi, mutta ”normaalivartaloinen” en ole ollut koskaan. Tampereella asuessani pyöräilin ja kävelin paljon, sillä meillä ei ollut autoa. Pyöräily ei juuri innostanut minua, vaikkei se toki pahaltakaan tuntunut. Se oli keino päästä nopeammin paikasta A paikkaan B. Kävelemistä olen rakastanut aina, kuten myös uimista ja tanssimista. Lapsena ”asuin” kesät kotikyläni uimalammessa. Vesi teki pulskasta vartalostani nopean ja notkean. Äitini muistelee välillä, kuinka kesäisin tulin uimalammelta ja lähdin takaisin ennen kuin pyyhe oli kerinnyt kuivua narulla. Tanssiessani koin vapaudentunteen. Se oli minulle keino ilmaista itseäni ja tunteitani. Jossain elämäni vaiheessa harrastin muutaman vuoden itämaista tanssia. Siitä pidin valtavasti. Koko nuoruusikäni toivoin, että olisin päässyt modernin tanssin tunneille, mutta kotikyläni oli sen verran syrjässä, ettei se ollut mahdollista. Aikuisena, kun jo asuin kaupungissa, pääsin liikuntakeskuksien ryhmäliikuntatunneille. Ainoat ryhmäliikuntatunnit, joita rakastin, olivat tanssitunteja.
Muutama vuosi sitten valaistuin. Voisin laihduttaa. Voin olla ihan mitä haluan! Koko ikäni olin kuitenkin salaa toivonut olevani hoikka. Miten ihanaa olisikaan, että minäkin voisin ostaa vaatteeni ihan mistä tahansa kaupasta, eikä tarvitsisi etsiä ”isojen tyttöjen” erikoisosastoa. Varmaan jossain taka-alalla oli ajatus, että laihduttuani vihdoinkin kuuluisin porukkaan ja kokisin olevani niin kuin muut. Aloitin pussiruokakuurin. 10 kiloa tippui suhteellisen helposti. Ja sen jälkeen alkoi painonpudotus tökkiä. Piti alkaa pussiruokien lisäksi syömään ”oikeaa” ruokaa. Punnitsin ruokani, söin prikulleen kuten opastettiin. Aloin käymään liikuntakeskuksessa. Palkkasin itselleni puoleksi vuodeksi Personal Trainerin, jonka neuvoja kuuntelin ja toteutin ohjeet pilkulleen. Laihduin 35 kiloa. Minulla olisi ollut vielä noin 15 kiloa tavoitteeseeni, joka oli normaalipainon alarajoilla. Tähän saumaan tuli toinen avioero ja minä väsähdin aivan totaalisesti. Kuka jaksaa tällaista jatkuvaa syömisen ja liikkumisen kyttäämistä? Minä en jaksanut. Se ei mielestäni ollut normaalia elämää. Tokikin oli ihanaa mennä kauppaan ja katsella kauniita vaatteita kun tiesi, että suurin kaupassa oleva koko (44) varmasti sopisi päälle. Mutta elämä ei ollut noin ahtaana ja rajoitettuna elämisen arvoista. Luovutin. Lihoin takaisin jokaisen laihduttamani kilon. Ensiksi häpesin heikkoa luonnettani. Hävetti tavata ihmisiä, jotka olivat nähneet minut hoikempana. Etenkin hävetti tavata liikuntakeskuksessa tapaamiani henkilöitä.
Nyt tuosta on kulunut muutama vuosi. Olen lihava, pyöreä ja pehmeä. Superdieettini seurauksena minulle tuli kilpirauhasen vajaatoiminta, joka pitää huolta siitä, että jatkossa laihduttaminen on minulle entistäkin vaikeampaa. En enää haaveile laihduttamisesta. En myöskään haaveile enää porukkaan kuulumisesta. Minulla on ystäviä ja tunnen edelleenkin olevani rakastettu.
Lihavuus ja kouluaikojen kiusaaminen ovat lyöneet ison leiman elämääni. On paljon asioita, jotka kuuluvat ”normaaliin nuoruuteen”, joita minä en ole kokenut. Lihavuuteni esti minua nuorempana toteuttamasta unelmiani, kuten olisin halunnut. Lihavuuteni vaikutti valintoihini vielä muutama vuosi sitten. Astuin aina uusiin tilanteisiin anteeksi pyytelevällä asenteella. ”Anteeksi, että olen tällainen. Anteeksi, että olen olemassa”. Silti halusin tulla huomatuksi sellaisena kuin olen. Minut nähtiin vain lihavana lapsena tai lihavana aikuisena. Lihavana. Hyvin harva on nähnyt millainen olen kilojeni takana.
Uskon vahvasti intuitioon minkä lihavuudestani olen saanut. Minun pitää olla lihava, että pysyisin tukevasti maan pinnalla. Ettei herkkä sieluni ja uneksimiseen taipuvainen mieleni irrottautuisi kokonaan tältä planeetalta.

