2016 – Sivu 4 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Filosofoinnit, Kirjallisuus

Kasvatus ja koulutus

19 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sillä missä me kasvamme aikuisiksi ja kenen seurassa, on valtava vaikutus siihen millaisia olemme, kuinka toimimme ja ajattelemme. Olen nyt lukenut parikin erilaista dystopia kuvausta, jotka ovat saaneet minut miettimään yhteiskuntaamme ja sitä mihin suuntaan sitä jostain johdetaan. Pelottavan hyvin ovat 1900-luvun kirjailijat osanneet hahmotella tulevaisuuden yhteiskunnan.

Viimeisin dystopiakuvaus Aldosius Huxleyn ”Uljas uusi maailma” sai minut miettimään kasvatuksen ja ympärillä olevien ihmisten vaikutusta ihmiseen. Ihminen on sosiaalinen eläin ja suurin osa meistä haluaa sopeutua ympärillä olevaan yhteiskuntaan, tulla hyväksytyksi sen täysivaltaisena jäsenenä. Ihmisten väliset koulutuksen ja kulttuurin tuomat erot näkyvät selvästi. Me täällä nyrpistelemme nenäämme esimerkiksi savimajoissa asuville ihmisille sekä burkhaa käyttäville naisille tai heinäsirkkojen ja matojen syönnille. Muualla asuvat ihmiset saattavat pitää suomalaisia naisia ”vapaana riistana”, kun he kulkevat (ulkomailla) hihattomassa t-paidassa ja shortseissa, hiljaisuutemme tulkitaan juroudeksi tai vihaksi sekä sosiaaliturvaamme pidetään helposti saatavana ja sosiaalivirkailijoita helposti höynäytettävinä. Monet asiat ovat siis tulkinnanvaraisia ja kiinni siitä, miten meidät on opetettu asioista ajattelemaan.

20160402_095215-01

Vanhempamme kasvattavat meidät meidän parastamme ajatellen. Koulutuksen tavoitteet on laadittu niin, että mahdollisimman moni niistä hyötyisi. Uskon, että lähes kaikilla, jotka meitä elämämme ensimmäisinä vuosina kasvattavat on mielessä, että he tekevät parhaansa meidän eteemme. Meidät on kasvatettu ja ohjattu ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Toisia ohjataan enemmän (kuten esimerkiksi pohjoiskorealaisia, jotka on käytännöllisesti katsoen aivopesty) ja toisia vähemmän.

Ihminen on kasvatuksen ja koulutuksen tuote. Harva kykenee vapaaseen ajatteluun, sillä meille on lapsuudesta asti opetettu käyttäytymisnormeja ja erilaisia uskomuksia/uskontoja. Meidän yhteiskunnassamme tavalliset käyttäytymissäännöt ja normit ovat vielä suhteellisen väljät ja antavat tilaa erilaiselle ajattelulle ja toiminnalle, sekä takaa edelleen sananvapauden.

DSC_0015-03

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei sopeudu ympäristön asettamaan normiin? Mitä jos ihminen ei tavalla tai toisella kykenekään sopeutumaan niihin raameihin, jotka ympäröivä yhteiskunta hänelle asettaa? Kuinka helppoa on olla ihminen, joka todellakin ajattelee ”out of the box”? Kuinkahan monta erakkoa tai mielisairaalan potilasta näissä toisinajattelijoissa tai sopeutumattomissa on? Kuinkahan monta väärinymmärrettyä taiteilijaa mahtaa kokea kuuluvansa tuohon ”kastiin”?

Monta kysymystä on vailla vastausta. Lukeminen avartaa mieltä. Se saa miettimään asioiden syitä ja yhteyksiä. Se sai minut miettimään, monessako asiassa itse mahdankaan todellisuudessa ajatella eri tavoin, kuin mitä minut on opetettu tai kasvatettu ajattelemaan. Toimin ja käyttäydyn ajattelematta syvemmin uskonko asiaan tai tuenko tarkoitusta. Automaatio on toinen luonto ja se sotii läsnäoloa ja tietoisena pysymistä vastaan.

Ruoka, Valokuvat

Pakopaikka

13 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

20160407_125821-01

Itsesuojeluni on saanut yllättävä käänteen. Television ja lehtien välttely on saanut rinnalleen jumalaisen paon todellisuudesta.

Uppoudun joka päivä uuteen maailmaan kuten talvisin mökillä lampaantaljoille takan eteen. Nautin jokaisesta sanasta jokaisella sivulla.

Joka päivä elän eri todellisuudessa. Hetken olen tyytyväinen ja nautin seikkailusta. Tunnen uudistuvani ja voimaantuvani.

Pahat kielet sanovat tätä paoksi todellisuudesta. Minä sanon sitä paoksi todellisuuteen, toisen henkilön todellisuuteen.

Mikä on minulle hyväksi? Se on minun löydettävä, oivallettava. Maailmasta ei voi kokonaan paeta, realiteetit ovat aina olemassa.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Ihmisarvo, Muutos

Sielun pimeä yö?

12 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Aina ei mene ihan niin kuin haluaisi. Jokaisen päivässä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma murjoo ja koiratkin pissii kintuille. Itselleni maanantait tuntuvat olevan niitä hetkiä, jotka on vain pakolla rämmittävä lävitse. Muutenkin tällä hetkellä tuntuu, että sohin eteenpäin etsien polun alkua sielun pimeässä yössä. Sanontahan kuuluu, että pimeintä on juuri ennen auringonnousua.

