On joulukuun alku. Taivaalta tulee räntää, ilma on harmaa, yhtä harmaa kuin hänen mielensä. Hän harppoo nilkkojaan myöten sohjossa yrittäen väistellä tiskirätin kokoisia räntäklönttejä. Sukat ja housujen lahkeet tuntuvat märiltä, hän joutuisi viettämään loppupäivän yliopistolla kärsien kylmistä ja kosteista jaloista. Ärsyyntyneesti hän hieraisee metallisankaisien silmälasiensa linssejä. Räntäsade oli täysin sumentanut hänen näkökenttänsä. ”Olisi sittenkin pitänyt jäädä tänään kotiin nukkumaan, eikä yrittää näytellä mitään sankaria. Ei edes Euroopan historia ole tämän arvoista”, hän miettii.
Hän on matkalla luennolle. Luentoa ”Hansaliiton vaikutuksesta Pohjois-Euroopan talouselämälle” hän ei pitänyt oman sivistyksensä kannalta niin tärkeänä, ettei sitä näin painavan syyn vuoksi olisi voinut jättää kuuntelematta. Samasta aiheestahan oli kirjallisuutta kirjastot pullollaan ja jos aiheeseen halusi tutustua keveämmin, voi sen tehdä tutkimalla nettiä samalla juoden teekupposen ja selaillen Schopenhauerin tekstejä. Hän oli tutustunut Schopenhaueriin muutama kuukausi sitten ihan sattumalta. Luennoilta oli ollut tauko ja hän viettänyt tauon yliopiston kirjastossa tutkiskellen palautettujen kirjojen rivistöä. Teos ” Kuolema ja kuolematon” oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja hän oli hieman selailtuaan sitä lainannut teoksen.
Nyt hän kuitenkin oli matkalla puuduttavalle luennolle. Hänen tummanharmaa popliinitakkinsa on juoponnapissa ja sen helmassa on iso punaviinitahra muistona edellisestä vapusta. Takki tuntuu hänestä ihan yhtä märältä kuin hänen farkkujensa lahkeet ja mustat nauhakengät sekä sukat. Koko aamun hän oli pallotellut ajatuksella mielessään – lähdenkö vai jäänkö? Kuin toteuttaakseen omaa synkkää ja armotonta maailmankuvaansa, hän oli valinnut lähtemisen. Hedonismille ei hänen elämässään ollut sijaa. Kärsimys ja kurjuus kuitenkin jossain vaiheessa voittavat, joten miksi edes vaivautua.
Hermot äärimmilleen kiristyneinä hän tarttuu ovenkahvaan ja aukaisee suuren ja painavan tammioven. Tuttu ummehtunut historianlaitoksen ilma iskee vasten hänen kasvojaan kuin ilkkuakseen hänen läpimärkää olemustaan. Aulassa hän riisuu takin pois päältään, ravistelee sen huolellisesti ja asettaa sen naulakkoon tarkistettuaan, että jokainen tasku oli tyhjä. Hän kaivaa kamman ruskeasta nahkaisesta laukustaan, jota hänen vaarinsa oli aikanaan käyttänyt työ- ja eväslaukkuna matkustaessaan mustalla moskvitshilla ympäri Pohjois-Suomea ostamassa metsää. Hän kampaa hiuksensa taaksepäin ja laittaa kamman takaisin laukkunsa sivutaskuun. Samalla hän kaivaa farkkujensa taskusta silmälasien pyyhkimiseen tarkoitetun liinan ja kuivaa silmälasinsa. Kääntyessään jatkamaan matkaansa, hänen katseensa kiinnittyy aulan seinällä olevaan valtavaan peiliin. Hän katselee omakuvaansa arvostellen. Hän on pitkä mies. Hän kuulee edelleen kuin kaikuna korvissaan ilkkuvia ääniä menneisyydestä ”…niin pitkä ettei pieruaan kuule… keskitysleiriltä karannut… mehuton”. Hän oli aina hävennyt pituuttaan, etenkin sitä, että oli niin hintelä. Nainen kyllä saa olla laiha ja sitä jopa odotetaan. Naisvartaloihanne on pitkä ja laiha. Autapa armias jos mies on pitkä ja laiha! Se on kuin kardinaalimunaus, elämänikäinen taakka. Hän oli yrittänyt syödä itselleen kiloja ja saanut kotona siitä ”lempinimen” läpipasko. Vaikka hän kuinka yritti syödä, mättää itseensä roskaruokaa ja muita herkkuja vuorotellen, ei hän lihonut. Vuosia yritettyään, hän oli tyytynyt kohtaloonsa, alistunut valitettavan tosiasian edessä.
Hän lähtee rauhallisesti astelemaan pitkin yliopiston käytävää luentosalia kohti. Hän tuntee kuinka kengät lätisevät hänen jaloissaan ja näkee sielunsa silmin kuinka hänen kengistään jää märät jäljet kivilattialle. Raadollisesti ja kärsivänä hän tietää olevansa juuri tässä ja nyt. Hän tietää, että hänen toiveensa olla täydellisen onnellinen olisi vain harhaluulo, unelma jostain saavuttamattomasta. Sillä Schopenhauerkin oli jo toistasataa vuotta sitten sanonut, että ”On olemassa vain yksi synnynnäinen harhaluulo, ja se on se, että olemme olemassa ollaksemme onnellisia.” Kylmissään ja märkänä hän istahtaa auditorion ylimmäiselle penkkiriville ja kaivaa kansion ja mustekynän laukustaan. Luento alkaisi kymmenen minuutin kuluttua, olisi hieman aikaa kirjoittaa muutama säe eilen aloitettuun ballaadiin.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 