Kuukausi: maaliskuu 2016

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Käsityöt, Lihavuus, Muoti

Uusi käsityötaito

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tahtoisin niin opetella jonkin uuden taidon. Jotain mistä minulle olisi hyöty ja iloa pidempäänkin. Muutama vuosi sitten ilmoittauduin ikonimaalaukseen. Kävin kaksi vuotta säännöllisesti. Juuri kun aloin päästä jyvälle maalauksen tekniikoista ja ikonien saloista, loppui minulta mielenkiinto. Into maalaukseen väsähti samalla, kun tajusin, ettei ortodoksinen uskontokaan minulle valtavasti anna. Maalaaminen sinänsä oli ihan mukavaa. Ryhmässä oli mielekästä maalata. Opettaja kertoi juttuja ikoneista ja matkoistaan Venäjän luostareihin. Ryhmän muut jäsenet olivat vanhempia rouvia, joiden verkkaista puhelua maalauksen lomassa oli leppoista kuunnella.

 
Omien vaatteiden ompelemisen haluaisin oppia. Useana syksynä olen ajatellut ilmoittautua Kokkola Opiston ompelukursseille. Vielä en ole saanut ilmoitettua itseäni noille kursseille. Olisi ihanaa suunnitella omat vaatteensa. Olisi hauskaa miettiä värejä, etsiä kankaita kaupoista ja kirpputoreilta. Tuunaamistakin voisi olla mukava kokeilla, kirpputorilöytöjen muokkaamista oman näköiseksi.

 

1-DSC_0033
Minun on aina ollut vaikea saada itselleni sopivia vaatteita. Ennen syynä oli se ikävä tosiasia, että olin niin lihava, ettei kaupoissa ollut minun kokoisiani vaatteita. Olenkin siis jonkin verran joutunut aikoinaan ompelemaan vaatteita, saadakseni edes jotain päälle pantavaa, ettei tarvitse alasti kulkea. Toinen syy siihen miksi olen vaatteita tehnyt, on se, että suurin osa suurikokoisista vaatteista on tummia, mustia. Minä pidän väreistä: punaisesta, pinkistä, sinisestä, turkoosista. Musta saa minut näyttämään sairaalta.
Jonkin verran osaan siis ommella. Haluaisin kuitenkin oppia enemmän. Haluaisin olla sinä parempi. Haluaisin pukeutua persoonallisesti, enkä ketjuliikkeiden tarjoamaan ”tusinavetimiin”. Taiteilijan (Heh heh!) pitää näyttää taiteilijalta, myös ulkoisesti. Haluan käyttää värejä, jotka kertovat persoonastani. Itse omat vaatteet ompelemalla saa juuri sellaisia vaatteita kuin haluaa. Kirpputorien tarjontaa hyödyntämällä ja tuunausta opettelemalla, harrastus tulee myös edulliseksi, eikä varmasti tule toista samanlaista asustetta tienpäällä vastaan.

 
Mikään ei estä minua ompelun opettelemisessa. Omistan ompelukoneen ja saumurin. Minulla on parikin ompelun opaskirjaa ja läjäpäin käsityölehtiä, joita voin tarvittaessa käyttää apuna. Esteenä on vain oma pääni. Esteenä on ainoastaan oma motivaationi, ja haluni tehdä jotain asian eteen.

 
Olisi niin monta ihanaa asiaa, jota voisi kokeilla ja harjoitella. Kunpa vuorokaudessa olisi enemmän kuin 24 tuntia. Aika ei riitä kaikkeen mikä kiinnostaa!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Kiire, Muutos

Zen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hiljaisuus ja rauha. Karu mutta vihreä japanilainen puutarha, jossa on vesiaihe ja yksinkertainen penkki mietiskelyhetkiä varten. Meditaatio. Zen.

1-DSC_0010-001
Sydäntäni koskettaa hiljaisuus. Haluaisin retriittiin, etsimään oman hiljaisuuteni rajoja. Haluaisin päästä etsimään täydellistä hiljaisuutta, itseäni hiljaisuudesta. Haluaisin tietää, löytyykö oman olemiseni ydin hiljaisuudesta, kuten olen kuullut kerrottavan, vai pitääkö sitä etsiä jostain muualta. Hiljaisuus ja meditaatio tuovat olennaisen lähelle, sen olen jo havainnut. Pysähtymisessä on uskomaton voima. Kiireettömyys opettaa tuntemaan itsen paremmin. Hiljaisuudessa minä olen, vain olen. En yritä mitään, yksinkertaisesti olen. Kukaan ei vaadi minulta mitään, ei odota mitään. Saan olla. Tässä hetkessä, hiljaisuuden ympäröimänä, olen täydellinen sellaisena kuin sillä hetkellä olen.
Hiljaiset hetket itseni kanssa ovat näyttäneet minulle, miten tärkeää olisi oppia elämään takertumatta mihinkään. Luontokaan ei takerru, päivät seuraavat toisiaan, vuodet vierivät. Lumi sataa syksyllä ja sulaa pois keväällä, kukat kasvavat ja kuolevat. Mikään ei ole pysyvää. Takertumien on luonnon kiertokulun vastaista. Takertuminen on energian hukkaa, sillä mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Tavaroihin takertumien ja omaisuuden ylenpalttinen keräileminen on länsimaisen maailmankatsomuksen luoma harha. Kun omistat jotain, olet jotain! Kaiken menettämällä voi löytää sen, mikä on ihmiselle kaikkein tärkeintä: oman itsensä! Itseään ja sisintään on vaikea tavoittaa eläessään metelin ja tavarapaljouden keskellä. Oma itse on hukassa, jos on samaistanut itsensä omaisuuteen. On vaikea vain olla, jos koko ympäröivä maailma on täynnä romua ja kuonaa. Ne ovat epäolennaisuuksia, jotka vievät kaiken huomion siltä, joka on jokaisen ihmisen suurin rikkaus: olla rakastava sielu.

1-DSC_0033
Yhteiskunnassamme arvostetaan ihmistä, jolla on suuri omaisuus. Ihmisen arvon mittana pidetään isoa kotia, kallista autoa, viimeistä huutoa olevaa kännykkää ja oikeata merkkiä olevia vaatteita. Kiinnitämme huomiota ulkoisiin asioihin, jotka ovat toisarvoisia. Teemme päätelmiä ihmisestä ulkoisten avujen ja pukeutumisen, ”voitonmerkkien”, perusteella. Sisäiset ominaisuudet jäävät valitettavan usein ulkoisten varjoon. Kodit ovat niin täynnä rojua, ettei uudelle enää ole tilaa.

Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden suvaitseminen ovat hyveitä, jotka olemme unohtaneet. Nopeutta arvostava yhteiskunta ei salli eteenkään keskeneräisyyttä. Nämä kaksi hyvettä ovat itsellänikin opettelussa. Elätin sydämessäni unelmaa remontoiduista vessoista ja uusituista putkista sekä uusista tapeteista ja lattiapinnoista. Olen elänyt jonkin aikaa sitten muutamia kuukausia putkiremontin keskellä ja kärsin joka sekunti. En osannut nauttia keskeneräisyydestä tai matkalla olemisen seikkailusta. Tällä hetkellä kärsin, että makuuhuone on tapetoimatta ja lattioita ei edelleenkään ole uusittu. Keskeneräisyyden sietäminen on oman elämäni Juudas Iskariot, kavaltaja. Se osoittaa itselleni oman epätäydellisyyteni, pahinta mitä perfektionistin maailmassa on.

1-DSC_0029-001
Tavoittelen pienempää elämää, vähemmän kulutusta, luonnonmukaista, rauhallista ja ekologista elämäntapaa. Haluan toteuttaa elämässäni ihanteita, jotka todella koskettavat sydäntäni. En tarvitse kaikkea mitä haluan, se on hyvä pitää mielessä. Otan kaksi asekelta eteen tavoitteideni kanssa ja yhden taakse. Elämä on epätäydellistä, mutta silti siitä on helppo löytää pieniä iloja.

Elän tällä hetkellä kiireetöntä ja rauhallista elämää, joka paikka paikoin muistuttaa tuota tavoittelemaani ”zen”-tilaa. Silti takaraivossani kytee epäilys siitä onko näin hyvä? En osaa enää suhtautua kiireeseen ja jatkuvaan stressiin oltuani nyt lähes vuoden irti oravanpyörästä. Minulla ei ole minkäänlaista halua palata takaisin elämään, joka oli suorittamista, kasautuneita paineita ja toteutumattomia toiveita. Olenko enää edes yhteiskuntakelpoinen, vaikka pyrkimykseni on olla aktiivinen ja tuottelias yhteisön jäsen? Onko reilua muita kohtaan, kun nautin elämästäni, vietän rauhallista ja hiljaista elämää kotonani osallistumatta kulutusjuhlaan? Missä menee itsekkään ja itsestään välittävän raja?

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Lihavuus, Muutos, Ruoka, Sairaus

Syömisen nautinto ja inho

Ikinuoren naisen pienet ilot

Istun korkealla pyöreäistuimisella, matala selkänojaisella tuolilla ja mietin miksi taas söin liikaa. Olo on kamala. Maha tuntuu pinkeältä. Vatsaa vääntää ja se murisee kuin juuri syödystä ruuasta kiittäen. Eniten kuitenkin sattuu sisälle. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, arvottomaksi, lihavaksi ja selkärangattomaksi paskaksi. Olen jälleen kerran ymmälläni tässä tutussa vanhassa tilanteessa. Kuinka taas kävi näin? Tyhjensin jääkaapista kaikki raskaimmat ja minulle sopimattomimmat ruuat nälkäni pitimiksi. Haluaisin ymmärtää, miksi itsehillintä on niin vaikeaa. Tiedän kaikki ravintoarvot, osaan kaloritaulukot ympäri ulkoa, ja mikä tärkeintä, tiedän, mikä sopii minun keholleni. Silti syön kuin ruoka olisi juuri loppumassa maailmasta. Tankkaan itseni varalta täyteen. Eihän sitä tiedä, huomenna voi tulla sota ja elintarvikkeet loppua kaupoista. Köyhyys saattaa iskeä, eikä ole varaa ostaa ruokaa. Voihan olla, että olen niin sairas, että en voi syödä, tai mikä pahempaa ruoka ei maistu! Toisaalta, sellaisia päiviä jolloin ruoka ei oikeasti maistu, ei onneksi ole.

2016-02-09 13.35.37
Niinä päivinä, kun ruoka on numero yksi elämässäni, en osaa ajatellakaan muuta. Heti herätessäni tiedän, että tänään syön liikaa. Vaikka kuinka haluaisin hillitä itseäni, en siinä tunnu onnistuvan. Vai enkö vain halua onnistua? Saatan illalla päättää mitä syön aamulla. Kuvittelen mielessäni aamupalan edessäni, hedelmää ja jogurttia, sekä hieman kahvia. Tuntuu, että vaikka kuinka yritän, niin aamulla olen kuin tahdoton nukke. Kaivelen kaapista kaikki mahdolliset herkut. Olen jo oppinut tuntemaan itseni. Tiedän, että päivät, jolloin huijaan itseäni ajattelemalla, että syön vain pienen annoksen Minibixejä, ovat tuhoon tuomittuja. Minibixien jälkeen syön jogurttia, leipää, popcornia jne. Illalla sitten ajattelen, etten oikeastaan olekaan syönyt mitään kamalan väärää. Olivathan kaikki ruuat kuitenkin aika keveitä ja tavallista ruokaa, ei herkkuja, pelkkiä vatsaa täyttäviä hiilihydraatteja.
Välillä menee jopa viikkoja, että syömiseni ovat tasapainossa. Toisinaan saatan seurata jotain erikoista dieettiä, jonka olen jostain lukenut tai saanut. Dieettiohjeet voivat olla välillä outoja. Se ei minua hidasta. Kannan kaupasta vieraita, mutta sillä hetkellä käytössäni olevan dieetin kannalta tarpeellisia, ruokatarvikkeita. Jonkin aikaa jaksan paneutua asiaan ja valmistaa kummallisia ruokalajeja. Uskon dieettiohjeissa luvattuihin väitteisiin ja erikoisiin ruoka-aineiden yhdistelemistapoihin. Uskon, että välttämällä tiettyjä elintarvikkeita, en pelkästään voi paremmin, vaan myös laihdun. Joka kerta uskoin aidosti, että pelastus lihavuuteeni on löytynyt. Minä hoikistun, kaunistun ja verenpaineeni laskee normaalitasolle. Ja siinä olin edelleen! Upea ja kaunis olen kyllä, mutta valitettavasti 40 kiloa ylipainoinen. Kun en enää jaksa seurata orjuuttavaa dieettiä, palaan takaisin entiseen.

