Miksi maanantai-aamut ovat minulle näin vaikeita? Eihän minun edes tarvitse lähteä minnekään. Viikonloppu on ollut hauska, siinä on ollut sopivasti tapahtumia ja olen nukkunutkin hyvin. Kaikesta huolimatta tänäkin maanantai-aamuna olen väsynyt ja innoton. Eniten minua tympäisee se tosi asia, ettei mikään huvita. Ei huvita kirjoittaa, ei lukea, ei kutoa. Pakotan itseni toimimaan ja liikun kuin hidastetussa filmissä: hitaasti ja jäykästi. Pahinta on, että hitaimmin liikkuvat pienet harmaat aivosoluni. Ne tuntuvat olevan aivan koomassa.
Nuorempana olivat sunnuntait päiviä, joita en voinut sietää. Sunnuntai oli viikonlopun hauskuuden surma. Tuolloin jouduin eroamaan ystävistäni ja sanomaan hyvästi kaikelle mikä edusti minulle nuoruuden iloista elämää. Tuolloin sunnuntai oli arjen esikaupunki, pahempi kuin itse arki, joka olikin itse asiassa, näin jälkeenpäin ajateltuna, ihan mukiin menevää.
Aikuisuus tapahtui. Tuli lapset, töitä, erilaisia vastuita, jotka veivät kaiken huomioni. Lapset kasvoivat, työt ja asuinpaikkakunnat muuttuivat. Pari eroa myöhemmin huomaan kammoksuvani maanantaipäivä.
Vuosia elämässäni päivillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Työni oli pitkään sellaista, että sinne oli mentävä arkena ja pyhänä. Vuorokauden ajatkin olivat välillä, sekaisin kun tein kolmivuorotyötä. Eräästä joulustakaan minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kun olin yövuoroissa jouluaatosta tapaninpäivän aamuun. Oli ihan sama mikä päivä oli, eikä mikään päivä oikeastaan aiheuttanut sen suurempia tunteita.
Nykyisin ahdistus iskee lähes joka maanantai. Ahdistus ei oikeastaan ole oikea sana kuvaamaan minun maanantain angstiani. Tunne on turhautumista, väsymystä, innottomuutta ja haluttomuutta yhteen kasattuna. Pahimmalta tuntuu se, ettei mikään huvita. Koska olen nukkunut hyvin, tiedän, että tänäänkin, voimattomuutena ja haluttomuutena näyttäytyvä väsymys, on henkistä väsymystä. Jään miettimään onko elämässäni vieläkin jotain liikaa, vai onko jotain liian vähän. Onko väsymyksen aiheuttaja kyvyttömyys tehdä suuta päätöstä? Aiheutuuko maanantai angstini siitä, että siirrän jatkuvasti itselle isoa ja elämän suuntaa muuttavaa päätöstä ja pelkään pysymistäni päätöksen viitoittamalla tiellä? En tartu todellisista elämässäni jo olevista asioista kiinni, koska tiedän niiden johtavan suureen muutokseen, jota pelkään. Joka ainoa maanantai joudun kohtaamaan nuo tekemättömät asiat, jotka muistuttavat minulle todellisuudesta. Jos en nyt tartu tilaisuuteen, saan myöhemmin katua. Tilaisuuteen tarttuminen pelottaa, koska sen jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen. Entinen on jo tuttua ja turvallista. Uuden aloittaminen pelottaa varmasti kaikkia. Mikään ei silti ole niin totta elämässä kuin jatkuva muutos.
Tiedän: niin kauan kärsin maanantaisin kun tartun lapioon ja alan kaivaa. Jos unohdan haaveeni, tulen kuulumaan niihin vanhuksiin jotka kuolinvuoteellaan ajattelevat ”Minä en koskaan… Jos olisin…”
Siinä se on: dilemma, valinta kahden pahan välillä. Dilemma, joka on maanantaiaamuisen pahoinvointini syy.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 