13012801_1438558252915770_8607919590724149337_n

Kuva: Facebook/Purple Clover

Olen jättänyt entisen elämän taakseni. Ajatuksenani on, että löytäisin uuden suunnan elämälleni. Haluaisin jatkossa tehdä jotain, joka tuottaa tyydytystä ja jossa voin parhaiten toteuttaa ja hyödyntää niitä taitoja joita minulla on. Olin niin varma, että olisi helppoa keksiä jotain sairaanhoidon tilalle. Kuvittelin, että alan tuosta vain käsityöyrittäjäksi tai kirjailijaksi tai auttamaan ja motivoimaan ihmisiä muutoksissa tai jotain muuta mikä minusta tuntuu hauskalta. No en ole vielä alkanut, koska en keksi mille alkaisin. Ei minulla riitä motivaatio enää tehdä töitä ihmisten kanssa. En halua olla osallisena yhteiskuntamme terveydenhoitosysteemiä. Motivaattorina olisin kuitenkin tekemisissä sen kanssa välillisesti, sillä ihmiset luottavat edelleen siihen mitä lääkäri sanoo, enemmän kuin siihen, miltä itsestä tuntuu tai ”herra paratkoon” joku ihme intuitio sanoo! Käsitöihin ja kirjoittamiseen minulla ei taida riittää taidot ja sitä paitsi olen liian vanha. Mieli on loistava keksimään tekosyitä.

Olen jo viikon miettinyt, haluaako sieluni vain viettää rauhallista elämää ilman stressiä ja kiirettä? Sitä ei tämä yhteiskunta salli. Kenelläkään ei ole oikeutta nauttia elämästä verovaroilla, kun muut tekevät niskalimassa töitä verovarojen eteen. Jos en olisi kroonisesti huonovointinen, loukkaantuisin sanoista ja hakisin näyttävästi ja kiireesti töitä jostain. Valitettavasti tosi asia on edelleen se, etten kykene oleilemaan julkisissa tiloissa muutamaa tuntia kauempaa tulematta kuumeeseen. Kun olen viettänyt illan jossain harrastukseni parissa, tiedän, että olen seuraavana iltana kuumeessa. Jos olen kotona, jossa ei ole koneellista ilmastointia, ja ulkoilen merenrannalla, ei kuumetta tule.

20160411_200742-01

Tosiasia kuitenkin on, että terve mieli kaipaa töitä. Haluan olla osa tätä yhteiskuntaa omalla tavallani. En halua elää yhteiskunnan varoilla, vaan haluan itse elättää itseni omalla työlläni. Minun olisi siis keksittävä jotain, mitä voin tehdä kotonani. Olen yrittäjäkurssilla, mutta sen käyminen tökkii, sillä lähes joka tunnilla opettajat kysyvät omasta liikeideasta. – No DA’A!!! – Minun liikeidea on edelleen hakusessa. Olen pyöritellyt mielessäni jos minkälaista liikeideaa, mutta kaikki tuntuvat tökkäävän johonkin pikkuseikkaan. Eilen meinasin jo masentua täysin, kun käsityökoulun huopatyö tuntui saavan minusta täydellisen niskalenkin. Siitä on tulossa mielestäni täydellinen fiasko. Näpertelen jonkin onnettoman kirjailun parissa, vaikka huopa ei tahdo edes taipua pikkusievään näpertelyyn, vaan on suurten linjojen materiaali. Niin kuin yleensä, pieni takapakki suureni mielessäni maailmanlopun enteiksi.

Turhaa kai tässä vaiheessa mainitakaan, mutta tämän aamun olen viettänyt vetelehtimällä. En saa taas mitään aikaiseksi. Kuljeskelen levottomasti ympäri kotiani ja huomaan kaikki keskeneräiset projektit ja rekisteröin siivousta ja tuunaamista vailla olevat kohteet. Kierrän negatiivistä kehää, jonka toivoakseni saan pian katkaistua. Ehkäpä kuitenkin saan iltapäivään mennessä itseni koottua ja pääsen alkamaan rakentavan tulevaisuuden pohdinnan.

Alkoholi, Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kirjallisuus, Sairaus

Taiteilijaelämä ja alkoholismi

11 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Taiteilijaelämä – alkoholismi. Liittyvätkö ne todella yhteen? Katselin taannoin dokumenttia Pentti Saarikoskesta. Silmieni eteen avautui pahasti alkoholisoituneen taiteilijan sekava maailma. Saarikosken ulkoisesta olemuksesta erotti humalan merkit. Silmien harituksen ja verestyksen näki ohjelman dokumentaaristen pätkien musta-valkoisuudesta huolimatta. Hänen puheestaan kuulin ne samat valheet, tekosyyt ja kieroilut, kuin niin monen muunkin alkoholistin suusta olen elämäni aikana kuullut. Aikalaisten kertomukset vahvistivat käsitykseni. Pentti Saarikoski oli alkoholisti.

Mistä on saanut alkunsa käsitys, että taidemaalarit ja kirjailijat, etenkin runoilijat, ovat alkoholisteja? Alkoholisti ei mielellään päästä ketään lähelleen, koska pelkää totuuden juomisestaan paljastuvan, mikä tekee kirjailijoista jotenkin romanttisia. Kirjailijan ammatti tavallaan antaa luvan juomiseen. Oletetaan, että juomisesta saa inspiraatiota. Alkoholismi on herkkien ihmisten ongelma. Elämä satuttaa ja koskettaa niin lujaa, että sitä lääkitään alkoholilla, joka on meidän yhteiskunnassamme helposti saatavilla ja siten helppo vaihtoehto.