20160212_133217-01.jpeg
Syöminen on ihanaa! Ruoka maistuu taivaalliselle suussa, etenkin lakritsi, popcornit, maksamakkaravoileivät ja hapanimeläkana. On myös ruokia joita en söisi, vaikka siitä maksettaisi pieni, tai suurikin, omaisuus: silli, tuoresuolattu lohi, perunamuusi jossa on sipulia ja kalakeitto. Ruoka on parasta lohdutusta kun elämä murjoo. Pieneen masennukseen ruoka auttaa kuin laastari verenvuotoon. Elämän huippukohdissakin ruoka on hyvää, mutta silloin on yleensä liian kiire syödä, liian kiire nauttia ruuan suloisista mauista ja vivahteista. Elämän huippukohdissa tuntuu, että syöminen on hyvän ruuan haaskausta. Silloin ei ole aikaa, eikä tarpeeksi mielenkiintoa, arvostaa ja nauttia sen tarjoamasta mielihyvästä. Mutta päivänä, jolloin matalapaine iskee, tulen kotiin kaupan kautta. Ostan tavanomaiset ostokset ja ennen kassaa jarrutan karamellihyllyillä. Tutkailen valikoiman nopeasti läpi. Päätöksen tekeminen ei koskaan ole ollut minulle vaikeaa. Yleensä valitsen joko lakritsaa tai jonkin pienen suklaapatukan. Yritän viimeiseen asti huijata itseäni. Syön vain tämän pienen patukan ja sitten lopetan. Kotiin päästyäni teen ennen ruokaa voileipää, jonka syön maitokaakaon kanssa. Päivällisen jälkeen jatkan jollain pienellä herkulla. Jääkaapin tai ruokakaapin ovi käy siihen asti, että menen mahani viereen nukkumaan. Ei puhettakaan, että täydellä mahalla jaksaisi muuta!
Ruoka on minulle ystävä. Etenkin hädän hetkellä ruoka ei koskaan petä. Se on aina paikalla, uskollisempana, kuin yksikään ystävä. Se ei jätä, petä eikä hylkää. Ruoka ei kieroile, eikä puukota selkään. Ruoka on turvallinen. Se lohduttaa, kun sydän on särkynyt. Se pitää seuraa silloinkin, kun kukaan ihmisystävä ei jouda tai halua. Se ei väitä vastaan tai ole erimieltä. Ruoka rakastaa minua ehdoitta, mitä harva ihmisystävä tekee. Se on paikalla kun mikään ei haluta, väsyttää tai maailmani väreistä vain musta, valkoinen ja harmaan eri sävyt ovat jäljellä.

IMG_20160208_183242.jpg
Ruoka on minulle myös vihollinen. Se saa minut inhoamaan itseäni. Tunnen itseni hylkiöksi syötyäni mahani niin täyteen, että tuntuu kuin viimeiset palat pyörisivät kurkussa, enkä saa niitä alas, vaikka kuinka nieleskelisin. En koskaan oksenna. En halua tuhlata tai aliarvostaa hyvää ruokaa. Ruualla on itseisarvo. Sitä ei saa halventaa. Liiasta ruuasta olen lihonut. Vihaan lihavaa, tytisevää ja rumaa vartaloani. Heitän itsestäni mustaa huumoria. ”Olen kaunis kaulasta ylöspäin!”, sanon nauraen, vaikka sieluni itkee. Haluaisin olla kaunis myös muualta. Rakas viholliseni ei sitä iloa minulle ole suonut. Ruuasta on tullut viholliseni, koska se on saanut mieleni täysin otteeseensa. Se on sekoittanut ajatteluni niin, että luulen kaiken mitä elämässäni on ja tapahtuu johtuvan ruuasta, joko syömisestä tai syömättömyydestä. Olen sekoittanut ruuan ja syömisen oman kehoni kanssa. Saanut itseni uskomaan, että menestykseni tai menestykseni puute ovat täysin kiinni liiasta syömisestäni ja siitä johtuvasta lihavuudesta. Olen luovuttanut vallan ja vastuun elämästäni ja kehostani ruualle. Vihaan valtaa, jonka olen antanut ruualle.
Minun on ollut vaikea suhtautua ruokaan neutraalisti. En pysty ajattelemaan, saati ääneen sanomaan, että ruoka on tarpeellista ihmiselle siksi, että siitä saa tarvittavaa energiaa pystyäkseen toimimaan normaalisti. Suhteeni ruokaan on ollut kiihkeä tunnesuhde, jossa viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuten sokeri veteen.

Suhteeni ruokaan on toistaiseksi ollut elämäni intohimoisin suhde. Se on lyönyt laudalta kaikki tähän mennessä kokemani rakkaussuhteet. Onneksi suhteeni ruokaan on viimeisen vuoden aikana hieman höllentynyt. Olen pitänyt itselleni kuria ja laittanut päämäärätietoisesti rajoja syömiselleni. Tuo tiukkuuden opettelu on alkanut näkyä sekä vyötärössä, että omassa voinnissani.
Toivon löydettyjen rajojen pitävän. Tästä löytyneestä tasapainosta ja hyvästä olosta haluan pitää kiinni!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Maanantai angsti

Ikinuoren naisen pienet ilot

Miksi maanantai-aamut ovat minulle näin vaikeita? Eihän minun edes tarvitse lähteä minnekään. Viikonloppu on ollut hauska, siinä on ollut sopivasti tapahtumia ja olen nukkunutkin hyvin. Kaikesta huolimatta tänäkin maanantai-aamuna olen väsynyt ja innoton. Eniten minua tympäisee se tosi asia, ettei mikään huvita. Ei huvita kirjoittaa, ei lukea, ei kutoa. Pakotan itseni toimimaan ja liikun kuin hidastetussa filmissä: hitaasti ja jäykästi. Pahinta on, että hitaimmin liikkuvat pienet harmaat aivosoluni. Ne tuntuvat olevan aivan koomassa.

