Aloitin työt Pietarsaaren vanhustenhuollossa reilut kaksi kuukautta sitten. Ironia työni taustalla on, että useampi kuukausi sitten kieltäydyin hakemasta työtä, joka olisi ollut ruotsinkieliselle hoitajalle ja sain siitä kahden kuukauden karenssin. Penni ja pinna venyivät, kun en saanut pitkään aikaan rahaa mistään, mutta laskut piti silti maksaa.
Tätä uutta työtä hakiessa esimieheni sano, ettei minun tarvitsisi käyttää ruotsin kieltä juuri lainkaan. Jo kolmantena työpäivänäni jouduin kirjoittamaan potilaasta hoitojakson loppuyhteenvedon. Potilaan äidinkieli on ruotsi, joten lain mukaan oli yhteenveto kirjoitettava ruotsiksi. Tuosta ensimmäisestä hoitotyönyhteenvedosta toisella kotimaisella kielellä en ole erityisen ylpeä, mutta sain sen kuitenkin ruotsia äidinkielenään puhuvan kollegan avulla kirjoitettua. Ensimmäinen ruotsinkielinen yhteenveto oli vaikein kirjoittaa. Pian sen jälkeen kirjoitin välillä muutaman suomeksi, ennen kuin tuli seuraava ruotsinkielinen yhteenveto kohdalleni. Toinen ruotsinkielinen hoitotyönyhteenveto olikin sitten helpompi laadittava.
Osaston pääkielenä on ruotsi, sillä suurin osa työkavereistani puhuu sitä äidinkielenään. Ensimmäiset työviikot olivat raskaita. Ymmärrän kyllä lähes kaiken mitä potilaiden hoitotietoihin on kirjoitettu ja kykenen keskustelemaan asioista alkeellisella tasolla. Kahvipöytäkeskusteluihin en juuri ole osallistunut ja epäilen, että työkaverini pitävät minua välillä epäkohteliaana ja tyhmänäkin, kun en reagoi aina esitettyihin asioihin odotetulla tavalla.
Luulin osaavani hyvinkin ruotsia, kun muutin Kokkolan seudulle. Luuloni karisivat nopeasti. Hyvin pian oivalsin, etten ymmärrä ranta-ruotsia ollenkaan. Tämä mielikuvani ruotsin-taidoistani on vahvistunut Pietarsaaressa työskennellessäni. Joudun opettelemaan ikään kuin uuden kielen.
Kaksi kuukautta on mennyt ja nyt pystyn jo ymmärtämään mistä työkaverit kahvittelun ja ruokailun lomassa puhuvat. Työkaverini ovat todella kannustavia ja ymmärtäväisiä, joten olen alkanut myös hieman puhua ruotsia. Ehkäpä työsopimuksen loppuessa helmikuun lopussa kykenen pitämään yllä arkipäiväistä keskustelua toisella kotimaisella kielellä.
Istuessani tuppisuuna ihmisten puhuessa ympärilläni itselle oudompaa kieltä, olen oivaltanut miltä voi tuntua, kun ei tule ymmärretyksi puhumillaan kielillä. Oma ruotsinkielentaitoni ei ole aivan mitätön ja työkaverinikin puhuvat ihan hyvää suomea. Olen silti kokenut itseni usein ulkopuoliseksi tuossa yhteisössä. Minut on otettu hyvin porukkaan ja koen olevani tervetullut, mutta kielimuuri on silti tuntunut välillä liian suurelta ylitettäväksi.
Työpäivät vievät kohtuuttomasti energiaani, kun pelkään, että minulta on jäänyt ymmärtämättä jotain tärkeää. Itselleni vaikein tilanne on, kun joku ainoastaan ruotsia puhuva potilas soittaa kelloa ja vain minä olen vapaana. Ymmärränkö mitä hän haluaa? Osaanko vastata? Monesti heitän huumorilla, että kun en ymmärrä mitä joku sanoo: hymyilen kauniisti. Näinhän minä teen, mutta sydämeni ympärillä on kylmä rinki. Hoitajana tehtävänäni olisi ymmärtää. Vai vaadinko minä itseltäni liikaa?
Kielipuolena työni väsyttää minua enemmän kuin jos osaisin kieltä paremmin. Kielipuolena olen oivaltanut miten tärkeää oma asenne asioihin on! Asenne ratkaisee – aina! Olisin voinut kieltäytyä tästäkin työstä vedoten siihen, etten osaa ruotsia tarpeeksi. Voisin tehdä työtä ainoastaan suomeksi, olla opettelematta yhtä ainoaa uutta ruotsin sanaa ja kieltäytyä kirjoittamasta ruotsinkielisiä yhteenvetoja. En kuitenkaan ole liian vanha oppimaan uutta. Ehkä tämän määräaikaisen työsuhteen jälkeen saan uuden määräaikaisen työsuhteen, jossa saan syventää nyt oppimiani ruotsinkielen taitoja.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 