En ymmärrä mistä nämä fiktiiviset käsitykset alkoholin luovuutta kohottavasta vaikutuksesta ovat lähtöisin. Mikä on syyn siihen, että oletetaan luovien ihmisten ammentavan luovuutta ja taitoaan viinan vaikutuksista tai juomisen ilosta? Humalaisten ”keskustelut” ovat porukalla huutamista, kukaan ei kuuntele. Omaa mielipidettä yritetään tuoda esille kohottamalla ääntä muiden puheen yli. Ajatus katkeilee kesken lauseen ja asiat vaihtuvat lennosta toisiin. Humalainen ei kykene keskittymään asioihin. Alkoholisti on etääntynyt todellisuudesta. Hän on päihteiden orja, koska ei kykene kantamaan vastuuta elämästä, eikä halua puhua vaikeista asioista. Alkoholistien ongelmanratkaisutaidot ovat usein puutteelliset ja kyky käsitellä tunteita taantunut.

Käännetäänpä asia päinvastoin. Voiko ihminen, joka ei käytä päihteitä olla uskottava kirjailija? Varmaan voi, mutta uskon että humalaton ja krapulaton pää kykenee ajattelemaan luovemmin ja selkeämmin. Ihminen, joka ei sekoita päätään kemiallisilla aineilla, kykenee ilmaisemaan itseänsä selvemmin, loogisemmin ja monipuolisemmilla tavoilla, kuin kollegansa, jonka aivotoimintaa päihteet sotkevat. Päihteettömän ihmisen keskittymiskyky on huomattavasti parempi kuin humalaisen tai saati sitten alkoholisoituneen.

1-DSC_0025

Historiassamme on kuitenkin useita kirjallisuuden merkkihenkilöitä, jotka ovat olleet jopa surullisen kuuluisia alkoholin käytöstään. Toisena esimerkkinä Saarikosken rinnalla voisi mainita Aleksis Kiven. Kivi oli myös skitsofreenikko. Mahtoiko hän lääkitä mahdollisia harhojaan viinaksilla? Mene ja tiedä. Eräässä ohjelmassa Raija Oranen kertoi alkoholismistaan. Hän oli ymmärtänyt, miten hänen elämässään kirjoittaminen ja viinin lipittäminen liittyivät yhteen. Hänen terveytensä oli alkanut kärsiä. Vasta sairastuminen oli antanut hänelle kimmokkeen lopettaa juominen. Itse hän sanoi, että raitistuminen on parantanut hänen kykyään työskennellä uusien käsikirjoitustensa parissa.

Saarikoski oli harvinaisen älykäs ja lahjakas runoilija ja kääntäjä, kyetessään kääntämään niin vaikeaa tekstiä ja kirjoittamaan kuuluisia runojaan alkoholismistaan huolimatta. Sellaista lahjakkuutta, joka kykenee ylittämään noin suuren esteen kuin alkoholismi, on kunnioitettava! Saarikoski kuoli vuonna 1983 Valamossa sisäiseen verenvuotoon vain 46-vuotiaana. Mitähän hän olisi kyennytkään vielä saavuttamaan, jollei olisi tuhonnut itseään hitaasti mutta varmasti alkoholilla?

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kiire, Muutos

Pienet asiat

8 huhtikuun, 20168 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäni aikana maailma on muuttunut valtavasti. Kun minä olin lapsi, ei jokaisessa talossa ollut puhelinta tai televisiota. Videoita ja niitä seuranneita dvd-soittimia ei ollut edes keksitty. Kun minä olin lapsi, ihmiset kuuntelivat vielä paljon radiota. Omakin maailmankuvani rakentui pitkälle radiosta saamani tiedon varaan, vaikka suurimman osan radion parissa viettämästäni ajasta kuuntelin lähinnä musiikkiohjelmia. Vanhempani olivat suojelunhaluisia ja rajoittivat televisionkatseluani. Muistan kun ala-asteella ollessani televisiosta tuli ”Juuret”. Kaikki puhuivat siitä koulun välitunneilla. Minä en ”Juuria” saanut katsoa. Vanhempani olivat päättäneet, ettei se ollut minun ikäiselleni sopivaa katsottavaa. Silloin se harmitti, mutta nyt olen hyvin tyytyväinen. Olen hyvin kerinnyt ahdistua ihmisen julmuuksista aikuisenakin.

Tuolloin elämä oli yhteisöllisempää. Naapureissa vierailtiin tämän tästä juomassa kupponen kahvia ja keskustelemassa päivän polttavista asioista. Oli talkoita, joissa autettiin pyyteettömästi apua tarvitsevia ja naapurin kakaroita ojennettiin siinä samalla kun omia lapsiakin.

1-DSC_0014

Ehkä aika kultaa muistot. Silti toivoisin, että moni asia entisestä palaisi takaisin. Kaipaan toisista ihmisistä välittämistä, joka on kadonnut (ja jonka moni kaupungissa kasvanut kokee ”kyttäämisenä”). Myös pienistä asioista nauttiminen on tainnut jäädä menneisyyteen. Mieheni luki minulle Kodin Kuvalehden nettijulkaisusta eilen lauseita, joita ei nykypäivänä enää kuule. ”Limsaa saa vain saunapäivänä!” ”Ostaisin kolme merkkaria ja 2 keltaista nallekarkkia.” ”Tänään mankeloin!” Näistä lauseista kuulee heti, että ne on sanottu menneisyydessä. Nykyään limsaa juodaan jatkuvasti, eikä kukaan osta enää yhtä karkkia, vaan kokonaisen pussillisen sitä tai tätä. Mahtaako kukaan enää mankeloida?

