TALO MÄNNIKÖN KESKELLÄ

Hän katseli taloa tieltä. Talo nökötti pienenä ja vaatimattomana männikön keskellä, ikään kuin unohdettuna. Vuosia sitten talossa oli ollut runsaasti elämää. Talon emännällä oli monta lasta ja nämä olivat tuottaneet emännälle monta monituista lastenlasta. Jokainen lapsi oli erilainen, mutta talon emännälle jokainen heistä oli erityinen ja rakas. Lapsenlapsilla oli tapana kokoontua kesäisin mummon luo. Tilojen puutteessa lapsille laitettiin valtava siskonpeti mökin vinttiin. Siellä he sadepäivinä pelasivat lautapelejä ja kuuntelivat sateen ropinaa kattoon. Kauniilla ilmalla juoksenneltiin pitkin pihamaata ja tien toisella puolella olevaa metsikköä leikkien milloin mitäkin. Saunan takana oleva joki oli myös lapsista mielenkiintoinen paikka leikeille, vaikka siitä heitä usein varoitettiinkin.

Hän katseli taloa tieltä ja sadat muistot tulvivat hänen mieleensä. Hän mittaili katseellaan enonsa istuttamaa koivukujaa, joka johti männikön keskellä olevalle talolle. Hän muisti miten koivut olivat tulleet tietä reunustamaan. Mustikka, mummon parhaiten lypsävä lehmä, oli syönyt yhden koivuntaimen ja siksi kolmas puu tieltä päin laskettuna oli pienempi kuin muut. Se taimi oli pitänyt uusia seuraavana kesänä.

Hän oli nyt viettänyt talossa kolme kuukautta ollakseen poissa kotonaan kaupungissa tehtävän putkiremontin tieltä. Talon emäntä, mummo, oli joutunut jo vuosia sitten vanhustentaloon. Talo männikön keskellä oli ollut yhtä kauan tyhjillään. Siellä oli vierailtu talon emännän kanssa vain satunnaisesti. Suvun vanhimmat olivat iloisia, kun hän asuttaisi taloa jonkin aikaa. Talohan on tehty asuttavaksi ja autiotalot ovat surullinen näky. Hän oli noiden kuukausien aikana kantanut valmiiksi hakattuja halkoja pinoon, leikannut talon nurmikkoa ja kaatanut taloa ympäröivästä pusikosta ylimääräisiä puita. Aika oli mennyt nopeasti. Iltaisin hän oli pumpannut alkeellisella pumpulla saunavedet joesta ja istuskellut lähes meditatiivisessa tilassa kiukaan edessä sytyttämässä tulta. Hän oli nauttinut vaatimattomista oloista ja toivonut, että tällainen elämä voisi jatkua jollakin tavoin.

Syksy loppui ikävästi. Talon emäntä, mummo, kuoli syyskuun alkupuolella, odotetusti vanhaan ikään. Hän oli jo yli 100-vuotias. Tuntui kuin talostakin olisi henki hävinnyt. Kuolema oli noutanut talon emännän yöllä. Aamulla hän astui surullisena mökin portaille. Siinä seistessään hän näki kahden joutsenen lentävän vastapäätä olevan pellon ylitse suoraa männikössä olevaa taloa kohti. Joutsenpari lensi ylväänä ja valkoisena mahat mäntyjen latvoja hipoen kaikessa hiljaisuudessa suoraa talon ylitse. Hän tiesi vaistomaisesti, että joutsenet olivat mummo ja vaari. Mummo oli jo tietoisuuden toiselta puolelta löytänyt vaarin jälleen rinnalleen. Hän tiesi, että tuo hänelle rakas pariskunta kävi nyt viimeisen kerran katsomassa tämän maan päällä itse omin käsin rakentamaansa kotia. Hänet valtasi kaikessa surussa levollisuus. Mummu ja vaari olivat nyt yhdessä. Heillä oli rauha. Tämän maailman murheet eivät heitä enää koskettaisi.

Kaksi päivää sen jälkeen kun mummo oli kuollut, hänen kotinsa putkiremontti oli ohitse. Hän pääsi palaamaan takaisin omaan kotiinsa. Raskain sydämin hän laittoi männikön keskellä oleva taloa talvikuntoon. Lähtiessään hän pysähtyi hetkeksi talon ohitse kulkevalle tielle ja katseli hetken männikön keskellä olevaa taloa. Talo oli hänen elämänsä onnellisten kesien keskipiste, iloisten kohtaamisten tapahtumapaikka. Pian noita kohtaamisia ei enää olisi. Talo olisi pelkkä onnellinen muisto muiden muistojen joukossa. Kyyneleet valuen hän puri hammasta. ”Muistoja minulta ei kuitenkaan kukaan voi viedä!” hän ajatteli ja suuntasi autonsa nokan kohti kaupungissa olevaa kotiaan.