Nuorempana olivat sunnuntait päiviä, joita en voinut sietää. Sunnuntai oli viikonlopun hauskuuden surma. Tuolloin jouduin eroamaan ystävistäni ja sanomaan hyvästi kaikelle mikä edusti minulle nuoruuden iloista elämää. Tuolloin sunnuntai oli arjen esikaupunki, pahempi kuin itse arki, joka olikin itse asiassa, näin jälkeenpäin ajateltuna, ihan mukiin menevää.

Aikuisuus tapahtui. Tuli lapset, töitä, erilaisia vastuita, jotka veivät kaiken huomioni. Lapset kasvoivat, työt ja asuinpaikkakunnat muuttuivat. Pari eroa myöhemmin huomaan kammoksuvani maanantaipäivä.

Vuosia elämässäni päivillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Työni oli pitkään sellaista, että sinne oli mentävä arkena ja pyhänä. Vuorokauden ajatkin olivat välillä, sekaisin kun tein kolmivuorotyötä. Eräästä joulustakaan minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kun olin yövuoroissa jouluaatosta tapaninpäivän aamuun. Oli ihan sama mikä päivä oli, eikä mikään päivä oikeastaan aiheuttanut sen suurempia tunteita.
Nykyisin ahdistus iskee lähes joka maanantai. Ahdistus ei oikeastaan ole oikea sana kuvaamaan minun maanantain angstiani. Tunne on turhautumista, väsymystä, innottomuutta ja haluttomuutta yhteen kasattuna. Pahimmalta tuntuu se, ettei mikään huvita. Koska olen nukkunut hyvin, tiedän, että tänäänkin, voimattomuutena ja haluttomuutena näyttäytyvä väsymys, on henkistä väsymystä. Jään miettimään onko elämässäni vieläkin jotain liikaa, vai onko jotain liian vähän. Onko väsymyksen aiheuttaja kyvyttömyys tehdä suuta päätöstä? Aiheutuuko maanantai angstini siitä, että siirrän jatkuvasti itselle isoa ja elämän suuntaa muuttavaa päätöstä ja pelkään pysymistäni päätöksen viitoittamalla tiellä? En tartu todellisista elämässäni jo olevista asioista kiinni, koska tiedän niiden johtavan suureen muutokseen, jota pelkään. Joka ainoa maanantai joudun kohtaamaan nuo tekemättömät asiat, jotka muistuttavat minulle todellisuudesta. Jos en nyt tartu tilaisuuteen, saan myöhemmin katua. Tilaisuuteen tarttuminen pelottaa, koska sen jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen. Entinen on jo tuttua ja turvallista. Uuden aloittaminen pelottaa varmasti kaikkia. Mikään ei silti ole niin totta elämässä kuin jatkuva muutos.

Tiedän: niin kauan kärsin maanantaisin kun tartun lapioon ja alan kaivaa. Jos unohdan haaveeni, tulen kuulumaan niihin vanhuksiin jotka kuolinvuoteellaan ajattelevat ”Minä en koskaan… Jos olisin…”

Siinä se on: dilemma, valinta kahden pahan välillä. Dilemma, joka on maanantaiaamuisen pahoinvointini syy.

Kirjallisuus, Runot, Uncategorized

Keskustelu runoudesta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Pitäisi lukea enemmän runoja, minä sanoin, että oppisin ymmärtämään niitä.

Sinä naurahdit minulle puhelimen kuvitteellisen piuhan toisessa päässä.

Minusta tuntuu, että ne ovat usein tekotaiteellista paskaa, jotka on tarkoituksella kirjoitettu niin, etteivät ihmiset niitä käsittäisi, minä jatkoin – kirjoittajan egon korostamiseksi, älykkyyden ja taiteellisuuden yhdistelmän alleviivaamiseksi.

Sinä naurahdit uudelleen ja sanoit, ettei kaikkia ymmärräkään. Ehkä tarkoitus onkin, että vain muutamat niistä tunkeutuvat tajuntaan kuin keväällä uusien lehtien alut puihin. Yhden onnistuneen ja koskettaavan runon lukeminen palkitsisi vaivan.

Keskustelimme runoudesta.

Sanoit pitäväsi haikuista ja tangoista. Kerroit, ettet juuri ole niitä runokirjoista löytänyt. Ne ovat piiloutuneet sinulta kuin pöllöt minulta. Kerroit miten haikujen kirjoittaminen vaati sinulta runsaasti ajatusenergiaa ja nosti luovuutesi siivilleen. Halusit ilmaista ajatuksesi juuri noin – muutamalla tavulla. Ytimekkäästi, selkeästi.

Minun pauhaavana ja  vuolaana virtaavaa ajatusteni koskea saisi tuskin pakotettua noin askeettiseen järjestykseen. Mahtaisivatko minun täyskaaoksessa olevat kapinalliset aivoni taipua runouden kaavoihin ja järjestykseen. Runsaaseen proosaan ehkä, mutta runouteen, sitä epäilin.

 

 

Fiktio

Historian opiskelijan blues

Ikinuoren naisen pienet ilot

On joulukuun alku. Taivaalta tulee räntää, ilma on harmaa, yhtä harmaa kuin hänen mielensä. Hän harppoo nilkkojaan myöten sohjossa yrittäen väistellä tiskirätin kokoisia räntäklönttejä. Sukat ja housujen lahkeet tuntuvat märiltä, hän joutuisi viettämään loppupäivän yliopistolla kärsien kylmistä ja kosteista jaloista. Ärsyyntyneesti hän hieraisee metallisankaisien silmälasiensa linssejä. Räntäsade oli täysin sumentanut hänen näkökenttänsä. ”Olisi sittenkin pitänyt jäädä tänään kotiin nukkumaan, eikä yrittää näytellä mitään sankaria. Ei edes Euroopan historia ole tämän arvoista”, hän miettii.