Elämme yhteiskunnassa, jonka tahti on aivan toinen kuin ennen. Ihmiset ovat pikku hiljaa tottuneet haluamaan suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä se on inhimillistäkin, että ihmiset haluavat tavoitella jotain parempaa, kuin mitä heillä on. Jossain vaiheessa vain käy niin, että mikään ei enää riitä. Ihmisistä tulee kroonisesti tyytymättömiä ja elämästä katoaa ilo, kun syvällä sisimmässä jäytää tunne siitä, ettei saavuta jotain epämääräistä, jota kokee tavoittelevansa.

Mistä meille on tullut ajatus siitä, että onni löytyy jostain muualta? Miksi me luulemme että onni löytyy etsimällä, kuluttamalla, ostamalla? Onni on valinta. Se löytyy kysymällä itseltä yksinkertaisia kysymyksiä: mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mistä minä nautin? Mikä tuo minulle iloa? ”Joo joo! Helppohan sun on sanoa. Ei meillä kaikilla ole varaa jäädä kotiin miettimään asioita. Mullakin on 3 lasta ruokittavana ja se on kallista!” Tämän tyyppisiä vastauksia saa, kun esittää ajatuksen onnellisuuden löytymisestä. Jokaisen elämässä on realiteetteja, joille ei voi mitään. Jokaisen elämässä on myös paljon asioita, joita voi muuttaa. Realiteetit on hyväksyttävä ja muutettava niitä asioita joita voi.

1-DSC_0004

Epäilen, ettei onni löydy ostamalla, kuluttamalla eikä matkustamalla maailmaa ympäri. Onni on hyvin pienissä ja arkisissa asioissa. Se lähtee yllättäen kolmesta pienestä mutta samalla terveyttä edistävästä asiasta: ravintorikkaasta ruuasta, liikkumisesta luonnossa ja hyvistä yöunista. Olen itse tipahtanut kiireisestä ja stressaantuneesta työelämästä tyhjän päälle ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen muutamaankin kertaan, joten puhun omasta kokemuksestani. Kun nuo kolme elämän peruspilaria ovat balanssissa, voi alkaa rakentamaan sen ympärille muuta iloa ja tyydytystä tuovaa elämää. Olen muistuttanut itseäni viimeisen viiden vuoden aikana useasti siitä, miten tärkeää on itsensä kuuntelemisen lisäksi se, että annat itsestäsi muille ihmisille ja elämälle.

Itseään pitää ajatella, tehdä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja mielekkäitä Elämme täällä yhdessä muiden rinnalla ja toisten palveleminen tavalla tai toisella antaa merkityksen elämälle. Jokainen palvelee toisia omalla tavallaan. Jotkut hoitavat, toiset ajavat bussia tai pitävät huolta kirjastoista. Jotkut tekevät taidetta ja joillekin muiden palveleminen on kaupassa työskentelemistä. Kukin palvelee omalla tyylillään ja taidollaan, tavalla, jonka kokee itselleen läheiseksi. Ja jos luulet, ettei esimerkiksi kaupan kassana työskenteleminen olisi tärkeää, mieti uudelleen. Kaupan kassahenkilö voi olla jollekin ainoa henkilö, jonka tämä sinä päivänä kohtaa. Hänelle on siis hyvin merkityksellistä onko kassahenkilö kohtelias ja hyväntuulinen vai jurottava ”mörkö”. Jos työ pitää tehdä, ansaitsee se tulla tehdyksi huolellisesti ja arvostaen.

Me olemme nyky-yhteiskunnassa tottuneet kiireeseen ja tavoittelemaan jatkuvasti entistä suurempia asioita. Olemme tottuneet hakemaan elämyksiä. Olemme hakeneet elämyksiä niin kauan ja niin monelta taholta, että mikään ei oikeastaan enää tunnu miltään, mikään ei enää kolahda. Olisiko aika suunnata katseet maailman tarjoamiin pieniin nautintoihin? Ne ovat niin vaatimattomia, ettei niitä tahdo huomata. Tuulenvire ulapalla, talitintin ja peipon viserrys kevätaamuina, sateen jälkeinen tuoksu ulkona, puhkeavat koivunlehdet ja ilta auringon viimeiset säteet.

Elämänrytmi, Fiktio, Muutos, Tarina

TALO MÄNNIKÖN KESKELLÄ

7 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Hän katseli taloa tieltä. Talo nökötti pienenä ja vaatimattomana männikön keskellä, ikään kuin unohdettuna. Vuosia sitten talossa oli ollut runsaasti elämää. Talon emännällä oli monta lasta ja nämä olivat tuottaneet emännälle monta monituista lastenlasta. Jokainen lapsi oli erilainen, mutta talon emännälle jokainen heistä oli erityinen ja rakas. Lapsenlapsilla oli tapana kokoontua kesäisin mummon luo. Tilojen puutteessa lapsille laitettiin valtava siskonpeti mökin vinttiin. Siellä he sadepäivinä pelasivat lautapelejä ja kuuntelivat sateen ropinaa kattoon. Kauniilla ilmalla juoksenneltiin pitkin pihamaata ja tien toisella puolella olevaa metsikköä leikkien milloin mitäkin. Saunan takana oleva joki oli myös lapsista mielenkiintoinen paikka leikeille, vaikka siitä heitä usein varoitettiinkin.

