Kertész ja Márai

Budapestin matkani herätti halun lukea unkarilaista kirjallisuutta. Niiden kautta voisin paremmin tutustua unkarilaisten mielenmaailmaan ja unkarilaisten tavalliseen elämään. Yritin etsiä tietoja unkarilaisista nykykirjailijoista, mutta yllättäen se olikin äärettömän vaikeaa. Löysin tiedot vain tusinasta unkarilaisesta kirjailijasta, joista suurin osa oli vaikuttanut jo 1900-luvun alkupuolella, tai heidän kirjansa kertoivat toisen maailmansodan ajasta. Nykykirjailijoita löysin vain yhden Erzsébet Tóthin, ja hänkin on runoilija. Eikö Suomessa ole unkarin-kielen taitajia, vai mistä johtuu, ettei unkarin kirjallisuutta juuri löydy maastamme?
Vaatimattoman listani kanssa kävelin Kokkolan kirjastoon ja yllätykseni oli suuri. Jos nimiä listallani oli ollut vähän, niin kirjaston valikoima tarjosi lähes jokaisen kirjailijan tuotoksia. Valitsin viisi kirjaa ja palasin kotiin voitonriemuisena. Aloitin lukemisen Kertészin ”Kohtalottomuudella”, joka oli kuvaus nuoren pojan matkasta ja selviämisestä Auschwitzista ja Buchenwaldista. Kirja oli kirjoitettu kirjailijan omien kokemusten perusteella ja Kertész on saanut taidoistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Pidin kirjasta, mutta hieman minua häiritsi kirjailijan tapa kuvata keskitysleirin tapahtumia kuin hän katselisi niitä ulkopuolelta. Vai onko niin, että kun on kokenut jotain noin järkyttävää ja epäinhimillistä, se on pakko kuvata kuin se ei koskettaisi mitenkään? Kirja valotti minulle myös oivallisesti ihmisen selviämiskeinoja ääriolosuhteissa. Vasta kun päätät luovuttaa, etkä välitä mitä sinulle tapahtuu, olet tuhon oma. Luinkin ”Kohtalottumuutta” lähinnä mielenkiinnosta ihmisen psykologiaan; mitä ominaisuuksia on niillä ihmisillä jotka selviävät erikoistilanteista.
Toinen kirja, jonka pinostani valitsin, oli Sandor Márain ”Kynttilät palavat loppuun”. Takakannesta luin, että kirja kertoo kahden ystävyksen tapaamisesta 41 vuoden jälkeen. Kirjan kansi ei houkutellut minua lukemaan. Kaksi viralliseen asuun pukeutunutta 1800-luvun lopun herrasmiestä käherrettyine viiksineen kansikuvassa ei kiihottanut mielikuvitustani. Olin kuitenkin päättänyt lukea kirjan, sillä sitä oli kovasti kehuttu ”Kirjallisuuden ystävät”-ryhmässä Facebookissa. Aloitin eilen illalla lukemisen ja kirja nappasi heti mukaansa. Jatkoin kirjan loppuun aamulla heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Itkin ja luin ja jälleen itkin. Kun on itse menettänyt parhaana ystävänään pitävän henkilön turhanpäiväisten asioiden vuoksi, kirjan ystävysten kohtalo kirpaisi minua syvältä sydämestä. Kirjassa yli seitsemänkymmentävuotiaat, sotilasakatemiassa vielä lapsina tavanneet, miehet puivat suhdettaan. He keskustelevat metsästysretkestä 41 vuotta sitten, jonka jälkeen he eivät ole tavanneet. ”Mitä meitä on hyödyttänyt kaikki viisaus, kopeus ja ylimielisyys”, kysyy kenraali kirjan lopussa ystävältään Konrádilta. Kirjassa kerrotaan ystävysten tarina kenraalin näkökulmasta, joten tarinan toinen päähenkilö, Konrád, jää vieraammaksi, mutta ehkä niin on tarkoituskin.
Márai sokaisi minut kyvyllään kertoa millaista on todellinen, sydämestä kumpuava ystävyys. Kukaan ei mielestäni ole pystynyt kuvaamaan sitä noin taitavasti ja arvostavasti. Myös hänen tapansa osua sanoilla asian ytimeen on taiturimaista.
Pystyin täysin samaistumaan ajatukseen, että todellinen ystävyys on jotain erityistä. Todellinen ystävyys näkee ystävän virheet mutta rakastaa silti. Ystävän rakkaus on erityistä, se sitoo kaksi sielua yhteen näkymättömillä siteillä, jotka uhmaavat aikaa ja olosuhteita. Todellinen ystävyys on kuin näkymätön lanka, joka pitää ihmisiä yhdessä vaikka he eivät olisi tavanneet 41 vuoteen.