 
Hän on matkalla luennolle. Luentoa ”Hansaliiton vaikutuksesta Pohjois-Euroopan talouselämälle” hän ei pitänyt oman sivistyksensä kannalta niin tärkeänä, ettei sitä näin painavan syyn vuoksi olisi voinut jättää kuuntelematta. Samasta aiheestahan oli kirjallisuutta kirjastot pullollaan ja jos aiheeseen halusi tutustua keveämmin, voi sen tehdä tutkimalla nettiä samalla juoden teekupposen ja selaillen Schopenhauerin tekstejä. Hän oli tutustunut Schopenhaueriin muutama kuukausi sitten ihan sattumalta. Luennoilta oli ollut tauko ja hän viettänyt tauon yliopiston kirjastossa tutkiskellen palautettujen kirjojen rivistöä. Teos ” Kuolema ja kuolematon” oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja hän oli hieman selailtuaan sitä lainannut teoksen.

 
Nyt hän kuitenkin oli matkalla puuduttavalle luennolle. Hänen tummanharmaa popliinitakkinsa on juoponnapissa ja sen helmassa on iso punaviinitahra muistona edellisestä vapusta. Takki tuntuu hänestä ihan yhtä märältä kuin hänen farkkujensa lahkeet ja mustat nauhakengät sekä sukat. Koko aamun hän oli pallotellut ajatuksella mielessään – lähdenkö vai jäänkö? Kuin toteuttaakseen omaa synkkää ja armotonta maailmankuvaansa, hän oli valinnut lähtemisen. Hedonismille ei hänen elämässään ollut sijaa. Kärsimys ja kurjuus kuitenkin jossain vaiheessa voittavat, joten miksi edes vaivautua.

 
Hermot äärimmilleen kiristyneinä hän tarttuu ovenkahvaan ja aukaisee suuren ja painavan tammioven. Tuttu ummehtunut historianlaitoksen ilma iskee vasten hänen kasvojaan kuin ilkkuakseen hänen läpimärkää olemustaan. Aulassa hän riisuu takin pois päältään, ravistelee sen huolellisesti ja asettaa sen naulakkoon tarkistettuaan, että jokainen tasku oli tyhjä. Hän kaivaa kamman ruskeasta nahkaisesta laukustaan, jota hänen vaarinsa oli aikanaan käyttänyt työ- ja eväslaukkuna matkustaessaan mustalla moskvitshilla ympäri Pohjois-Suomea ostamassa metsää. Hän kampaa hiuksensa taaksepäin ja laittaa kamman takaisin laukkunsa sivutaskuun. Samalla hän kaivaa farkkujensa taskusta silmälasien pyyhkimiseen tarkoitetun liinan ja kuivaa silmälasinsa. Kääntyessään jatkamaan matkaansa, hänen katseensa kiinnittyy aulan seinällä olevaan valtavaan peiliin. Hän katselee omakuvaansa arvostellen. Hän on pitkä mies. Hän kuulee edelleen kuin kaikuna korvissaan ilkkuvia ääniä menneisyydestä ”…niin pitkä ettei pieruaan kuule… keskitysleiriltä karannut… mehuton”. Hän oli aina hävennyt pituuttaan, etenkin sitä, että oli niin hintelä. Nainen kyllä saa olla laiha ja sitä jopa odotetaan. Naisvartaloihanne on pitkä ja laiha. Autapa armias jos mies on pitkä ja laiha! Se on kuin kardinaalimunaus, elämänikäinen taakka. Hän oli yrittänyt syödä itselleen kiloja ja saanut kotona siitä ”lempinimen” läpipasko. Vaikka hän kuinka yritti syödä, mättää itseensä roskaruokaa ja muita herkkuja vuorotellen, ei hän lihonut. Vuosia yritettyään, hän oli tyytynyt kohtaloonsa, alistunut valitettavan tosiasian edessä.

 
Hän lähtee rauhallisesti astelemaan pitkin yliopiston käytävää luentosalia kohti. Hän tuntee kuinka kengät lätisevät hänen jaloissaan ja näkee sielunsa silmin kuinka hänen kengistään jää märät jäljet kivilattialle. Raadollisesti ja kärsivänä hän tietää olevansa juuri tässä ja nyt. Hän tietää, että hänen toiveensa olla täydellisen onnellinen olisi vain harhaluulo, unelma jostain saavuttamattomasta. Sillä Schopenhauerkin oli jo toistasataa vuotta sitten sanonut, että ”On olemassa vain yksi synnynnäinen harhaluulo, ja se on se, että olemme olemassa ollaksemme onnellisia.” Kylmissään ja märkänä hän istahtaa auditorion ylimmäiselle penkkiriville ja kaivaa kansion ja mustekynän laukustaan. Luento alkaisi kymmenen minuutin kuluttua, olisi hieman aikaa kirjoittaa muutama säe eilen aloitettuun ballaadiin.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Käsityöt, kirjoittaminen, Kutominen, Muutos

ADHD?

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kai minulla on joku ADHD, kun en pysty keskittymään mihinkään kauaa. Minulle on sanottu jo lapsena, että olen hätäinen ja en pysty keskittymään asioihin. Ekaluokan todistuksessakin luki että ”hieman hätäinen tavaaja”. Häpesin tuota todistusta koko lapsuuteni. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että kai sitä on ollut hätäinen tavaaja, kun oli osannnut lukea jo kauan.

Kukaan lähipiirissäni ei ymmärtänyt valintaani opiskella sairaanhoitajaksi, kun olen  äkkinäinen ja kiireinen luonne. Äitini päivitteli lasityöharrastustani. Ei ymmärtänyt ollenkaan, kuinka pystyin niin tarkkaan työhön, vaikka olen tällainen huithapeli.

Minua on kutsuttu jos millä nimellä, joka kuvaavat äkkipikaista, keskittymiskyvytöntä ja hätäistä ihmistä. Olen jopa itse alkanut uskomaan, että olen sellainen.  Mitä vanhemmaksi tulen sen selvemmin tajuan, että en ole kuvauksen kaltainen. Olen vain toteuttanut muiden ihmisten käsitystä itsestäni. Tempperamenttia minulta kyllä löytyy, mutta kykenen hyvinkin keskittymään tuntikausiksi johonkin, jos aihe on minusta mielenkiintoinen. Toisinaan asia vie niin mukanaan, että sama vaikka pommi tipahtaisi naapuriin, en juuri katsettani askareistani nostaisi.

