Moneen vuoteen en kyennyt lukemaan ollenkaan. Useaan otteeseen yritin, mutta ajatus ei pysynyt kasassa, että olisin kyennyt muodostamaan käsitystä siitä mitä olin lukenut. Kymmenen vuoden aikana en lukenut kuin 2-4 kirjaa, ja tunsin suuren aukon elämässäni. Elämästäni puuttui jotain. Nyt kykenen taas lukemaan, joten luen. Paljon!
On nautinnollista ottaa kirja käteen ja upota sen maailmaan. Tämän vuoden puolella olen kirjojen avustuksella vieraillut muun muassa Lontoossa, Pariisissa, Akureyrissa ja Ramallahissa. Luen kaikenlaista kirjallisuutta. Eniten pidän dekkareista. Kunnon rikosromaania lukee aina yhtä mielellään. Ne ovat minulle kevennyksiä vakavampien teosten lomassa. Miten mukavaa olikaan lukea rikoksista, jotka kirjailija Vilmos Kondor oli sijoittanut 1930-luvun Budapestiin. Hänen käyttämänsä kieli ja tyyli ovat värikästä ja miellyttävää lukea. Rakkaustarinoista en koskaan ole erityisemmin innostunut. Pidän niitä liian imelinä ja puuduttavan ennalta-arvattavina. Romantiikkaa kirjoissa toki saa olla, mutta toivon kirjaltani muutakin kuin pelkkää romantiikkaa.
Olen huomannut olevani tarkka lukemani suhteen. En siedä asiavirheitä. Toivon, että kirjailija arvostaa lukijaa vaivautumalla tekemän taustatyönsä niin hyvin, ettei kirjaan eksy lapsuksia, jotka paljastavat tietämättömyyden. Fantasiakirjallisuus on sitten asia erikseen, niissä saa mielikuvituksen antaa lentää. Minä tosin en juuri fantasiakirjoja lue. En oikeastaan tiedä miksi, sillä esimerkiksi lukemani Orwellin 1984 laskettanee fantasiaksi, ja siitä pidin todella paljon. Toinen esimerkki vasta lukemastani fantasiasta lienee myös vuoden 2015 Finlandia voittaja Laura Lindstedtin kirjoittama Oneiron. Siinä kuvattiin 7 erilaisen naisen tapahtumia kuoleman jälkeisessä välitilassa. Kirjassa oli runsaasti faktatietoa mm juutalaisuudesta ja anoreksiasta. Edelleenkään en osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en. Paikka paikoin se oli loistavaa tekstiä mutta välillä todella puuduttavaa.
Tiedän lukevani paljon raskaita ja maailmantuskaisia kirjoja. En tiedä miksi. Olen vakava ja syvämietteinen persoona. Kevyt kirjallisuus ei ”tunnu” missään. Se on kuin uittaisi kättään ihonlämpöisessä vedessä. Haluan lukemieni kirjojen koskettavan minua, jättävän jonkinlaisen jäljen. Vaikka pidänkin raskaista kirjoista, haluan niiden kuitenkin olevan sellaisia, että niitä on helppo lukea. Jos teksti on kovin koukeroista ja täynnä metaforia ja vihjauksia, jää kirja minulta todennäköisesti lukematta. Olen pohjimmiltani yksinkertainen maalaisnainen, joka haluaa ymmärtää lukemaansa, eikä tahdo asiaa peiteltävän kielellisiin sumuverhoihin.
On ihanaa kyetä jälleen istahtamaan viltin sisällä, villasukat jalassa sohvannurkkaan kirjan kanssa. Olen kaivannut näitä omalta kotisohvalta tehtäviä kaukomatkoja. Miten hauskaa onkaan, kun kirja kädessä voi siirtyä kokonaan toiselle aikakaudelle, toisinaan menneeseen ja toisinaan tulevaan. Sohvalla odottaa jo Amin Maaloufin Siipirikko mies, kutsuen minua aikamatkalle 1800-luvun puolen välin Libanoniin.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 