Harrastukset, Kirjallisuus

Kertész ja Márai

Ikinuoren naisen pienet ilot

Budapestin matkani herätti halun lukea unkarilaista kirjallisuutta. Niiden kautta voisin paremmin tutustua unkarilaisten mielenmaailmaan ja unkarilaisten tavalliseen elämään. Yritin etsiä tietoja unkarilaisista nykykirjailijoista, mutta yllättäen se olikin äärettömän vaikeaa. Löysin tiedot vain tusinasta unkarilaisesta kirjailijasta, joista suurin osa oli vaikuttanut jo 1900-luvun alkupuolella, tai heidän kirjansa kertoivat toisen maailmansodan ajasta. Nykykirjailijoita löysin vain yhden Erzsébet Tóthin, ja hänkin on runoilija. Eikö Suomessa ole unkarin-kielen taitajia, vai mistä johtuu, ettei unkarin kirjallisuutta juuri löydy maastamme?
Vaatimattoman listani kanssa kävelin Kokkolan kirjastoon ja yllätykseni oli suuri. Jos nimiä listallani oli ollut vähän, niin kirjaston valikoima tarjosi lähes jokaisen kirjailijan tuotoksia. Valitsin viisi kirjaa ja palasin kotiin voitonriemuisena. Aloitin lukemisen Kertészin ”Kohtalottomuudella”, joka oli kuvaus nuoren pojan matkasta ja selviämisestä Auschwitzista ja Buchenwaldista. Kirja oli kirjoitettu kirjailijan omien kokemusten perusteella ja Kertész on saanut taidoistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Pidin kirjasta, mutta hieman minua häiritsi kirjailijan tapa kuvata keskitysleirin tapahtumia kuin hän katselisi niitä ulkopuolelta. Vai onko niin, että kun on kokenut jotain noin järkyttävää ja epäinhimillistä, se on pakko kuvata kuin se ei koskettaisi mitenkään? Kirja valotti minulle myös oivallisesti ihmisen selviämiskeinoja ääriolosuhteissa. Vasta kun päätät luovuttaa, etkä välitä mitä sinulle tapahtuu, olet tuhon oma. Luinkin ”Kohtalottumuutta” lähinnä mielenkiinnosta ihmisen psykologiaan; mitä ominaisuuksia on niillä ihmisillä jotka selviävät erikoistilanteista.
Toinen kirja, jonka pinostani valitsin, oli Sandor Márain ”Kynttilät palavat loppuun”. Takakannesta luin, että kirja kertoo kahden ystävyksen tapaamisesta 41 vuoden jälkeen. Kirjan kansi ei houkutellut minua lukemaan. Kaksi viralliseen asuun pukeutunutta 1800-luvun lopun herrasmiestä käherrettyine viiksineen kansikuvassa ei kiihottanut mielikuvitustani. Olin kuitenkin päättänyt lukea kirjan, sillä sitä oli kovasti kehuttu ”Kirjallisuuden ystävät”-ryhmässä Facebookissa. Aloitin eilen illalla lukemisen ja kirja nappasi heti mukaansa. Jatkoin kirjan loppuun aamulla heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Itkin ja luin ja jälleen itkin. Kun on itse menettänyt parhaana ystävänään pitävän henkilön turhanpäiväisten asioiden vuoksi, kirjan ystävysten kohtalo kirpaisi minua syvältä sydämestä. Kirjassa yli seitsemänkymmentävuotiaat, sotilasakatemiassa vielä lapsina tavanneet, miehet puivat suhdettaan. He keskustelevat metsästysretkestä 41 vuotta sitten, jonka jälkeen he eivät ole tavanneet. ”Mitä meitä on hyödyttänyt kaikki viisaus, kopeus ja ylimielisyys”, kysyy kenraali kirjan lopussa ystävältään Konrádilta. Kirjassa kerrotaan ystävysten tarina kenraalin näkökulmasta, joten tarinan toinen päähenkilö, Konrád, jää vieraammaksi, mutta ehkä niin on tarkoituskin.
Márai sokaisi minut kyvyllään kertoa millaista on todellinen, sydämestä kumpuava ystävyys. Kukaan ei mielestäni ole pystynyt kuvaamaan sitä noin taitavasti ja arvostavasti. Myös hänen tapansa osua sanoilla asian ytimeen on taiturimaista.
Pystyin täysin samaistumaan ajatukseen, että todellinen ystävyys on jotain erityistä. Todellinen ystävyys näkee ystävän virheet mutta rakastaa silti. Ystävän rakkaus on erityistä, se sitoo kaksi sielua yhteen näkymättömillä siteillä, jotka uhmaavat aikaa ja olosuhteita. Todellinen ystävyys on kuin näkymätön lanka, joka pitää ihmisiä yhdessä vaikka he eivät olisi tavanneet 41 vuoteen.