Ensimmäinen mieheni ihaili kykyäni innostua jatkuvasti uusista asioista. Kyky innostua uudesta on itselleni merkki siitä, että voin hyvin. Elin kymmenen vuotta niin ettei mikään uusi innostanut. Mistään en saanut ”flow”ta. Toimin hyvin päivästä toiseen ja täytin velvollisuuteni, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että jokin on pahasti pielessä. Jotain olennaista puuttui elämästäni. Nyt innostuneisuus on palannut. Opettelen taas onnellisena uusia taitoja, josta varmastikin suurin osa jää pölyttymään käytön puutteessa. En anna sen häiritä itseäni, vaan puksutan eteenpäin.
Enkä sittenkin olen eräällä tavalla keskittymiskyvytön. En kykene sitoutumaan yhteen asiaan. Opettelen jatkuvasti uutta ja hylkään vanhoja jo opittuja taitoja, joista hieman hiomalla voisi saada aikaan varsinaisen timantin. Minua vain ei kiinnosta loistaa. Minua kiinnostaa tuo uuden opettelu.
On muutama mielenkiinnonkohde, joihin palaan aina kokeiltuani uutta: valokuvaaminen, kirjoittaminen ja kutominen (yleensäkin lankakäsityöt). Ne ovat minun ankkurini tässä maailmassa. Kaikki muu on eräänlaista silmänlumetta, joiden annan hämätä itseäni aika ajoin.

Olen antanut suuren osan elämääni muiden mielipiteiden määritellä elämääni. Tiedän, että on olemassa paljon muitakin ominaisuuksia, joita toteutan, vaikka tiedän, etteivät ne pohjimmiltaan ole totta. Läheisten mielipiteet vaikuttavat valtavasti elämäämme. Ihminen oppii olemaan ihminen seuraamalla ja jäljittelemällä. Suurimmalla osalla ihmisistä on tarve miellyttää muita ja tulla siten hyväksytyksi joukkoon. On kuitenkin jossain välissä hyvä tarkastella, elääkö minussa jokin ominaisuus tai piirre, jonka muut ovat minusta lausuneet, mutta joka ei oikeasti pidä paikkaansa. Onko olemassa jokin valheellinen ominaisuus, joka estää minua elämästä elämääni todeksi ja toteuttamasta unelmiani.
Jos olisin edelleen uskonut olevani kärsimätön, en olisi ikinä aloittanut nypläystä. Se jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Aina kannattaa kokeilla. Jos aina sanoo kaikelle EI, ei saa mitään. Tyhjän saa pyytämättäkin!

Harrastukset, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus, Muutos

Orwell 1984

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain juuri luettua loppuun George Orwellin kirjoittaman ”Vuonna 1984”. Tiedän olevani hieman myöhäisherännäinen tämän klassikon kanssa, mutta olen iloinen, että vihdoin sain sen luettua. Lukeminen kannatti. Kirja on maineensa veroinen!
Kirja kertoo Keski-ikäisen Winston Smithin tarinan. Hän on töissä puolueen toimistossa ja hänen tehtävänään on muokata historian kirjoja uusiksi. Menneisyyttä ja siten historiaa ei juuri ollut, mutta se vähä piti muokata aina vallitseviin olosuhteisiin sopivaksi. Winstonilla riitti paljon töitä. Yhteiskuntaa hallitsi puolue ”Engsos”, jonka johtohahmona oli ”Isoveli”. Ihmiset oli jaettu karkeasti kolmeen eli kastiin. Ylimpänä olivat puolueuskolliset sisäpiiriläiset, keskiluokkana puoluetoimistossa tai muuten puolueen hyväksi toimivat henkilöt ja alimpana prolet, eli tavalliset ihmiset, joiden tekemisiin ei niin tiukalla kädellä puututtu, elleivät he suunnitelleet vallankumousta, osoittaneet jotenkin mieltään tai muodostaneet epäilyttäviä liittoutumia. Ihmisten elämää kontrolloitiin jatkuvasti. Keskiluokan kansalaisilla oli kotonaan ”teleruutu”, jonka kautta voitiin kuulemma valvoa ja tarkkailla jokaista kansalaista ja joka lähetti tauotta propagandaa. Teleruudun edessä tuli jokaisen kansalaisen suorittaa mm yhteinen aamujumppa tiettyyn aikaan aamusta ja viettää ”kahdenminuutinviha” asianmukaisine eleineen ja maneereineen.
Orwellin luomaa yhteiskuntaa kirjassa ”Vuonna 1984”, johdettiin pelolla ja vihalla. Rakkautta ei sallittu, naimisiin mentiin pelkästään sen vuoksi, että olisi saatu lapsia. Lapsista koulutettiin uskollisia puolueen jäseniä, jotka ”parhaimmillaan” antoivat ilmi jopa omien vanhempiensa ”ajatusrikokset”. Jos pariskunnalla nähtiin olevan tunteita toisiaan kohtaan, heidän ei sallittu avioitua. Avioparin vähäisinkin seksin halu yritettiin nujertaa kerran viikossa toteutettavilla pakollisilla puolueen ohjeistamilla seksiakteilla. Myös ”kahdenminuutinvihat” olivat omiaan tappamaan ihmisistä hellemmät tunteet. Kun voimakkaat tunteet olivat suunnattu johonkin muuhun, ei energiaa jäänyt rakastamiseen. Puolueentoimistossa painettiin myös prolelle tarkoitettua pornoa ”Pornos”-osastolla, jonka oli tarkoitus viihdyttää tyhmää keskiluokkaa. Prolelle tehtiin myös omaa viihteellistä musiikkia, jolla sitä yritettiin pitää tyytyväisenä. Hirttäjäiset olivat myös tavallinen ja usein toistuva viihteen muoto johon toivottiin mahdollisimman usea, myös lapsien osallistuvan.
Olin lukenut kirjaa noin sata sivua, kun ymmärsin jostakin lukemani lauseen ” Senhän piti olla romaani, eikä mikään ohjekirja”. Pelottavan monesta Orwellin 1940-luvun lopulla keksimästä fantasiasta on toteutunut. Isoveli todellakin valvoo. Korvissani soi Palefacen Helsinki-Shangrila kappaleen sanat:
”Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri, turvakameroilla luodaan pelon ilmapiiri, hurahuhhahhei, holhoava esivalta, putkaan tarranliimajat ja talonvaltaajat”.
Tätähän se meidän todellisuus on. Joka paikassa on turvakameroita, joita perustellaan ihmisten turvallisuudentunteen lisäämisellä. Liikennettä valvotaan turvakameroilla, koska poliiseita ei ole tarpeeksi määrärahojen puutteessa.
Tavallaan ”Isoveli” valvoo meitä television lävitse. Vaikkei uskoisi siihen salaliittoteorian teesiin, että television avulla voitaisiin suoraa muuttaa todellisuudentajuamme tai vaikuttaa käyttäytymiseen, niin jokaisen on pakko myöntää, että ihmiset viettävät hurjan paljon aikaa sen ääressä päivittäin. Nekin, jotka eivät paljoa katso televisiota, kertovat kuitenkin katsovansa uutiset lähes päivittäin. Mitä ovat meidän uutiset? Sotia, vihaa, aggressiota, kuolemaa, tuhoa ja täynnä inhimillistä kärsimystä. Täytyyhän tuollaisen katsomisen jotenkin vaikuttaa ihmiseen. Jos ei muuten, niin ainakin se turruttaa ja saa pitämään tuollaista näkyä tavallisena. Televisio tekee hallaa ihmisen luovuudelle. Sitä vain istuu ja tuijottaa. Kuvat tulvivat verkkokalvolle toisensa jälkeen. Ei tarvitse kuin katsoa. Moni ihminen sanoo, ettei lue mitään, koska odottaa, että kirjasta tehdään elokuva. Kuinka monta kertaa olenkaan pettynyt elokuvaan, luettuani kirjan! Koskaan en ole pettynyt kirjaan, jonka olen lukenut katsottuani ensin elokuvan! Liika television katselu vie aikaa kaikilta muilta luovilta ja kehittäviltä harrastuksilta, kuten esimerkiksi musiikin soittamiselta tai laulamiselta. Televisio on jokaisen kodin ”pakko hankinta”. Jos sitä ei ole, epäillään ”lahkouskovaiseksi”, ja kukaan ei halua tulla leimatuksi ”heihin” kuuluvaksi.
Tiedän itsekin television olevan edelleen yksi elämäni ”energiasyöpöistä”. Vietän ihan liian paljon aikaa etenkin iltaisin sen ääressä. Perustelen itselleni tv:n tuhlaamaani aikaa sillä, että tuijotan sieltä dokumentteja, hyviä sarjoja ja elokuvia. Uutisten seuraamisen lopetin toista vuotta sitten, koska jokaiset uutiset saivat minut lähes kyynelten partaalle. Tämän vuoden puolella olen lopettanut päivisin television katselun. Se on ollut helppo päätös, sillä irtisanoimme maksukanavat, joten olemme peruskanavavalikoiman armoilla, joilta ei päivisin tule juuri mitään katsomisen arvoista. Olen silti edelleen kivuliaan tietoinen liian runsaasta televisiolle uhraamastani ajasta.
”Vuonna 1984” oli mullistava lukukokemus. Jäin miettimään millä kaikella ihmisiä orjuutetaan. Toinen asia joka siitä jäi askarruttamaan, on se ajatus, että suuri kansanosa ei koskaan nouse kapinaan, koska se pidetään keinotekoisen tyytyväisenä tyhjänpäiväisellä viihteellä. Pelottavaa! Ja valitettavan lähellä totuutta!

