On varmaan niille, jotka juttujani ovat lukeneet, tullut jo selväksi, että muoti, väritrendit ja vaatteet kiinnostavat minua. Kun itse olin nuori, ei kaupoista juurikaan ollut vaatteita lihaville naisille, joita kauniisti isoiksi tytöiksi kutsutaan. Ne vaatteet, jotka isommissa koossa sai, olivat suunnattu vanhoille ihmisille. Tottahan se onkin, ettei ennen juuri ollut lihavia ihmisiä niin paljoa kuin nykyisin. Ennen piti hiihtää kouluun kesät talvet ja ruuaksi sai vain kaurapuuroa tai perunoita. Ennen ei ollut kuin todella rikkailla mahdollisuutta kasvattaa elintasomakkaroita. Elämämme on muuttunut helpommaksi ja ruoka haetaan nopsasti autokaistalta ja syödään ripeästi miettimättä sen kummemmin mitä se sisältää. Ravintomme sisältää liikaa sokeria ja vehnäjauhoja, pikaisia hiilihydraatteja, jotka eivät sisällä muuta kuin kehoa turvottavia ainesosia. Saattaa olla, että sorrun lievään liioitteluun, mutta saat varmaan ajatuksestani kiinni. Kun minä olin nuori, koko kotikuntani yläasteella ei ollut lisäkseni kuin 1-5 muuta ylipainoista ihmistä, joista minä olin ylivoimaisesti kookkain.
Ihaillen kuuntelin luokkatovereitani, kun he kertoivat mitä farkkuja käyttävät: MicMac, Beavers ja Lee Cooper. Minä olin niin lihava, ettei yhdestäkään noista merkeistä löytynyt minulle sopivia. Koulussa opin pitämään suuni kiinni pukeutumisasioissa. Kuuntelin kavereiden juttuja ja salaa kotona luin muotilehtiä haaveillen muodikkaammasta tulevaisuudesta. Opettelin myös alkeelliset ompelutaidot, että saisin edes jotain iloista päällepantavaa. Kirkkonkylän Osuuskaupasta ostin Burdan, josta piirsin summittaiset kaavat vaatteisiini. Burdankin mallit olivat liian pieniä, mutta näppäränä tyttönä opin nopeasti suurentamaan kaavoja.
Aikaa kului, ja ketjuliikkeet oivalsivat, mikä markkinarako onkaan lihavien ihmisten vaatettamisessa. KappAhl ja Lindex rantautuivat Suomeen tuoden mukanaan edullisia vaatteita myös meille ”suurenmoisille naisille”. Nykyisin valinnan varaa on reilusti. Zizzi-ketju myy vaatteita meille muodokkaille edullisesti. Isoja kokoja tekee myös Gerry Weberin tytäryhtiö Samoon ja saksalainen Ulla Popken, jolla on liikkeitä suuremmissa kauppakeskuksissa (mm Oulun Ideaparkissa). Nämä kaksi merkkiä ovat ns keskihintaisia ja ihan laadukkaita ja niistä löytyy pukineita myös nuorekkaampaa tyyliä haluaville. Italialaiseen Marina Rinaldin vaatteet ovat laadukkaita ja siksi hinnakkaampia kuin edellisten.
Maailmalta löytyy vaatemerkkejä, jotka tekevät vaatteita meille isoillekin naisille. On olemassa merkkejä, jotka valmistavat tyylikästä ja laadukasta päälle puettavaa meille lihaville. Valitettavasti noita parempilaatuisia vaatteita ei saa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kotikaupungistani Kokkolasta. Ulla Popkenin paitoja näin Halosen valikoimissa. Valitettavasti myynnissä olevat mallit olivat tarkoitettu hieman konservatiivisempaa tyyliä kannattavammalle naiselle kuin mitä itse olen. Samoonia sai ennen Pukumiehestä. Muistan jopa ostaneeni sieltä joskus merkin paitoja. Myyjä kertoi tiistaina, että Samoon on poistunut Pukumiehen valikoimista. Suurimmat myytävät koot heillä olivat Gerry Weberin mallistossa (koko 48). Oulun ideaparkissa on jo mainitsemani Ulla Popkenin oma merkkiliike ja Zizzi. Sieltä olen vaatteita viimeksi hankkinut palatessani vuorotteluvapaalta töihin vajaa kaksi vuotta sitten.
Nykyaika mahdollistaa vaatteiden tilaamisen myös netin kautta. Amerikan ja Iso-Britannian nettikaupat mahdollistavat shoppailun myös kookkaammille. Noista kaupoista löytyy vaatetta joka tyyliin ja tilanteeseen. Itse en ulkomaisia nettifirmoja ole kokeillut, ja luulen, etten kokeilekaan. Olen sen verran erikoismitoitettu (lyhyehkö, minulla on leveä perä ja paksut reidet sekä tukevat käsivarret), että en halua nähdä palauttamisen vaivaa. Jos teistä joku on kokeillut, tai meinaa kokeilla, olisi mukava kuulla kokemuksia.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 