Arkipäivän realismia, Kiire, Työ

Vaihtopenkillä istujat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Koko ikäni olen tehnyt töitä elämän vaihtopenkille joutuneiden kanssa. Osa heistä on joutunut sinne omien valintojensa seurauksina ja osa ihan tahtomattaan. Olen kuullut satoja tarinoita elävästä elämästä, kuulla useastikin toiveen siitä, että elämä olisi mennyt toisin.
Olin kahdeksankymmentäluvulla vuoden töissä erityisluokassa. Pienessä maaseutukunnassa luokkaan olivat päässeet/joutuneet kaikki hieman normista poikkeavat lapset. Joukossa oli lapsia, joilla oli eriasteisia kehitysvammoja sekä lapsia, jotka eivät vain sopeutuneet luokkaan tai olivat tulleet kiusatuiksi ja sitten eristäytyneet. Tuo vuosi oli hyvinkin antoisa, se opetti minulle paljon erityislasten kanssa toimimisesta. Pari vuotta kouluavustajavuoteni jälkeen olin puolivuotta töissä Ylisen keskuslaitoksessa Ylöjärvellä. Olin päättänyt hakea Terveydenhuolto-oppilaitokseen ja arvelin saavani arvokasta hoitokokemusta kehitysvammaisten keskuslaitoksesta. Ainoa kokemukseni kehitysvammaisista tuolloin oli tuo lukuvuosi kouluavustajan työssä. Ensimmäiset viikot olivat minulle vaikeita. En ollut koskaan nähnyt niin vaikeasti vammaisia ihmisiä ja minun oli hankalaa tottua näkemääni. Aloitin työt ”helpommalta” osastolta, jossa ihmisten vammat eivät olleet niin silmiinpistävän kraaveja, henkinen kehitysvammaisuus oli kuitenkin selvä. Opin pitämään työstäni ja puoli vuotta sujui nopeasti. Kuljin matkat Tampereelta Ylisen keskuslaitokselle bussilla, koska minulla ei vielä tuolloin ollut autoa käytössä. Eräs matka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Istuimme erään silloisen työkaverini kanssa vierekkäin. Mainitsin työkaverilleni, kuinka en voi ymmärtää sitä, miten jotkut vanhemmat tuovat lapsensa suuren keskuslaitokseen ja unohtavat tämän sitten tänne aivan tyystin. Olin seurannut muutamaa asukasta, joita ei kukaan käynyt koskaan katsomassa ja tunsin valtavaa myötätuntoa noita unohdettuja kohtaan. Työkaverini kääntyi minuun päin ja lausui. ”Kyllä se on ihan ymmärrettävää. Vammaisen lapsen saaminen on niin valtava shokki, että vanhemmat haluavat unohtaa sen kokonaan. Meille puhuttiin tästä kehitysvammahoitajan koulutuksessa!” Aikaa on tuosta kulunut jo lähes 30 vuotta, enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi täysin unohtaa omat lapsensa. Mahtaako olla niin kuin erään ystävättäreni kanssa päivänä muutamana keskusteluissa totesimme, että terveydenhuoltoalan koulutus (kuten kaikki muutkin koulutukset olettaisin) muovaa meidät tiettyyn muottiin, jossa meidän sitten toivotaan pysyvän? Työn kehittämistä toivotaan, mutta vain tietyissä rajoissa.
Sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen olen työskennellyt mielenterveysongelmaisten kanssa OYS:n osastolla, alkoholi- ja huume-ongelmaisten kanssa Päihdekeskuksessa sekä vanhusten kanssa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tutuksi ovat tulleet useanlaiset teoriat ja hoitokeinot.
Olen miettinyt mikä minua on vetänyt hoitotyöhön, joka ei ole valtavan mediaseksikäs eikä arvostettu. Olisin nuorena hoitajana voinut hakeutua töihin ihan toisenlaisille hoitoaloille. Hoitotyössäkin keskussairaalojen ja yliopistosairaalojen työ on huomattavasti arvostetumpaa kuin ruohonjuuritason työ, puhumattakaan näistä marginaaliryhmistä, joiden parissa minä työtäni olen tehnyt. Päivääkään en silti kadu. Koen, että olen saanut työstäni valtavan määrän oppia ja ymmärrystä ihmisluonnosta, hoitamisesta sekä elämästä. Etenkin nämä ”elämän vaihtopenkillä istujat” ovat tuoneet omaan elämääni valtavasti väriä ja arvokasta kokemusta. Heiltä sain yhden elämäni suurimman opetuksen: muista iloita elämän pienistä asioista!

 
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
(Ote runosta ”Hymyilevä Apollo”/Eino Leino)

Työ terveydenhuollossa on muuttunut kiireiseksi. Päästessäni töihin terveyskeskuksen vuodeosastolle, eräs hoitaja sanoi minulle ”Älä sitten jää suustasi kiinni potilaitten kanssa lääkkeiden jakokierroksella. Anna lähihoitajien hoitaa keskusteleminen.” Kuulin, mutten kuunnellut. Enhän minä voi hoitaa potilaita, jos en tiedä mitä heille kuuluu. Hoitohenkilökunnan mitoitukset ovat minimissään, siksi töitä tehdään kiireessä ja alimiehityksellä. Kärjistettynä voisi sanoa, että kiireessä virheiden mahdollisuus moninkertaistuu ja hiljaiset ja vaatimattomat potilaat saavat vähemmän ja mahdollisesti huonompaa hoitoa. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat kykenevät uskomattomiin suorituksiin ja jokainen tekee parhaansa.
Herkälle sielulle työ terveydenhoidossa alkoi käydä henkisesti liian raskaaksi. Mielenpäällä oli koko ajan kymmenen asiaa ja tekemättömiä töitä ei edes kannattanut alkaa laskemaan. Pahinta oli jos vielä tunnet jotain, välitit ja olit kiinnostunut potilaista. Nykyisellä työtahdilla olin tuomittu epäonnistumaan omissa hoitotaso- ja moraalivaatimuksissani. Vähänkin ajattelevana ja asioita kyseenalaistavana tuli vastaan päivä, jolloin oli tehtävä päätös haluanko jatkaa vai lopetanko. Menetänkö mielenrauhani vai luovutanko ja mietin uutta työtä.
Hattua nostan kaikille hoitajille! He tekevät arvokasta työtä!

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Muutos

Tarvehierarkia

Ikinuoren naisen pienet ilot

maslow-649x341

( Kuva: motivaatiojohtaja.fi )

