Päivä: 4.2.2016

Jokaisella meillä on jokin pahe. Jokin sellainen, mistä nauttii suunnattomasti, mutta sitä ei tahdo kehdata kertoa muille. Ehkä se ei istu kuvaasi itsestäsi, tai se ei ole yleisesti arvostettua. Myönnän nykyisin kirkkain silmin, että pidän naistenlehdistä ja etenkin niiden muotiosioista. Rakastan seurata muotiviikkojen tapahtumia. Mitä uutta on tulossa ja onko tänä vuonna, joku shokeerannut enemmän kuin muut. Kaikki muistanevat vieläkin kuinka Jean Paul Gaultier, muodin ”Enfant Terrible” (kauhukakara), tuli kuuluisaksi, kun Madonna esiintyi hänen suunnittelemassaan ”tötterötissi-korsetissa”. Nautin valtavasti loistavien editorial valokuvaajien kuten esimerkiksi Tim Walkerin ja Annie Leibowitzin töistä. Heillä molemmilla on oma tyylinsä tehdä. Walker kuvaa unenomaisia, satumaisiakin otoksia, joista osassa muoti on ainoastaan sivuosassa, vaikkakin merkittävässä sellaisessa. Leibowitz on editorial kuvien lisäksi kunnostautunut julkisuuden henkilöiden kuvaajana.
1900-luvun alkupuoliskon suunnittelijat kuten Jean Patou, Elsa Schiaparelli ja Salvatore Ferrgamo ja loivat tyylikkäitä pukineita ja olivat muodin edelläkävijöitä. Coco Chanel aloitti myös uransa jo 1920-luvulla. Hänen tunnettu sanontansa ”Ollakseen korvaamaton, pitää olla erilainen” on ohjenuorani. Olen aina ihaillut tahtonaisia ja Coco on yksi heistä. He tekevät, minkä kokevat oikeaksi, eivätkä kumartele kenellekään. Sodan jälkeen Christian Diorin ”New Look” oli järisyttävä tapaus. Pukujen yläosa ja vyötärö olivat hyvin tyköistuvia ja puvun helmaosaan saatettiin käyttää jopa 18 metriä kangasta. Säännöstelyn jälkeen tuollainen määrä kangasta hameen helmassa oli luksusta ja ehkä jopa hieman paheksuttuakin.
60-luku oli aikakausi sinänsä. Pop-kulttuuri iski täysillä läpi. Mary Quant teki minihameen tunnetuksi ja Jacqueline Kennedy esiintyi tyylikkäässä pinkissä Coco Chanelin suunnittelemassa jakkupuvussa pillerirasia päässään 60-luvun alkupuolella. Vuosikymmenen puolivälissä otettiin vaikutteita avaruusajasta ja se oli hyvin minimalistinen ja geometrinen. 60-luvun loppupuoli oli hippiaikaa. ”Peace and love”. Olen itse syntynyt 60-luvun puolessa välissä, joten tuo vuosikymmen on lähellä sydäntäni. Olen katsonut monta dokumenttia ihmisistä, jotka vaikuttivat muodin alalla tuona aikana. Päällimmäiseksi nousee mieleeni Harper’s Bazaarin ja Englannin Voguen päätoimittajana toiminut Diana Vreeland, joka ilmeisestikin oli tavattoman erikoinen persoona, mutta hänellä oli kyky olla ajan hermolla ja jopa ennustaa tulevia muotivirtauksia. Toinen mielenkiintoinen henkilö 60-luvun muotimaailmassa oli valokuvaaja David Bailey, joka oli vaatimattomista oloista lähtöisin. Lukihäiriöisenä hän kiinnostui valokuvauksesta ja oli keskeinen henkilö luomassa ja välittämässä kuvaa 1960-luvun svengaavasta Lontoosta.
Nykyaikainen muoti on usein erikoisuuden tavoittelua. Erottumista toisista keinoilla millä hyvänsä. Silti joukossa on muutama todella erityislaatuinen lahjakkuus. Omia suosikkejani ovat japanilainen Yohji Yamamoto. Hän on 40-luvulla syntynyt japanilainen suunnittelija. Hänen työnsä erottuvat muista. Ne ovat minimalistisia eivätkä seuraa mitään trendejä tai virtauksia. Hän käyttää vaatteissaan paljon laskoksia ja isoja, ylisuuria siluetteja. Toinen suosikkini on Alexander McQueen, joka valitettavasti hirtti itsensä 40-vuotiaana muutama päivä äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 2010. Hänen työnsä olivat juuri päinvastaisia kuin Yamamoton. Se olivat runsaita ja ehkä jopa surrealistisia. Ihastuin etenkin vaatteisiin, joissa hän käytti taidokkaita pitsejä. Kolmas erityisen mielenkiintoinen nykysuunnittelija on dame Vivienne Westwood. Jotenkin hauskaa ajatella, että tämä nykyisin 74-vuotias suunnittelija tekee vielä täysillä töillä. Tätähän nyky-yhteiskunta meiltä toivoo: työntekoa kuolemaan asti. Hänellä on 4 eri vaatemerkkiä, joihin hän suunnittelee vaatteensa. Westwood oli yksi 1970-luvun punkkareiden suosikeista. Hän suunnitteli ja myi vaatteitaan Malcolm McLarenin perustamassa Let It Rock –vaatekaupassa Lontoossa.
Olen seurannut muotia vuosikymmeniä. Välillä tiiviimmin ja välillä ihan syrjäsilmällä. En edes muista mistä innostukseni alkoi. Ehkä toivon, että osa lahjakkuudesta tarttuisi minuunkin. Osa kiinnostuksestani selittyy kuitenkin varmasti sillä, että lahjakkaita ja itseensä uskovia sinnikkäitä ihmisiä on mielenkiintoista seurata. Ei aina tarvitse miellyttää muita. Tärkeintä on että uskoo itseensä, omiin mahdollisuuksiinsa ja pysyy ajan hermolla.