Aina ei mene ihan niin kuin haluaisi. Jokaisen päivässä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma murjoo ja koiratkin pissii kintuille. Itselleni maanantait tuntuvat olevan niitä hetkiä, jotka on vain pakolla rämmittävä lävitse. Muutenkin tällä hetkellä tuntuu, että sohin eteenpäin etsien polun alkua sielun pimeässä yössä. Sanontahan kuuluu, että pimeintä on juuri ennen auringonnousua.
Kuva: Facebook/Purple Clover
Olen jättänyt entisen elämän taakseni. Ajatuksenani on, että löytäisin uuden suunnan elämälleni. Haluaisin jatkossa tehdä jotain, joka tuottaa tyydytystä ja jossa voin parhaiten toteuttaa ja hyödyntää niitä taitoja joita minulla on. Olin niin varma, että olisi helppoa keksiä jotain sairaanhoidon tilalle. Kuvittelin, että alan tuosta vain käsityöyrittäjäksi tai kirjailijaksi tai auttamaan ja motivoimaan ihmisiä muutoksissa tai jotain muuta mikä minusta tuntuu hauskalta. No en ole vielä alkanut, koska en keksi mille alkaisin. Ei minulla riitä motivaatio enää tehdä töitä ihmisten kanssa. En halua olla osallisena yhteiskuntamme terveydenhoitosysteemiä. Motivaattorina olisin kuitenkin tekemisissä sen kanssa välillisesti, sillä ihmiset luottavat edelleen siihen mitä lääkäri sanoo, enemmän kuin siihen, miltä itsestä tuntuu tai ”herra paratkoon” joku ihme intuitio sanoo! Käsitöihin ja kirjoittamiseen minulla ei taida riittää taidot ja sitä paitsi olen liian vanha. Mieli on loistava keksimään tekosyitä.
Olen jo viikon miettinyt, haluaako sieluni vain viettää rauhallista elämää ilman stressiä ja kiirettä? Sitä ei tämä yhteiskunta salli. Kenelläkään ei ole oikeutta nauttia elämästä verovaroilla, kun muut tekevät niskalimassa töitä verovarojen eteen. Jos en olisi kroonisesti huonovointinen, loukkaantuisin sanoista ja hakisin näyttävästi ja kiireesti töitä jostain. Valitettavasti tosi asia on edelleen se, etten kykene oleilemaan julkisissa tiloissa muutamaa tuntia kauempaa tulematta kuumeeseen. Kun olen viettänyt illan jossain harrastukseni parissa, tiedän, että olen seuraavana iltana kuumeessa. Jos olen kotona, jossa ei ole koneellista ilmastointia, ja ulkoilen merenrannalla, ei kuumetta tule.
Tosiasia kuitenkin on, että terve mieli kaipaa töitä. Haluan olla osa tätä yhteiskuntaa omalla tavallani. En halua elää yhteiskunnan varoilla, vaan haluan itse elättää itseni omalla työlläni. Minun olisi siis keksittävä jotain, mitä voin tehdä kotonani. Olen yrittäjäkurssilla, mutta sen käyminen tökkii, sillä lähes joka tunnilla opettajat kysyvät omasta liikeideasta. – No DA’A!!! – Minun liikeidea on edelleen hakusessa. Olen pyöritellyt mielessäni jos minkälaista liikeideaa, mutta kaikki tuntuvat tökkäävän johonkin pikkuseikkaan. Eilen meinasin jo masentua täysin, kun käsityökoulun huopatyö tuntui saavan minusta täydellisen niskalenkin. Siitä on tulossa mielestäni täydellinen fiasko. Näpertelen jonkin onnettoman kirjailun parissa, vaikka huopa ei tahdo edes taipua pikkusievään näpertelyyn, vaan on suurten linjojen materiaali. Niin kuin yleensä, pieni takapakki suureni mielessäni maailmanlopun enteiksi.
Turhaa kai tässä vaiheessa mainitakaan, mutta tämän aamun olen viettänyt vetelehtimällä. En saa taas mitään aikaiseksi. Kuljeskelen levottomasti ympäri kotiani ja huomaan kaikki keskeneräiset projektit ja rekisteröin siivousta ja tuunaamista vailla olevat kohteet. Kierrän negatiivistä kehää, jonka toivoakseni saan pian katkaistua. Ehkäpä kuitenkin saan iltapäivään mennessä itseni koottua ja pääsen alkamaan rakentavan tulevaisuuden pohdinnan.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 