Halusin aloittaa tämän tekstini kuvalla Maslow:n tarvehierarkiasta. Tutustuin hierarkiaan jo lukiossa psykologian tunneilla. Hierarkiaa jankattiin myös sairaanhoitajaopintojeni aikana erittäin tarkasti, sillä olin valmistumassa psykiatrian erikoissairaanhoitajaksi. Taulukossa ovat lueteltuina ihmisen perustarpeet. Alimmaisena ovat fysiologiset tarpeet, jotka ovat ihmisen hengissäpysymisen perustarpeita. Turvallisuuden tarpeet eivät voi koskaan täyttyä elleivät fysiologiset tarpeet täyty ensin. Ihminen ei voi kokea rakkauden ja yhteenkuuluvaisuuden tarvetta ellei turvallisuuden tarve toteudu ja niin edelleen.
Ensimmäisenä tätä kirjoittaessani tulee mieleen nykypäivän yhteiskunta. Meitä pelotellaan korkeammalta taholta milloin milläkin. Varoitetaan talouden surkeasta tilasta ja sekaannuksella, jota pakolaiset eräiden ihmisten mukaan tuovat. Mitä pelottelulla saadaan ihmisissä aikaiseksi? Maslow:n tarvehierarkian mukaan ainakin se, että ihmisten turvallisuuden tarve ei täyty. Koska turvallisuuden tarve jää täyttymättä ihminen ei kykene iloitsemaan esimerkiksi luonnon kauneudesta eikä muodostamaan luonnollisia kontakteja muihin ihmisiin ja tiedonhankkimisen kynnys ainakin nousee, ellei halu kokonaan lakkaa. Ihmisiä lamaannutetaan jatkuvilla uutisilla katastrofeista ja maalaamalla tulevaisuuden uhkakuvia.

20160209_170122-01
Koko inhimillisen historian ajan ihmisellä on ollut tarve koristella ympäristöään ja itseään. Tarve nähdä ja luoda kauneutta on ihmisen korkeampia tarpeita. Paljon museoita kierreltyäni olen havainnut, että ihmiset ovat aina nauttineet kauniista esineistä. Koruja tehtiin jo kivikaudella esimerkiksi simpukoista sekä kotiloista ja kauniista kivistä. Tarvekaluja, kuten astioita ja teräaseita, on ammoisista ajoista koristeltu käyttäjän omien esteettisten mieltymysten mukaan. Mitä pidemmälle ihmisen kehitys eteni, sitä suureellisemmiksi ja arvokkaammiksi arkiset tarvekalut, korut ja taide-esineet muuttuivat. Ja sitten kehitys muuttui. Minimalismi sai valtaa, ainakin osassa maailmaamme. Ihmisen maku muuttuu!

 

20160212_104546-01
Istuessani New York kahvilassa Budapestissa tunsin lämpimän ailahduksen sydämessäni. Katselin kahvilan korkealla olevaa kattoa. Sinne oli tehty upeita kipsitöitä ja maalattu kauniita kuvia. Katon listat kuten myös nurkkalistat ja kahvilassa olevat pylväät olivat kullatut. Katosta valaisimina roikkuivat valtavat kristallikruunut. Ympärilläni olevan tilan kauneus oli satumaisen kaunista. Pystyin hillitsemään itseni siihen asti kun takaani parvekkeelta alkoi kuulua flyygelin soittoa. Mieheni kertoi, että flyygelin eteen oli istahtanut mies joka soitti kahvilassa istuville asiakkaille taustamusiikkia. Kaiken sen kauneuden ympäröimänä aloin itkeä. Mieleeni pujahti ajatus: ”Olenko elänyt kulttuurityhjiössä?” Olin sulkenut itseni elämältä ja sen kauneudelta niin kauan. En tuntenut oloani turvalliseksi, joten käytin kaikki valveillaoloaikani selviämiseen päivästä toiseen. Yli kymmenen vuotta olin elänyt ilman kirjoja ja valokuvaamista. Olin käynyt näyttelyissä ja teatterissa mutta katselin teoksia ja näytelmiä ikään kuin verhon lävitse, näkemättä kuitenkaan. Elämäni ei tyydyttänyt sitä sisäistä tarvetta kauneuteen ja iloon, joka minulla eli teräskuorestani huolimatta syvällä lähes läpi jäätyneessä sydämessäni.
Vaikka opiskelin Maslow:n tarvehierarkian ulkoa ympäri jo parikymppisenä, vasta nyt viidenkympin paremmalla puolella, se on avautunut minulle ja alkanut elää. Voin peilata siitä omaa elämääni ihan yhtä hyvin kuin Suomen valtion elämää. Moni asia on mennyt perspektiiviin, kun olen tutkinut ihmisen tarpeita. Tarvehierarkia on antanut selityksen myös sille, miksi me käyttäydymme kuin lampaat, vaikka kyseessä on koko meidän elämä. Emme nouse vastarintaan, vaikka elämä sellaisena kuin me sen ehkä haluaisimme pitää, murenee ympäriltämme.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Kaukaa näkee paremmin lähelle