Hän katseli taloa tieltä ja sadat muistot tulvivat hänen mieleensä. Hän mittaili katseellaan enonsa istuttamaa koivukujaa, joka johti männikön keskellä olevalle talolle. Hän muisti miten koivut olivat tulleet tietä reunustamaan. Mustikka, mummon parhaiten lypsävä lehmä, oli syönyt yhden koivuntaimen ja siksi kolmas puu tieltä päin laskettuna oli pienempi kuin muut. Se taimi oli pitänyt uusia seuraavana kesänä.

1-DSC_0015

Hän oli nyt viettänyt talossa kolme kuukautta ollakseen poissa kotonaan kaupungissa tehtävän putkiremontin tieltä. Talon emäntä, mummo, oli joutunut jo vuosia sitten vanhustentaloon. Talo männikön keskellä oli ollut yhtä kauan tyhjillään. Siellä oli vierailtu talon emännän kanssa vain satunnaisesti. Suvun vanhimmat olivat iloisia, kun hän asuttaisi taloa jonkin aikaa. Talohan on tehty asuttavaksi ja autiotalot ovat surullinen näky. Hän oli noiden kuukausien aikana kantanut valmiiksi hakattuja halkoja pinoon, leikannut talon nurmikkoa ja kaatanut taloa ympäröivästä pusikosta ylimääräisiä puita. Aika oli mennyt nopeasti. Iltaisin hän oli pumpannut alkeellisella pumpulla saunavedet joesta ja istuskellut lähes meditatiivisessa tilassa kiukaan edessä sytyttämässä tulta. Hän oli nauttinut vaatimattomista oloista ja toivonut, että tällainen elämä voisi jatkua jollakin tavoin.

Syksy loppui ikävästi. Talon emäntä, mummo, kuoli syyskuun alkupuolella, odotetusti vanhaan ikään. Hän oli jo yli 100-vuotias. Tuntui kuin talostakin olisi henki hävinnyt. Kuolema oli noutanut talon emännän yöllä. Aamulla hän astui surullisena mökin portaille. Siinä seistessään hän näki kahden joutsenen lentävän vastapäätä olevan pellon ylitse suoraa männikössä olevaa taloa kohti. Joutsenpari lensi ylväänä ja valkoisena mahat mäntyjen latvoja hipoen kaikessa hiljaisuudessa suoraa talon ylitse. Hän tiesi vaistomaisesti, että joutsenet olivat mummo ja vaari. Mummo oli jo tietoisuuden toiselta puolelta löytänyt vaarin jälleen rinnalleen. Hän tiesi, että tuo hänelle rakas pariskunta kävi nyt viimeisen kerran katsomassa tämän maan päällä itse omin käsin rakentamaansa kotia. Hänet valtasi kaikessa surussa levollisuus. Mummu ja vaari olivat nyt yhdessä. Heillä oli rauha. Tämän maailman murheet eivät heitä enää koskettaisi.

1-DSC_0035

Kaksi päivää sen jälkeen kun mummo oli kuollut, hänen kotinsa putkiremontti oli ohitse. Hän pääsi palaamaan takaisin omaan kotiinsa. Raskain sydämin hän laittoi männikön keskellä oleva taloa talvikuntoon. Lähtiessään hän pysähtyi hetkeksi talon ohitse kulkevalle tielle ja katseli hetken männikön keskellä olevaa taloa. Talo oli hänen elämänsä onnellisten kesien keskipiste, iloisten kohtaamisten tapahtumapaikka. Pian noita kohtaamisia ei enää olisi. Talo olisi pelkkä onnellinen muisto muiden muistojen joukossa. Kyyneleet valuen hän puri hammasta. ”Muistoja minulta ei kuitenkaan kukaan voi viedä!” hän ajatteli ja suuntasi autonsa nokan kohti kaupungissa olevaa kotiaan.

Elämänrytmi, Harrastukset, Käsityöt, Social media

Älypuhelintauon aikana teen käsitöitä

6 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Yllättävän paljon jää aikaa, kun ei enää ole jatkuvasti puhelin kourassa tarkastamassa mitä maailmalle kuuluu! Olen käyttänyt ajan sivistääkseni itseäni monella eri tavalla. Olen lukenut. Paljon! Kirja päivässä, pitää alzheimerin-taudin loitolla. Toivottavasti! Olen myös harjoitellut uusia käsityötaitoja.

Nypläykseni kanssa olin viime viikolla aivan solmussa. Joku onneton oli mennyt nypläämään monta virhettä minun pitsiini ja jouduin viime tiistaina retro-nypläämään (purkamaan J ) työtäni monta senttiä. Myteröt on nyt korjattu ja pitsin nyplääminen voi jatkua suhteellisen puhtaalta pöydältä. Huomisen päivän olen suunnitellut käyttäväni nypläämiseen. Kyllähän sitä työttömällä ja jatkuvasti sairastavalla täytyy jotain iloa ja suunnitelmallisuutta elämässään olla.