Arkipäivän realismia, Muutos, Oivallus, Sairaus, Terveys

Mitä olen oppinut tällä viikolla?

Ikinuoren naisen pienet ilot

On perjantai aamupäivä. Työviikko alkaa olla lopuillaan. Entisessä työpaikassani Ventuskartanossa meillä oli kuntoutujien kanssa tapana perjantaisin aamukokouksessa miettiä, mitä uutta olimme tuolla viikolla oppineet. Itselleni tämä viikko on pitkästä aikaa antanut oikean ”ahaa”-elämyksen. Tietänet tunteen missä järjen tasolla tiedät jotain, mutta vihdoin tuo tieto uppoaa myös sydämeesi ja tunnet vihdoin oivaltaneesi jotain suurta. Olen viimeiset vuodet puhunut ruuan, liikunnan ja ulkoilman merkityksestä terveydelle sekä työssäni asiakkaille, että vapaa-aikana ihmisille ympärilläni. Olen tiennyt miten suuri vaikutus noilla elämäntavoilla on omaan terveyteemme, mutten ole tehnyt tarpeeksi muuttaakseni omaa elämääni.
Olen sairastanut viime viikon maanantaista lähtien. Ahtaat poskionteloni ovat taipuvaiset poskiontelotulehduksille. Kilpirauhasenvajaatoiminta, joka minulla todettiin muutama vuosi sitten, altistaa myös tulehduksille. Minut tutkittiin eilen kunnolla, keuhkokuvia myöten. Olen terve, kuumeilua lukuun ottamatta. Poskionteloissani tosin on tulehdus, joka on viruksen aiheuttama. Olisin saanut siihen halutessani antibioottikuurin, muuta tietäähän sen jo jokainen, etteivät antibiootit auta viruksen aiheuttamiin vaivoihin, joten kiitin ja kieltäydyin.
Kotiin tultuani vietin tovin miettien asiaa. Olin ollut valtavan vihainen hoitajalle, kun hän sanoi, ettei poskiontelotulehdukselle voi lääkäri tehdä mitään. Joutuisinko koko loppuelämäni kärsimään poskiontelotulehduksista pienien poskionteloideni takia? Rauhassa, kiireettä asiaa mietittyäni rauhoituin. Oikeassahan hän oli! Ainoa, joka poskionteloille ja sen vaivoille voi jotain tehdä, on se henkilö, joka tässä poskiontelovaivastaan kirjoittaa.
Miten helppoa olisikaan tuudittautua ajatukseen, että joku toinen ratkaisisi kaikki ongelmani. Olisi ihanaa, jos jokaiseen vaivaan olisi tabletti, eikä tarvitsisi muuta kuin niellä se. Kuitenkin, jossain syvällä minussa, elää usko siihen, että jos ravinto on oikeaa, ei tarvitse lääkäriä.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Kärsiä ja syödä antibioottikuureja antibioottikuurien perään tai tehdä asialle itse jotain. Myönnettyäni tämän sain valtavan oivaltamisen tunteen. Tätä itsensä jatkuva hoitaminen tarkoittaa! Aloitin itseni hoitamisen heti illalla. Minulla on huuhtelukannu eli ”sarvikuono”, jonka avulla nenäonteloita voi huuhdella suolavedellä. Olin käyttänyt sitä jo aikaisemminkin, vaikka se on vetistä ja vaivalloista. Päätin ottaa huuhtelukannun käyttööni jokailtaisen suihkuni yhteydessä. Suihkussa vetisyys ei haittaa ja siinä lämpimässä on helppo huuhdella nenäontelotkin puhtaiksi. Huuhtelun lisäksi päätin tehdä jotain ruokavaliolleni. Jäätelöstä olin jo luopunut uuden vuoden-lupauksena. Se on yksi itselleni pahiten limaa aiheuttava ruoka. Olin jo aikaisemmin päättänyt luopua kokonaan maidosta, kun ensin vierottaudun jäätelöstä. Eilen oli ensimmäinen täysin maidoton päiväni. Kun olen tottunut maidottomaan ruokavalioon, lopetan seuraavaksi eniten itselleni limaisuutta lisäävän ruuan eli vehnän syömisen. Aloitan vähitellen, sillä uskon, että pikainen siirtyminen erikoisruokavalioon ei ole kestävä.
Tämä viikko on ollut tahmea ja edennyt hitaasti. Olen ollut kärtyinen ja mielenliikkeiltäni jähmeä. Ehkä sellainen aika tarvitaan ennen oivalluksia, sillä koen, että olen tällä viikolla ottanut suuren harppauksen omalla vaatimattomalla polullani. Kuntoutuksessa käyttämämme tapa miettiä, mitä olen oppinut/saanut tällä viikolla, oli oivallinen tapa reflektoida mennyttä viikkoa. Taidan jatkossa käyttää sitä perjantaisin ”aamusivujeni” aloitus aiheena. Jokainen viikko tuo elämään jotain arvokasta tai vie mennessään jotain, joka ei enää palvele tarkoitustaan. On hyvä pysyä tietoisena mitä omassa elämässä tapahtuu.