Ikinuoren naisen pienet ilot

”Kaukaa näkee paremmin lähelle!” Tämä motto on tullut todistettua reissuilla monta kertaa. Ulkomaanmatkoilla huomaa hyvin selvästi asiat, jotka kotimaassa ovat huonommin tai paremmin. Kotona ollessa asioiden tilaan turtuu ja niistä tulee selviö. ”Asiat nyt vaan on näin!” On vaikeaa kuvitella miten asiat voisivat olla toisin. Mutta teepä pyrähdys johonkin toiseen maahan, ja huomioi matkallasi vierailemasi maan tilaa ja henkeä, niin oivallat mitä kotimaassa voisi tehdä toisin tai sen miksi niin rakastatkaan sitä maata missä asut.
Yhden suurista oivalluksista tein Englannissa asuessani. Odotin Englantiin muuttaessani ensimmäistä lastani. Olin opiskellut muutto hetkellä jo 3 vuotta erikoissairaanhoitajaksi ja raskaus sekä mieheni toive työskennellä vuosi ulkomailla ennen sitoutumista kotimaan työpaikkaan, saivat minut ottamaan välivuoden opiskeluistani. Opiskeluni jäivät puoli vuotta kesken. Opiskellessani terveydenhuolto-oppilaitoksessa minulle oli upotettu joka välissä ajatusta siitä, miten upea terveydenhuolto-systeemi Suomessa on. Lapsikuolematkin ovat minimissään. Lapsikuolleisuus on ilmeisestikin ihan tilastollinen tosiasia, mutta tuo terveydenhuoltosysteemin paremmuus oli mielestäni urbaanilegendaa jo tuolloin. Minulla oli Englannissa omalääkäri ja raskauteni aikana näin pari kolme alueen seitsemästä kätilöistä. Yksi näistä seitsemästä kätilöstä oli avustamassa synnytyksessä ja yksi kävi kotiin paluuni jälkeen tapaamassa minua ja pientä poikavauvaani kotona. Tunsin olevani tuvassa tuttujen kokeneiden kätilöiden seurassa. Myös omalääkäri-systeemi oli mielestäni onnistunut. Tunnet lääkärisi ja lääkärisi tuntee sinut. Sinun ei tarvitse jokaisella käynnillä alkaa selittämään vaivojasi alusta.
Toista lasta saadessani Tampereella synnytyssalissa oli eri hoitajat kuin neuvolassa tai osastolla synnytyksen jälkeen. Tunnetusti joka kerta lääkärissä käydessäsi kohtaat eri lääkärin. Oletusarvona on, että jokainen kirjaa käynnin niin, että seuraava kykenee niiden perusteella hoitamaan potilasta. Valitettavasti hoitohenkilökunnan aika on nykyisin, ja oli jo tuolloin reilu 20 vuotta sitten, niin kortilla, että aikaa seuraavaan potilaaseen tutustumiselle jäi niukasti. Tieto papereissa seuraavasta potilaasta oli, ja on edelleen, kirjauksia aikaisemmin tehneiden henkilöiden kontolla. Kaikki hoitohenkilökunta ei ole yhtä empaattista ja sympaattista, kirjaukset ovat aina tekijänsä näköisiä. Kaikki eivät myöskään ole yhtä hyviä kirjallisessa ilmaisussa, joten tieto muuttaa muotoaan, vaikka olisi kirjoitettu kuinka totuudenmukaisesti ja hyväntahtoisesti. Karkeana esimerkkinä voidaan mainita, että esimerkiksi masennus mainitaan vuosia potilaan dokumenteissa taudista paranemisen jälkeenkin. Tuo kirjaus nousee monesti lääkärille (tai hoitajalle) ensimmäiseksi näkyville ja vaikuttaa siten tahtomakin hänen suhtautumiseensa potilaaseen ja hänen vaivaansa. Voitte vain arvata kuinka maininta siitä, että potilas on alkoholisti tai että hän asuu alkoholisteille tarkoitetussa asuntolassa, vaikuttaa potilaan kohteluun hoitolaitoksissa!
Viimeisimmällä ulkomaanmatkallani Budapestiin kiinnitin huomioni ihan toisenlaiseen seikkaan. Kahviloissa oli paljon henkilökuntaa. Itsepalvelua ei ollut kuin muutamissa paikoissa. Kahvilaan saapuessasi istuit vain pöytään ja tarjoilijat hoitivat palvelun. He toivat ruokalistan, tilaamasi tuotteet ja hoitivat laskutuksen istuessasi pöydässä. Astiat jätettiin pöytään, josta tarjoilijat poistuttuasi korjasivat pois. Eräänä aamuna, kun olimme tulleet aamupalalle heti seitsemältä, laskimme, että meitä oli kaksi ihmistä aamupalalla ja tarjoilijoita salissa hyöri 7-8. Museoissa ja näyttelyissä oli joka huoneessa henkilökuntaa pitämässä huolta, että asiat luistivat odotetusti. Samalla he seurasivat ettei kukaan vahingoittanut näyttelyesineitä. He tarkkailivat, että näyttelyvieraat olivat kunnossa, ettei kukaan saanut esimerkiksi sairaskohtausta. Museoiden henkilökunta oli yleensä vanhempia, ehkä jopa jo eläkkeelle jääneitä henkilöitä. Myös kaupoissa oli paljon henkilökuntaa, eikä kassoille koskaan tarvinnut jonottaa kovin kauaa.
Palatessamme kotiin lounastimme matkalla eräässä lounasravintolassa. Ravintolassa oli ystävänpäivän kunniaksi ”ystävänpäivä-brunssi”. Seisoimme pitkän aikaa avarassa aulassa pyörien ja miettien miten homma toimii. Kävipä siinä mielessä, että täälläkin tarvittaisiin enemmän henkilökuntaa neuvomaan ja palvelemaan paikalle tulevia asiakkaita. Se olisi loistavaa asiakaspalvelua, jota monikin asiakas varmasti arvostaisi.
Töitä maailmassa on. Ei vain ole enää maksajia. Työttömät eivät halua töitä, joista saa vähemmän palkkaa kuin työttömänä olemisesta. Mihin tämä maailma on menossa? Kaikki vaativat parempaa palkkaa, vaikka elämme jo nyt yltäkylläisyydessä. Hallitus ja eduskunta kikkailee ja pelleilee ihmisten palkoilla, antamatta piiruakaan periksi omista eduistaan; he päinvastoin nostavat omia palkkioitaan. Suomesta on tyystin hävinnyt yhteisöllisyys. Itsenäisyyttä ja omatoimisuutta arvostetaan yhtenä suurimmista hyveistä. Suomessa jokainen kantaa oman laukkunsa ja jopa kaupan kassat ovat automatisoituja, niissäkään ei kohta tarvita ihmisiä rahastamaan asiakkaita. Pahalta tuntuu ajatella lasten, vammaisten, mielenterveysongelmaisten ja vanhusten arkea. He ovat ne joiden elämää leikkaukset koskettavat eniten.
Toivoisin yhteisöllisyyden paluuta. Ennen vanhaan tiedettiin mitä naapurissa tapahtuu, hyväksyttiin ja tarpeen vaatiessa unohdettiin tapahtuneita sattumuksia. Kun naapuria kosketti onnettomuus, lähdettiin suurella joukolla auttamaan. Kukaan ei jäänyt yksin. Ennen ei olisi ihminen voinut olla kuolleena viikkoja pahimmissa tapauksissa kuukausia yksinään asunnossaan. Joku olisi varmasti huomannut, ettei naapurin Esteriä ole näkynyt moneen päivään liikkuvaksi.
Tiedän haikailevani menneen perään. Mennyt ei palaa. On elettävä nykypäivässä. Mutta miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla? Miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla, jos kukaan ei halua tinkiä piiruakaan saavutetuista eduista ja kaikki vaativat koko ajan enemmän ja parempaa?