Viikonloppuna kävin kylässä vanhemmillani. Äidillä oli ongelma mistä saada punainen kukkanen paikallisen opiston kevätjuhlan tarpeisiin. Jokaisen opistolaisen oli tarkoitus tehdä punainen kukkanen omasta valitsemasta materiaalista opiston juhlatilaisuuden koristeluihin. Äiti oli jo väkertänyt kukkasen huovasta, muttei ollut siihen tyytyväinen. Minä etsin Pinterestistä (tunnustan: Pinterest lakkoni on loppu. Instagram ja Facebook lakko jatkuvat edelleen!) virkatun ruusun ohjeen ja virkkasin äidille malliksi yhden kukan. Ensimmäisestä tuli tällainen:

Äiti ihastui kukkaan ja pyysi minua neuvomaan miten se tehdään. Joskus se menee näinkin päin. Muna neuvoo kanaa! Kirjoitin äidille erittäin epäselvät ohjeet kukan virkkaamiseen, joten luultavasti hän selvinnee kukkien teosta jatkossakin. Ja jollei, voi soittaa minulle tarkistaakseen asiaa.

Sunnuntaina ajelimme kotiin ja päätin vielä illalla kokeilla muistanko kuinka kukkia virkataan. Muistin. Helposti! Olen nyt virkannut 4 kukkasta puuvillalangasta. Tarkoituksena on tehdä niistä jotain. Vielä en ole vain saanut maailmankaikkeudelta viestiä siitä, mitä niistä voisi tehdä. Joskus epäilen vahvasti toimiiko kollektiivinen tietoisuus sittenkään. Viestien vastaanottaminen ainakin tässä päässä tökkii rajusti. Vaikka saisin jotain tehtyä, ei kollektiivinen tietoisuus anna minulle vinkkiä aikaansaannosteni hyödyntämiseen. Täsä kuitenkin virkkaamani 4 puuvillakukkasta:

Eilen skippasin nypläyksen. Minulla oli hyvä syy. Olin ilman omaa tietoisuuttani mennyt ilmoittautumaan Kankurin Espadrillos-kurssille. Puhelimeeni tuli maanantaina viesti, että minkä kokoiset espadrillot haluan. Kokoa 40, kiitos! Ai olenko ilmoittautunut tuonne? Milloin? Miksi? Päätin jättää yhden nypläyskerran väliin, olinhan juuri saanut nypläykseni jatkon selvitettyä, ja mennä tekemään kenkiä. Kankurissa minulle iskettiin tossupohjat kouraan ja sanottiin, että huopa on painoluokassa. Leikkaa kaavat laatikosta ja lähde leikkaamaan huopaa.

Tästä espadrilloksien tekeminen lähti:

Olin päättänyt kirjoa kukkasen jalkaterän päälle tulevaan kankaaseen. Piirsin kukan paperille ja siitä liidulla huovalle ja aloin kirjoa. Kirjoin lopuksi muutaman solmupiston koristeeksi erivärisillä langoilla kukan keskelle. Minä pidän väreistä ja harmaa onkin loistavaa pohja iloisille väreille. Tyylikkyydestä viis, värit ne on jotka jyllää ja tuo minulle iloa. Pohjan ja päälikankaan ompeleminen on raskasta. Pohja on kumia ja neulan läpisaaminen kaikista kerroksista tuntui illalla sormissa, vaikken saanutkaan kuin toisen espadrilloksen yhtä reunaa vaille valmiiksi. Tällaisen tossun sain aikaiseksi:

Kun aikaa säästyy jostain, se mahdollistaa uusien asioiden tekemisen. Jokainen voi itse tykönään päättää mitä ajallaan tekee. Minä mieluusti opettelen uusia käsityötaitoja. Olen iloinen tästä lakosta/tauosta ja meinaan pitää älypuhelimenkäytön minimissään jatkossakin.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos, Oivallus, Social media

Viikko älypuhelinlakkoa takana

1 huhtikuun, 20161 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viikko älypuhelin-/sometaukoa takana. Kiitos kysymästä, hyvin pyyhkii! Olen hengissä, teen asioita ja nautin elämästäni, vaikka en sitä somessa olekaan mainostanut.

Olen energia imuri. Imen itseeni jatkuvasti vaikutteita ja ihmisten fiiliksiä. Usein olen ihan pihalla mikä minulle tuli. Hetken aikaani fiilisteltyäni, huomaan, ettei minulla ole mitään hätää. Olen imenyt toisen ihmisen tunnelmat. Tuntuuko muista joskus samalta? On väsyttävää jatkuvasti kulkea tuntosarvet pystyssä miettien, onko tämä minun oma kokemukseni vai jonkun toisen. Erityisen herkälle ihmiselle elämä on monesti raskasta. Etenkin Facebookista ja Instagramista pois pysyminen on ollut minulle helpotus. Lähden helposti mukaan kaikkeen, jaan itseäni ja voimiani asioille ja ajatuksille, jotka eivät minulle hetken mietittyäni ole edes tärkeitä. Haluan irti kaikesta turhasta, joka ei tue minua polullani.

