Lihavuus

Olin lihava lapsi, josta kasvoi lihava aikuinen. Kuinka odotinkaan viisivuotiaana, että olisin tarpeeksi vanha pääsemään kouluun. Osasin lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle luokalle. Into koulunkäyntiin lopahti kuitenkin aika nopeasti. Lihavuudestani kiusaaminen oli lähes päivittäistä. Koska en ole penaalin tylsin kynä, opin nopeasti, että paras puolustus on olla väkyttämättä vastaan vaan heittää jotain takaisin huumorilla. Minulla on useita ikäviä muistoja ala-asteelta. Olen yrittänyt unohtaa ja antaa anteeksi. Olen kokeillut, joka ainoaa kikkaa mitä oma-apuoppaat ovat minulle antaneet. Anteeksi olen antanut, mutta valitettavasti kaikkea en ole kyennyt yrityksistäni huolimatta unohtamaan. Jostain syystä olen pystynyt kohoamaan tilanteen yläpuolelle ja näkemään nuo kouluajan tapahtumat kuin lintuperspektiivistä. Minut oli kotonani rakastettu vahvaksi. Minua on aina rakastettu, joten kouluaikojen kiusaaminen on vain ikävä jomotus sisuskunnassani, mutta ei ole vienyt uskoani ihmisiin ja elämään.
Kiusaaminen teki minusta yksinkulkija. Se loppui ylä-asteen aikana. Ehkä kiusaajat huomasivat, ettei minusta saanut vastusta ja minut jätettiin rauhaan. Sain olla rauhassa. Mutta porukoihin minua ei huolittu, enkä niihin oikeastaan pyrkinytkään. Oli helpompaa olla yksin kuin selittää maanantaisin, miksi en ollut ollut diskoissa, kylillä tai muissa rienoissa, joissa pienen maalaiskuntani nuoret kulkivat. Mieluummin istuin kotonani lukemassa ja kuuntelemassa musiikkia, kuin liikuin ihmisten ilmoilla pilkattavana.
Nuorena vihasin liikkumista. Koululiikunta tappoi vähäisenkin innostukseni liikuntaan. Vieläkin muistan kuinka vanhapiikaopettaja Snellman paukutti tamburiinia koulun liikuntasalissa. Rosoiselta levyltä soittimesta kuului: ”…nousu vielä keran….” Kuinka minua ärsyttikään tuo lukijan virhe! Ja kuinka inhosinkaan liikuntaa koulussa. Etenkin vihasin hiihtämistä. Joka vuosi koulussa oli hiihtokilpailut ja minä boikotoin niitä kävelemällä suksillani vaaditun matkan. Joka ainoa vuosi jäin kirkkaasti viimeiseksi. Päätin, että kun koulut on käyty, en hiihdä ikinä. Sen verran päätöksestäni lipesin, että hiihdin ja jopa laskettelin lasteni isän kanssa. Yllättäen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta, kun ei ollutkaan pakko eikä kiire. Lasketteluun en koskaan innostunut, enkä myöskään oppinut sitä.
Aikaa kului, mutta minä en laihtunut. Välillä olin vähän pienempi ja välillä vähän suurempi, mutta ”normaalivartaloinen” en ole ollut koskaan. Tampereella asuessani pyöräilin ja kävelin paljon, sillä meillä ei ollut autoa. Pyöräily ei juuri innostanut minua, vaikkei se toki pahaltakaan tuntunut. Se oli keino päästä nopeammin paikasta A paikkaan B. Kävelemistä olen rakastanut aina, kuten myös uimista ja tanssimista. Lapsena ”asuin” kesät kotikyläni uimalammessa. Vesi teki pulskasta vartalostani nopean ja notkean. Äitini muistelee välillä, kuinka kesäisin tulin uimalammelta ja lähdin takaisin ennen kuin pyyhe oli kerinnyt kuivua narulla. Tanssiessani koin vapaudentunteen. Se oli minulle keino ilmaista itseäni ja tunteitani. Jossain elämäni vaiheessa harrastin muutaman vuoden itämaista tanssia. Siitä pidin valtavasti. Koko nuoruusikäni toivoin, että olisin päässyt modernin tanssin tunneille, mutta kotikyläni oli sen verran syrjässä, ettei se ollut mahdollista. Aikuisena, kun jo asuin kaupungissa, pääsin liikuntakeskuksien ryhmäliikuntatunneille. Ainoat ryhmäliikuntatunnit, joita rakastin, olivat tanssitunteja.