kirjoittaminen, Runot

Miksi kirjoitan

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun on saatava ulos nämä kurkkuani mädättävät sanat
kirjoitettava ne ennen kuin ne tuhoavat myös sieluni
tartun kynääni
muste leviää pitkin käsiäni ja käsistäni läiskiksi paperille
paperilla on Rorschachin tulkittavaksi epämääräisiä tahroja

Kirjoitan vimman vallassa
mätäpaise nenänielussani pienenee
muttei ko skaan tyhjene kokonaan
se on riivaajani – toisaalta inspiraationi

Tyhjä paperi
merkitön wordin sivu tietokoneellani
säilyttävät mielenterveyteni
ottamalla vastaan kaiken paiseesta valuvan mädän
mädän jota matkallani yhteiskunnan laitapuolelta mukaani kerään

Toiveeni :
sanat muuttavat maailmaa jossa elän
muuttavat rumuuden kauniiksi
ihmisten pahoinvoinnin ja kärsimyksen iloksi ja hyvinvoinniksi

Unelmoija
jalat tukevasti ilmassa
Luin jostain:
unelmat pitävät ihmisen hengissä
jos kykenee unelmoimaan kykenee tekemään sen todeksi

Kirjoittamalla koetan saada unelmani todeksi
mätäpaiseen kurkussani muuttumaan onnen ja ilon siemeniksi
jaettavaksi kaikille

Jonninjoutavaa höpötystä
kuinka aikuinen ihminen voi ollakin noin hölmö
höpö höpö

Kirjoitan mätäpaisettani paperille

Arkipäivän realismia, Budapest, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Muutos, Valokuvat

Szabadsag Ter ja historiaa uusiksi kirjoitettuna

Ikinuoren naisen pienet ilot

Torstaina palatessamme Budapestin Linnavuorelta saavuimme sattumalta Szabadsag-aukiolle (Vapauden aukio). Ihan ensimmäiseksi aukiolle tullessamme kiinnittyi huomioni luonnollista kokoa olevaan Ronald Reaganin patsaaseen. Patsas oli kiinnitetty lähes suoraa aukioon, sen laatoitukseen, joten näytti siltä kuin Ronald olisi vain muina miehinä lähtenyt kävelylle. Hieman kauempana pilkotti mahtipontinen kommunisminaikainen muistomerkki kultaisine tähtineen. Välitön reaktioni näkymään oli huvittuneisuus. Samalle aukiolle oli kerätty muistomerkit vanhalle Neuvostoliitolle ja USA:lle. ”Solidaarista”, ajattelin. Szabadsag Ter on aika kookas aukio ja sille oltiin parhaillaan rakentamassa joitakin markkinoita. Ihmiset hyörivät kojujen rakennus- ja järjestelytouhuissa, joten kokonaiskuvaa aukiosta oli hankala hahmottaa. Mutta se oli nähtävissä, että aukiota reunusti isoja ja komeita kivirakennuksia.

1-1-DSC_0330

Kävelimme aukion poikki kojurivistöjen lävitse aukion eteläpuolelle. Siellä meitä kohtasi erilainen näky. Aukion eteläreunaan oli pystytetty uusi patsas. Siinä kotka oli hyökkäämässä enkelin kimppuun. Itse asiassa en aluksi kiinnittänyt huomiota koko patsaaseen, koska teoksen edessä oleva installaatio vei kaiken huomioni. Patsaan edessä oli kapea tie ja tien toiselle puolelle suojakaiteen juurelle oli tuotu pieniä esineitä: matkalaukkuja, kenkiä, käsineitä, viulukotelo, kirjeitä sekä muita henkilökohtaisia dokumentteja ja niin edelleen. Paikalla oli runsaasti kynttilöitä ja todella paljon pieniä kiviä. Oivalsin, että oltiin ison asian äärellä. Kuvasin näkymää, kun viereeni tuli mies, joka halusi kertoa mitä aukiolla tapahtuu. Hän kysyi puhunko englantia ja ojensi minulle lehtisen kuultuaan, että puhun kyllä englantia. Hän kertoi patsaan olevan muistomerkki Unkarin saksalaismiehitykselle. Patsaan arkkienkeli Gabriel symboloi viatonta Unkaria, jota vastaan Saksan keisarillinen kotka hyökkää. Patsaan pystytti yhdessä yössä Unkarin hallitus, tarkennettuna pääministeri Viktor Orbán, jolla tuntuu olevan määrätön valta. Suuri osa unkarilaisista tyrmistyi patsaan pystyttämisestä. Heidän mielestään patsas on valhe, joka palvelee poliittista päämäärää. Se antaa ymmärtää, että unkarilaiset eivät itse olisi lainkaan vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta toisen maailman sodan aikana, vaan sälyttää kaiken vastuun natseille.

