Unkarilainen elokuva ”Sons of Saul” on saanut viimeyönä ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Minä itse olen viime päivänä lukenut Vilmos Kondorin Budapest Noir dekkareita ja ollut niiden mukana 1930-luvun lopun Budapestissä. Viimeisimmässä dekkarissa on loppukesä vuonna 1939. Rautakaartilaiset ovat salamurhanneet Romanian oikeistolaisen pääministerin Armand Călinescun. Pohjoisen rajalla on valtava pakolaisvirta Unkariin pyrkiviä puolalaisia. Nuoliristiläiset hamuavat lisää valtaa tulevissa Budapestin paikallisvaaleissa. Unkarin valtio on sekasorrossa ja unkarilaiset pelon ja paineen alla alkavat kääntyä omiaan vastaan. Eletään toisen maailmansodan kynnyksellä. Euroopan 1940-luvun alun tulihelvetti on alkanut kyteä.
Päässäni vilisee nimiä ja paikkoja. Luen kirjaa älypuhelin toisessa kädessä. Lähes joka toisella sivulla minun pitää tarkista jotain nippelitietoa. Kuka olikaan tuo Vajna Gábor? Mitä tarkoittaa diaspora? Mikä on rautakaarti ja mitkä ovat heidän periaatteensa? En pysty lukemaan tekstiä, jos en ymmärrä sitä. Elän tällä hetkellä ikään kuin toisessa todellisuudessa. Vaikka ruumiini on todistettavasti tässä ja nyt, on mieleni toisen maailmansodan alun tapahtumissa. Olen kuin kirjan toimittaja, joka tutkii kolmea huumekuolemaa tai entinen etsivä, jonka tutkimuskohteena on SPR:n kadonnut huumelääkelasti. He molemmat hakevat tietoa ratkaistakseen käsillä olevaa ongelmaansa. Minun tehtävänäni on yrittää ratkaista kirjan arvoitus.
Nukkumaan mennessä illalla huomasin alitajuntani toimivan toisella tasolla. Mielessäni pyöri ennen nukahtamista ajatus siitä, mitä pitää tapahtua, että kansa kääntyy omiaan vastaan? Minulle oli Budapestin reissulla selvinnyt, että unkarilaiset olivat itse vastuussa tuhansien juutalaisten kuolemasta holokaustissa. Myös näissä Kondorin dekkareissa asia tulee hyvin selväksi. Nuoliristiläiset kansallissosialistisena ja antisemitistisenä puolueena halusivat puhdistaa Unkarin ainakin juutalaisista, homoseksuaaleista ja mustalaisista. Asiaa aikani puoliunessa tuumattuani, vastaus oli minulle selvä. Kirja kuvaa tuon aikaista ilmapiiriä todella hyvin. Kun kansa vedetään liian ahtaalle, päättäjät hallitsevat ankaralla kädellä ja maassa vallitsee pelon ilmapiiri, tulee ihmisistä alhaisemmat puolet esiin. Aletaan hakea syyllisiä sen sijaan, että haettaisiin ratkaisuja. Joukkoviestimistä tuleva informaatio ruokkii ihmisten pelkoja, joita esimerkiksi pakkolait vahvistavat. Muukalaisviha nostaa päätään.
Yllättäen huomasin ajattelevani tämän päivän Suomea, vertaavani nykypäivää vuoden 1939 Unkariin. Venäjä uhoaa naapurissa, ihmisiä pelotellaan kammottavan huonolla taloudellisella tilanteella ja rajojen yli tulvii satoja, ehkä jopa tuhansia pakolaisia kuukaudessa. (Unkarissa vuonna 1939 rajojen yli tuli tuhansia jopa kymmeniä tuhansia pakolaisia, vaikka tiedotusvälineet sanoivat niitä olevan vain muutamia kymmeniä). Hallitus temppuilee päätöksiensä kanssa. Pääministeri uhkailee ja vetoaa kansaan vuorotellen. Kansa alkaa olla sekaisin ja ymmällään. Suomessakin on muukalaisvastaisuus nostanut päätään. Pakolaiskysymys on saanut jopa oman kansan kääntymään toisiaan vastaan, jakautumaan lähes kahteen eri leiriin. Asiasta ei voi juuri keskustella ilman erimieltä olevien parjaamista ja syyllistämistä.
Ihmisen muisti on niin valtavan lyhyt. Hitlerin hirmutöistä ei ole kuin muutama kymmenen vuotta. Elossa on vielä ihmisiä joilla on ensikäden kokemusta ja tietoa noista ajoista. Löytyy niitäkin, jotka kieltävät tai ehkä jopa hyväksyvät Hitlerin toimet. Emmekö me todellakaan oppineet toisesta maailman palosta mitään?
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 