Matkustaminen

Puerto de la Cruz

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulla oli muinaishistoriassani ystävätär, joka eläkkeelle jäätyään vietti talvet Teneriffalla Puerto de la Cruzissa. Hän kertoi minulle tarinoita saaresta ja siellä kohtaamistaan ihmisistä. Hän oli pidemmän aikaa yrittänyt houkutella minua kyläilemään luonaan. En ollut aluksi lainkaan innostunut ajatuksesta lomailla turistien valtaamalla Teneriffalla. Mielestäni tuolla pienellä saarella ei ollut minulle mitään nähtävää eikä annettavaa. Espanjalaisetkin kuvittelin ajatuksissani laiskoiksi varkaiksi.
Tulipa päivä, jona varasin itselleni lennot Teneriffan pohjoiselle kentälle. Ystävättäreni oli viimeinkin vetänyt pidemmän tikun, ja saanut houkuteltua minut luokseen kyläilemään helmikuun lopulla viikoksi. Tuosta ensi visiitistä on nyt jotakuinkin 15 vuotta.
Teneriffa ja Puerto de la Cruz yllättivät minut aivan täydellisesti. Totuus oli kaukana siitä, millaiseksi olin sen ajatuksissani kuvitellut. Suurin yllättäjä oli saaren monimuotoinen luonto. Pienelle saarelle mahtuu useita eri ilmastovyöhykkeitä, joten kasvilajien kirjo on valtava. Puerton kaupunki on Teneriffan vehreällä puolella, pohjoisessa. Siellä banaanilehdot kukoistavat. Kaupungissa on orkideapuisto, jossa mm Agatha Christie on aikanaan istunut hakemassa inspiraatiota kirjoihinsa. Puerto da la Cruzin Kasvitieteellisessä puutarhassa voin kävellä tuntikausia ihailemassa trooppisia ja subtrooppisia kasveja.
Teneriffalle mahtuu erilaisia maisemia. Teiden kansallispuiston alue on nähtävyys itsessään. Siellä on kuvattu Tähtien sodan ensimmäisiä osia ja se muistuttaakin kuun maisemaa. Alueella on jännittäviä kivimuodostelmia ja itse Teiden huipulla on lähes aina lunta.
Teneriffa ja Puerto de la Cruz saivat minut miettimään omaa elämääni ja sen tulevaisuutta. Olin koko ikäni pitänyt itseäni ulkopuolisena ja outona ihmisenä. Kerrankin koin kuuluvani jonnekin. Se tuntui aluksi omituiselta. En ollutkaan enää omituinen, suuriääninen höpöttäjä, vaan sujahdin seuraan herättämättä sen enempää huomiota kuin kukaan muukaan. Tunsin tulleeni kotiin. Se oli asia, jota jouduin pyörittelemään mielessäni pitkään.
Teneriffa on turistien kansoittama saari. Tosin turismi on saarelta vähentynyt huomattavasti sitten ensimmäisen matkani. Ymmärrän miksi ihmiset haluavat saarelle matkustaa. Siellä on paljon mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Osa nähtävyyksistä on luonnon itsensä muovaamia ja osa ihmisten aikaansaamina, kuten esimerkiksi papukaijapuisto, Loro Parque. Kanarian Saaret kokonaisuudessaan ovat maantieteellisesti alueella, jota kutsutaan myös ikuisen kevään alueeksi. Joten ilmastokin on koko vuoden lomailuun sangen miellyttävä. Sitä en vain ymmärrä, miksi ihmiset saarille päästyään jäävät turisteille rakennettuihin rysiin hotellialueille, eivätkä kierrä saarta. He istuvat baareissa ryystämässä halpaa kaljaa ja viiniä.
Teneriffa on toinen kotini. Se on koko ajan mielessäni. Kuljen usein ajatuksissani pitkin Puerton rannassa olevaa aallonmurtajaa raikkaan merituulen tuivertaessa hiuksiani. Voin melkein tuntea meren suolaisuuden huulillani. Mielessäni ja unissani olen siellä koko ajan. Haluaisin päästä katsomaan paljonko kaupunki ja koko saari on muuttunut sitten viimeisen visiittini kolme vuotta sitten. Valitettavasti matkat sinne ovat pienelle budjetilleni liian hintavia, joten joudun toistaiseksi tyytymän matkailemaan lähempänä. Unelmiani ei raha kuitenkaan pysty estämään!