Muutama vuosi sitten valaistuin. Voisin laihduttaa. Voin olla ihan mitä haluan! Koko ikäni olin kuitenkin salaa toivonut olevani hoikka. Miten ihanaa olisikaan, että minäkin voisin ostaa vaatteeni ihan mistä tahansa kaupasta, eikä tarvitsisi etsiä ”isojen tyttöjen” erikoisosastoa. Varmaan jossain taka-alalla oli ajatus, että laihduttuani vihdoinkin kuuluisin porukkaan ja kokisin olevani niin kuin muut. Aloitin pussiruokakuurin. 10 kiloa tippui suhteellisen helposti. Ja sen jälkeen alkoi painonpudotus tökkiä. Piti alkaa pussiruokien lisäksi syömään ”oikeaa” ruokaa. Punnitsin ruokani, söin prikulleen kuten opastettiin. Aloin käymään liikuntakeskuksessa. Palkkasin itselleni puoleksi vuodeksi Personal Trainerin, jonka neuvoja kuuntelin ja toteutin ohjeet pilkulleen. Laihduin 35 kiloa. Minulla olisi ollut vielä noin 15 kiloa tavoitteeseeni, joka oli normaalipainon alarajoilla. Tähän saumaan tuli toinen avioero ja minä väsähdin aivan totaalisesti. Kuka jaksaa tällaista jatkuvaa syömisen ja liikkumisen kyttäämistä? Minä en jaksanut. Se ei mielestäni ollut normaalia elämää. Tokikin oli ihanaa mennä kauppaan ja katsella kauniita vaatteita kun tiesi, että suurin kaupassa oleva koko (44) varmasti sopisi päälle. Mutta elämä ei ollut noin ahtaana ja rajoitettuna elämisen arvoista. Luovutin. Lihoin takaisin jokaisen laihduttamani kilon. Ensiksi häpesin heikkoa luonnettani. Hävetti tavata ihmisiä, jotka olivat nähneet minut hoikempana. Etenkin hävetti tavata liikuntakeskuksessa tapaamiani henkilöitä.
Nyt tuosta on kulunut muutama vuosi. Olen lihava, pyöreä ja pehmeä. Superdieettini seurauksena minulle tuli kilpirauhasen vajaatoiminta, joka pitää huolta siitä, että jatkossa laihduttaminen on minulle entistäkin vaikeampaa. En enää haaveile laihduttamisesta. En myöskään haaveile enää porukkaan kuulumisesta. Minulla on ystäviä ja tunnen edelleenkin olevani rakastettu.
Lihavuus ja kouluaikojen kiusaaminen ovat lyöneet ison leiman elämääni. On paljon asioita, jotka kuuluvat ”normaaliin nuoruuteen”, joita minä en ole kokenut. Lihavuuteni esti minua nuorempana toteuttamasta unelmiani, kuten olisin halunnut. Lihavuuteni vaikutti valintoihini vielä muutama vuosi sitten. Astuin aina uusiin tilanteisiin anteeksi pyytelevällä asenteella. ”Anteeksi, että olen tällainen. Anteeksi, että olen olemassa”. Silti halusin tulla huomatuksi sellaisena kuin olen. Minut nähtiin vain lihavana lapsena tai lihavana aikuisena. Lihavana. Hyvin harva on nähnyt millainen olen kilojeni takana.
Uskon vahvasti intuitioon minkä lihavuudestani olen saanut. Minun pitää olla lihava, että pysyisin tukevasti maan pinnalla. Ettei herkkä sieluni ja uneksimiseen taipuvainen mieleni irrottautuisi kokonaan tältä planeetalta.