Vaihtopenkillä istujat

Koko ikäni olen tehnyt töitä elämän vaihtopenkille joutuneiden kanssa. Osa heistä on joutunut sinne omien valintojensa seurauksina ja osa ihan tahtomattaan. Olen kuullut satoja tarinoita elävästä elämästä, kuulla useastikin toiveen siitä, että elämä olisi mennyt toisin.
Olin kahdeksankymmentäluvulla vuoden töissä erityisluokassa. Pienessä maaseutukunnassa luokkaan olivat päässeet/joutuneet kaikki hieman normista poikkeavat lapset. Joukossa oli lapsia, joilla oli eriasteisia kehitysvammoja sekä lapsia, jotka eivät vain sopeutuneet luokkaan tai olivat tulleet kiusatuiksi ja sitten eristäytyneet. Tuo vuosi oli hyvinkin antoisa, se opetti minulle paljon erityislasten kanssa toimimisesta. Pari vuotta kouluavustajavuoteni jälkeen olin puolivuotta töissä Ylisen keskuslaitoksessa Ylöjärvellä. Olin päättänyt hakea Terveydenhuolto-oppilaitokseen ja arvelin saavani arvokasta hoitokokemusta kehitysvammaisten keskuslaitoksesta. Ainoa kokemukseni kehitysvammaisista tuolloin oli tuo lukuvuosi kouluavustajan työssä. Ensimmäiset viikot olivat minulle vaikeita. En ollut koskaan nähnyt niin vaikeasti vammaisia ihmisiä ja minun oli hankalaa tottua näkemääni. Aloitin työt ”helpommalta” osastolta, jossa ihmisten vammat eivät olleet niin silmiinpistävän kraaveja, henkinen kehitysvammaisuus oli kuitenkin selvä. Opin pitämään työstäni ja puoli vuotta sujui nopeasti. Kuljin matkat Tampereelta Ylisen keskuslaitokselle bussilla, koska minulla ei vielä tuolloin ollut autoa käytössä. Eräs matka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Istuimme erään silloisen työkaverini kanssa vierekkäin. Mainitsin työkaverilleni, kuinka en voi ymmärtää sitä, miten jotkut vanhemmat tuovat lapsensa suuren keskuslaitokseen ja unohtavat tämän sitten tänne aivan tyystin. Olin seurannut muutamaa asukasta, joita ei kukaan käynyt koskaan katsomassa ja tunsin valtavaa myötätuntoa noita unohdettuja kohtaan. Työkaverini kääntyi minuun päin ja lausui. ”Kyllä se on ihan ymmärrettävää. Vammaisen lapsen saaminen on niin valtava shokki, että vanhemmat haluavat unohtaa sen kokonaan. Meille puhuttiin tästä kehitysvammahoitajan koulutuksessa!” Aikaa on tuosta kulunut jo lähes 30 vuotta, enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi täysin unohtaa omat lapsensa. Mahtaako olla niin kuin erään ystävättäreni kanssa päivänä muutamana keskusteluissa totesimme, että terveydenhuoltoalan koulutus (kuten kaikki muutkin koulutukset olettaisin) muovaa meidät tiettyyn muottiin, jossa meidän sitten toivotaan pysyvän? Työn kehittämistä toivotaan, mutta vain tietyissä rajoissa.
Sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen olen työskennellyt mielenterveysongelmaisten kanssa OYS:n osastolla, alkoholi- ja huume-ongelmaisten kanssa Päihdekeskuksessa sekä vanhusten kanssa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tutuksi ovat tulleet useanlaiset teoriat ja hoitokeinot.
Olen miettinyt mikä minua on vetänyt hoitotyöhön, joka ei ole valtavan mediaseksikäs eikä arvostettu. Olisin nuorena hoitajana voinut hakeutua töihin ihan toisenlaisille hoitoaloille. Hoitotyössäkin keskussairaalojen ja yliopistosairaalojen työ on huomattavasti arvostetumpaa kuin ruohonjuuritason työ, puhumattakaan näistä marginaaliryhmistä, joiden parissa minä työtäni olen tehnyt. Päivääkään en silti kadu. Koen, että olen saanut työstäni valtavan määrän oppia ja ymmärrystä ihmisluonnosta, hoitamisesta sekä elämästä. Etenkin nämä ”elämän vaihtopenkillä istujat” ovat tuoneet omaan elämääni valtavasti väriä ja arvokasta kokemusta. Heiltä sain yhden elämäni suurimman opetuksen: muista iloita elämän pienistä asioista!

 
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
(Ote runosta ”Hymyilevä Apollo”/Eino Leino)

Työ terveydenhuollossa on muuttunut kiireiseksi. Päästessäni töihin terveyskeskuksen vuodeosastolle, eräs hoitaja sanoi minulle ”Älä sitten jää suustasi kiinni potilaitten kanssa lääkkeiden jakokierroksella. Anna lähihoitajien hoitaa keskusteleminen.” Kuulin, mutten kuunnellut. Enhän minä voi hoitaa potilaita, jos en tiedä mitä heille kuuluu. Hoitohenkilökunnan mitoitukset ovat minimissään, siksi töitä tehdään kiireessä ja alimiehityksellä. Kärjistettynä voisi sanoa, että kiireessä virheiden mahdollisuus moninkertaistuu ja hiljaiset ja vaatimattomat potilaat saavat vähemmän ja mahdollisesti huonompaa hoitoa. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat kykenevät uskomattomiin suorituksiin ja jokainen tekee parhaansa.
Herkälle sielulle työ terveydenhoidossa alkoi käydä henkisesti liian raskaaksi. Mielenpäällä oli koko ajan kymmenen asiaa ja tekemättömiä töitä ei edes kannattanut alkaa laskemaan. Pahinta oli jos vielä tunnet jotain, välitit ja olit kiinnostunut potilaista. Nykyisellä työtahdilla olin tuomittu epäonnistumaan omissa hoitotaso- ja moraalivaatimuksissani. Vähänkin ajattelevana ja asioita kyseenalaistavana tuli vastaan päivä, jolloin oli tehtävä päätös haluanko jatkaa vai lopetanko. Menetänkö mielenrauhani vai luovutanko ja mietin uutta työtä.
Hattua nostan kaikille hoitajille! He tekevät arvokasta työtä!