Facebookista pois pysyminen on pelastanut minut varmasti monelta mielipahalta. Petyn ja turhaudun niin usein ihmisten ilkeydestä ja ajattelemattomuudesta. Olen varma, että monesti ihmiset kokevat myös minun sanani ja tekoni loukkaavina. Kirjoitettu sana ei voi koskaan korvata aitoa kohtaamista ihmisten välillä, läsnäolevaa ja toista kunnioittavaa keskustelua. Mielestäni sellaista on vaikeaa käydä missään pelkän tietokoneen ja netin välityksellä. Kirjoitettuun sanaan liittyy aina väärinymmärtämisen mahdollisuus, koska sanoilla on erilaisia merkityksiä eri ihmisille. Suomenkielinen voi suomenkielellä tulla täysin väärinymmärretyksi. Nykyaikana tuntuu muutenkin usein, että ihmiset ovat unohtamassa lukutaitoa. Ja vaikka osaisivatkin lukea ja ymmärtäisivät lukemansa, eivät halua tuhlata aikaansa siihen vaan katsovat ainoastaan kauniit kuvat.

Mitä olen siis viikon sometaukoni aikana oppinut? Olen oppinut, että pysyminen poissa Facebookista rauhoittaa ja tasoittaa mieltäni. Olen seesteisempi ja saan enemmän aikaiseksi. Olen myös yllättynyt siitä, että tiedonhaluni on lisääntynyt. Etsin hakukoneen avulla enemmän tietoa eri asioista ja kirjoitan enemmän. Jatkossa rajoitan Facebookin siihen, että pidän sillä yhteyttä muutamaan ihmiseen, joita minulla on taukoni aikana jo kerinnyt tulla ikävä. Instagramista ajattelin ensin luopua kokonaan, mutta sitten sain ajatuksen siitä, että voisin valjastaa sen uuteen käyttöön. Ehkäpä otan sen markkinointikanavaksi uudelle idealleni.

Henkilökohtainen ihmiskokeeni on siis sujunut hyvin. Ajatus kulkee kirkkaana ja mieli on rauhallinen. Tunnen olevani uuden kynnyksellä. Enää anna ylimääräisten energioiden sakata nousukiitoani.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Saman auringon alla

31 maaliskuun, 201631 maaliskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Katselin dokumenttielokuvan Pohjois-Korealaisen pienen tytön elämästä. Mikään ei ole koskettanut minua näin paljoa vuosiin!

Jonkin verran tiesin Pohjois-Koreasta jo ennen dokumentin katsomista. Tiesin sen olevan yksipuolueinen valtio, jota johtaa tällä hetkellä Loistava Toveri Kim Jong-un. Kim Il-sung, joka nimitti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi, kuoli vuonna, kuoli 1994. Maahan julistettiin kolmen vuoden suruaika, jonka päätteeksi 1997 Korean työväenpuolue nimitti Rakastetun Johtajan Kim Jong-ilin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi (Pohjois-Korean valtionpäämieheksi), vaikka edesmennyt Kim Il-sung on virallisesti yhä Pohjois-Korean presidentti. Kim Jong-ilin poikaa, Kin Jong-Unia on nimitetty myös Suureksi Seuraajaksi, mutta nimitys tullaan oletettavasti muuttamaan, sillä kuka haluaa olla pelkkä seuraaja? Minulla on varsin synkkä kuva Loistavasta Toveri Kim Jong-unista. Muistan mm nähneeni artikkelin, jossa hän on vuorikiipeilemässä pikkukengät ja trenssitakki päällä. Kim Jong-un tahtoi antaa kansalaisilleen kuvan, kuinka tervehenkiset harrastukset heidän Loistavalla Toverillaan on.

1-DSC_0119

Korean demokraattista kansantasavaltaa hallitsee pääpuolueena Korean Työväenpuolue, johon kaikki hallinnon edustajat kuuluvat. Valtiota johtaa marxilais-leniniläisen teorian ja siitä edelleen kehitetyn korealaisen ja puolueen käsityksen mukaisesti marxilais-leninismiä korkeamman juche-ideologian mukaisesti ”kansan etujoukko” eli puolue. Korkein kansanneuvosto on virallisesti hallinnon korkein elin. Sen 687 jäsentä valitaan viisivuotiskausiksi kansanvaalilla. Vaali on kuitenkin sikäli nimellinen, että ehdokkaat valitaan etukäteen kansanrintaman jäsenten joukosta eikä vastaehdokkaita ole. Vaalitoimituksessa äänioikeutettu äänestää valmiiksi painetuilla äänestyslipuilla. Mikäli äänestäjä haluaa äänestää ehdokasta vastaan, voi ehdokkaan nimen yliviivata vaaliuurnan vierellä sivupöydällä olevalla kynällä. Turvallisuusviranomaiset valvovat vaalitoimitusta, ja jo pelkkä kynän vilkaiseminen voi olla rangaistavaa.

Ihmisoikeudet ovat Pohjois-Koreassa lähes olemattomat. Pohjois-Korean valtiomuotoa on luonnehdittu termillä ”kommunistivaltion yhden miehen diktatuuri”. Maassa rikotaan ihmisoikeuksia jatkuvasti ja järjestelmällisesti”, ja siihen kuuluvat poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. ”Kaikenlainen tottelemattomuus, kuten maasta poistuminen tai luvaton kokoontuminen tai yhdistyminen, on ankarasti rangaistua ja tiedotusvälineitä kontrolloidaan tiukasti. Jos johdolle käy ilmi, että joku on loikannut pois maasta, saattaa loikkarin Pohjois-Koreaan jäänyt perhe ”hävitä”. Ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet satojen loikkareiden kertomuksen perusteella, että vankileireillä on 200 000 poliittista vankia ja vankeja kidutetaan ja pahoinpidellään leireillä toistuvasti. Maassa ei ole ei ole myöskään uskonnonvapautta, uskonnonharjoitusta tukahdutetaan ja uskontojen harjoittajia syrjitään.

