Pitäisi lukea enemmän runoja, minä sanoin, että oppisin ymmärtämään niitä.
Sinä naurahdit minulle puhelimen kuvitteellisen piuhan toisessa päässä.
Minusta tuntuu, että ne ovat usein tekotaiteellista paskaa, jotka on tarkoituksella kirjoitettu niin, etteivät ihmiset niitä käsittäisi, minä jatkoin – kirjoittajan egon korostamiseksi, älykkyyden ja taiteellisuuden yhdistelmän alleviivaamiseksi.
Sinä naurahdit uudelleen ja sanoit, ettei kaikkia ymmärräkään. Ehkä tarkoitus onkin, että vain muutamat niistä tunkeutuvat tajuntaan kuin keväällä uusien lehtien alut puihin. Yhden onnistuneen ja koskettaavan runon lukeminen palkitsisi vaivan.
Keskustelimme runoudesta.
Sanoit pitäväsi haikuista ja tangoista. Kerroit, ettet juuri ole niitä runokirjoista löytänyt. Ne ovat piiloutuneet sinulta kuin pöllöt minulta. Kerroit miten haikujen kirjoittaminen vaati sinulta runsaasti ajatusenergiaa ja nosti luovuutesi siivilleen. Halusit ilmaista ajatuksesi juuri noin – muutamalla tavulla. Ytimekkäästi, selkeästi.
Minun pauhaavana ja vuolaana virtaavaa ajatusteni koskea saisi tuskin pakotettua noin askeettiseen järjestykseen. Mahtaisivatko minun täyskaaoksessa olevat kapinalliset aivoni taipua runouden kaavoihin ja järjestykseen. Runsaaseen proosaan ehkä, mutta runouteen, sitä epäilin.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 