1-1-DSC_0335

Kun saksalaiset saapuivat Unkariin 19.3.1944, heidät otettiin vastaan kukkasin. Saksan miehitys ei koskenut Unkarin valtion hallintoon ja hallinto korvasi koskemattomuuden järjestämällä siviilien massasiirrot innokkaasti ja tehokkaasti. Unkari oli Saksan uskollinen liittolainen. Se oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa 1920 astui voimaan anti-semiittinen laki, jota seurasi muita raskaita lakeja vieden juutalaisilta enemmän ja enemmän oikeuksia. Unkarista vietiin kymmeniätuhansia Unkarin juutalaisia (kuten myös mustalaisia, homoseksuaaleja ja toisinajattelijoita) keskitysleireille, koska he eivät voineet enää todistaa unkarilaista alkuperäänsä.
Unkarin Tiedeakatemian historijoitsijat tuomitsevat yksimielisesti viestin, (johon Szabadsag-aukiolla oleva saksalaismiehityksen patsas vihjailee) että Unkarin valtiolla ei olisi vastuuta Saksan miehitystä seuranneeseen kansanmurhaan. Akatemian historioitsijoiden mielestä patsaan avulla on tarkoitus uudelleen kirjoittaa historiaa.
Kommunismin jälkimainingeissa Unkarissakin on äärioikeisto hakemassa jalansijaa. Voittajat kirjoittavat historian. Oletko koskaan miettinyt, että se mitä luet historiasta, ei välttämättä aina ihan täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi Suomen ja Venäjän viralliset selitykset sodistamme eivät ole yhteneväisiä. Koulun historian opetuksella voikin olla päämääränä edistää kansan yhtenäisyyttä. Sananvapaus on ihmeellinen asia. Vapaassa maassa ihmisen oikeutta etsiä ja löytää faktatietoa ei rajoiteta. Historiaa ei pimitetä eikä vääristellä millään tavoin. Unkarissa ihmisillä on nykyisin oikeus protestoida, enää heitä ei tuomita näytösoikeudenkäynneissä mielipiteensä vuoksi. Mutta mitä kaikkea voikaan seurata, jos valtion päättäjät yksissä tuumin päättävät mitä lapsille koulussa historiasta opetetaan. Meneekö menneisyyden tapahtumien mahdollisesti antama opetus ihan hukkaan.
Toivon, että osaisin unkaria ja voisin siten paremmin seurata maan kehitystä. Kymmenien vuosien miehityksen jälkeen vapaan valtion kehitys näyttää ottavan onnahtelevia askeleita, ja olisi mielenkiintoista seurata sitä aitiopaikalta.

1-1-DSC_0334

 

Arkipäivän realismia, Budapest, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Ihmisen pahuus

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin viime viikon aviomieheni kanssa lomalla Budapestissa. Ensi riemun haihduttua, siirtyivät mietteeni tuttuun tapaan vakavammille mutta tavanomaista synkemmille jengoille. Jo maanantain vierailu Luolakirkossa pisti miettimään ihmisen julmuutta. Luola Gellertin kukkulassa on ollut keskiajalta lähtien, mutta kirkoksi tuo Iván-munkin kaivama luolasto muutettiin vasta 1926. Kommunismin otettua vallan, luola muurattiin umpeen 1950-luvulla. Kommunistithan pitävät uskontoa ihmisen mielen hapattajana. Luola oli vaikuttava. Se on upea taidonnäyte ja todiste siitä, mihin ihminen pystyy, kun uskoo johonkin tarpeeksi. Vaikka Luolakirkko edusti minulle ihmisen kykyä konkreettisesti tarvittaessa mennä läpi harmaan kiven, jäi päähäni kytemän ajatuksia ihmisen ilkeydestä ja julmuudesta. Tiistaina vierailimme synagogassa. Tuo vierailu nosti ajatukset taas pinnalle. Synagogaan oli kaikkiin muihin Budapestin nähtävyyksiin verrattuna huikean suuri pääsymaksu, mutta me maksoimme sen kuitenkin kiltisti. Synagogassa sinänsä ei juuri mitään erikoista ollut. Kaikki maailman kirkot ovat suunnilleen samanlaisia, eroavaisuudet tulevat vain rakennussuuntausten ja aikakausien mukaan. Ei uskonto rakennuksiin niin suurta eroa tuo. Ihmisethän ne kirkot rakantavat. Kirkon vieressä oleva Memorial Park vei meiltä kaiken huomion. Synagoga oli toisen maailmansodan aikaisen Budapestin juutalaisghetton reunamilla. Sodan loppu vaiheessa sadat juutalaiset olivat hakeneet turvaa synagogan puutarhasta ja tulleet sitten tapetuiksi sinne. Ruumiit oli haudattu synagogan puutarhaan. Hautauspaikka oli juutalaiseen tyyliin hyvin koruton. Muistoksi oli tuotu pelkkiä kiviä. Puutarhan perällä oli mustia kivitauluja, joihin oli kaiverrettu puutarhaan haudattujen sodan uhrien nimet. Taulujen alle saattoi sytyttää halutessaan kynttilän. Kivitaulujen edessä oli muistomerkki holokaustin uhreille. Memorial Parkin perällä oli lisää muistomerkkejä kuolleille. Oli vielä erikseen pitkä katettu seinä, jossa oli laattoja natsivainojen uhreille. Isolla aukiolla oli myös iso taideteos. Tuo teos oli kuin itkupaju. Sen lehtiin saattoi ostaa ”muistolehden” kuolleelle omaiselle. Taideteoksen jalusta oli täynnä pieniä kiviä, kuten toisenkin aukiolla olevan vainajien muistolle lyijylasista tehdyn taideteoksen edessä.
Ihmisen julmuuden ja pahuuden pohtiminen nousi kliimaksiin keskiviikkona, kun vierailimme Terrorin Talossa. Terrorin talo on Budapestin keskustassa Andrassy Utcalla oleva ihan tavallisen näköinen kivitalo. Tuosta vaaleansinisestä kivitalosta Unkaria ovat julmalla ja ankaralla kädellä johtaneet ensin natsit ja sitten kommunistit. Terrorin talon tuloaula on järkyttävä. Kolme kerrosta korkean aulatilan yksi seinä on tapetoitu talossa tapettujen tai kidutettujen ihmisten mustavalkoisilla kuvilla. Kuvia on paljon! Näyttelytilan alussa tunnelma on kammottava. Musiikki on ahdistavaa ja kolmella tv-ruudulla kahden puolen seinää pyörii videoita natsien vallasta unkarissa. Mätäneviä ruumiita, nälkää näkeviä ihmisiä, armeijan marssia ja Hitler pitämässä palopuheitaan. Tunnelmaa voisi leikata saksilla. Niin tiheä se ensimmäisessä huoneessa on. Nauliuduin paikalleni. Miten ihminen voi olla toiselle ihmiselle noin julma! Alistaako, kiduttaako ja tappaako ihminen uskostaan ideologiaan vai silkasta pelosta, että samoin voi käydä hänelle tai hänen rakkailleen? Koko Terrorin talon kierros on turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä eläneelle yhtä kauhua. Välissä on kuin kevennyksennä kaksi erilaista huonetta. Ensimmäisessä on äänestystila. Äänestyskoppeja käytävän molemmin puolin. Huoneen perällä on avoin tila. Seinillä on ripustettuina kommunistiajan taidetta. Kauniita siloteltuja maalauksia, joissa lapset ojentavat rakastetulle johtajalle kukkasia ja ehtoinen emäntä leipomaansa leipää. Huoneen perällä on punaisella kankaalla peitetty seinä, johon on laitettu Leninin, Stalinin ja unkarin oman pojan Mátyás Rákosin kuvat. Taulujen edessä lattialla on äänestysuurna. Katsaus demokraattisen tasavallan kaksinaismoralismiin ja realismiin on selvä, kun menee peräseinän taakse: sieltä löytyvät sitten salakuuntelulaitteet. Mikään ei ollut sitä miltä se näytti. Unkarissakin sai varoa sanojaan, sillä jopa tuttu naapurin rouva saattoi olla kommunistien kätyri. Pienestäkin rikkeestä saatoit joutua oikeuteen jossa tuomio oli jo ennalta sovittu ja varma. Toinen kevennyksenä Terrorin Talossa ollut huone oli täynnä kommunistiajan mainosjulisteita. Noista julisteista jäi itselleni parhaiten mieleen saksankielinen juliste koloradokuoriaisesta. Mainoksessa sen sanottiin tulevan Amerikasta. Vihjaus siihen, että kaikki pahuus ja mätä tulee Amerikasta, oli ilmiselvä. Tässä meitä meinasi vähän naurattaa, olisiko ollut itsepuolustusta kaiken tuon kauheuden keskellä? Terrorin Talon kierros päättyi talon kellariin, jossa teloitukset oli toimeenpantu. Hirttäminen oli yleisin teloitusmuoto ja kellarissa oli näytillä hirsipuu. Hissin matka toisesta kerroksesta kellariin kesti kauan. Kun hissi lähti liikkeelle, televisioruudulle ilmestyi vanhempi mies, joka kertoi miten teloitukset Terrorin talossa hoidettiin. Hissimatka kesti juuri sen verran kuin miehen selitys. Tyrmissä oli kuvia ihmisistä, jotka niissä olivat viruneet. Pienenä pikanttina yksityiskohtana voisi mainita että mm Raoul Wallenberg selvisi elossa Terrorin Talosta. Hän oli siellä syytettynä juutalaisten avustamisesta sodan aikana.
Koko Budapestissä olomme ajan pohdimme lähes päivittäin mieheni kanssa ihmisen pahuutta ja julmuutta. Mikä saa ihmisen käyttäytymään niin raa’asti toista ihmistä kohtaan? Voivatko mielipide-eroavaisuudet olla laukaiseva tekijä väkivaltaan ja muuhun aggressiiviseen käyttäytymiseen. Nykyaikanakin pakolaisasiasta ei voi keskustella, joutumatta ainakin henkiseen käsirysyyn. Pakolaiset saavat kärsiä mm solvauksista ja jopa polttopulloiskuista, vain sen vuoksi, että ovat joutuneet lähtemään maastaan. Heitä syytetään vaikka mistä, vaikka suurin osa Suomeenkin tulleista pakolaisista on täysin viattomia muutaman häiriintyneen tekemään rikokseen.
Islamin ja juutalaisuus eivät tunnista perisyntiä uskonnollisena käsitteenä. Perisynti tarkoittaa ihmisen olotilaa syntiinlankeemuksen jälkeen. Olemmeko me ihmiset luonnostaan pahoja? Tähän minun on vaikea uskoa, sillä tunnen monta ihmistä, jotka pelkällä olemassa olollaan todistavat minulle tuon väitteen vääräksi. Eläimet eivät koskaan käyttäydy niin julmasti kuin ihmiset. Pelko ruokkii vihaa. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko. Ei pitäisi antaa pelolle valtaa, sillä se saa pedon esille ihmisestä