Pohjois-Korean taloudellinen tilanne on surkea. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 katkaisi apuvirrat, joiden avulla Pohjois-Korean vanhentunut teollisuus ja alkeellinen maatalous sinnittelivät. Myös Kiinan halu tukea Pohjois-Koreaa oli laimennut. Sitä kiinnosti enemmän tuottava kauppa Etelä-Korean kanssa, jonka se tunnusti vuonna 1992. Kun vuosien 1995–1996 tuhotulvia seurasi kuivuus, ruokapula syveni vuonna 1997 nälänhädäksi, jossa menehtyi 0,5–3,5 miljoonaa ihmistä. Valtion tiedotusvälineet väittävät pohjoiskorealaisille kapitalistisen Etelä-Korean oloja surkeiksi. Vaikka Etelä-Korea olikin niemimaan köyhempi puolisko ennen jakoa, nyt sen vauraus on eurooppalaisella tasolla. Pohjois-Korea on nykyään Aasian kaikkein köyhimpiä maita läntisten BKT-arvioiden mukaan: CIA:n luettelossa Etelä-Korea on sijalla 44, Pohjois-Korea 194, ostovoimakorjattu BKT henkeä kohti on pienempi vain Nepalissa, Bangladeshissa, Haitilla ja Afrikan maissa.

1-DSCN0036

Mutta ei niin paljoa pahaa, ettei jotain hyvääkin. 99% pohjoiskorealaisista on lukutaitoisia. Pohjois-Koreasta on Unescon maailmanperintöluettelossa mukana Koguryon hautakivikompleksi, joten positiivisia yhteyksiä ulkomaailmaan on jossain vaiheessa ollut. Pohjois-Koreassa massaliikuntatapahtumat ovat merkittäviä tapahtumia. Massaliikuntatapahtumissa on tanssi-, voimistelu- ja koreografiaesityksiä, jotka juhlistavat Pohjois-Korean historiaa. Vuosittain järjestettäviin tapahtumiin osallistuu kerralla jopa 100 000 henkeä.

”Saman auringon alla” dokumentti elokuva kertoi siis pienen Zian-mi tyttösen elämästä. Heti elokuvan alussa järkytyin siitä mitä Pohjois-Koreassa opetetaan lapsille. Nuori kaunis naisopettaja käytti valtavan pitkän ajan kertoakseen kuinka Suuri Johtaja Kim Il-sung vihasi japanilaisia ja maanomistaja sekä piti näitä roistoina ja pettureina ja halusi ajaa nämä pois maasta kivittämällä. Asiaa käytiin läpi monta kertaa ja kehotettiin lapsia toistamaan opettajan lukemaa tekstiä. Myös amerikkalaiset saivat oman osansa vihaa tuolla tunnilla.

Jonkin aikaa dokumenttia katsottuani, oivalsin, että koko dokumentti oli lavastettu. Venäläinen Vitaly Manski oli tehnyt elokuvan nerokkaasti. Hän oli jättänyt dokumenttiin näkymään kaiken. En tiedä miten hän niin on kyennyt tarkan valvonnan alla toimimaan. Elokuvassa oli otoksia kuinka pohjoiskorealaiset avustajat sanovat ohjattaville mitä seuraavaksi pitää sanoa ja kuinka toimia. Kohtauksia otettiin useampaan kertaan, että se saatiin menemään avustajien toiveiden mukaisesti. Aloin epäillä dokumentin lavastusta, koska tiesin että ruokaa maassa on hyvin vähän ja Zian-min perheen päivällispöytä notkui herkkuja. Isä kehotti Zian-mitä syömään reippaasti kimchikaalia, sillä se estäisi syöpää ja hidastaisi vanhenemista. Miten on mahdollista, että maassa jossa ihmiset kärsivät nälkää, tavallisella perheellä on noin paljon ruokaa. Kiinnitin myös huomioni dokumentissa olevien ihmisten vaatetukseen. Jos maa on todella köyhä, onko heillä varaa muodinmukaisiin vaatteisiin ja korkokenkiin?

1-DSC_0062

Ihan pieninä välähdyksinä elokuvassa näytettiin katkelmia tavallisesta kansasta. Kun dokumentissa kuvattiin otosta vaatetehtaassa, jossa Zian-min isä työskentelee, kamera hakeutui naiseen, joka työnsi toppatakin huppua työvaatteidensa alle. Hallissa oli ilmeisesti todella kylmä. Kylmä taisi olla myös Zian-min koulussa, sillä lapset lämmittelivät patterin vieressä ennen opetuksen alkua. Riipaisevaa oli myös nähdä kuinka rääsyihin pukeutunut vanhus tonki jotain nurmikosta. Kävi mielessä mahtoiko hän etsiä juuria tai mukuloita syötäväksi nälkänsä pitimiksi. Dokumentissa oli pari kertaa tekstiä selventämässä tarinaa. Pahimmalta tuntui teksti, joka kertoi, että Pjongjangin parhaimmassa koulussa lapset asuvat viikot koulun asuntolassa ja vanhemmat työpaikan järjestämissä parakeissa. Näin koululaisille ja vanhemmille työpaikoilla taattiin työrauha.

Dokumentti loppui Zian-min kasvokuvaan. Tyttö kertoo liittymisestään Lasten Liittoon ja alkaa itkeä. Aikuiset taustalla koettavat rauhoitella tyttöä ja kehottavat tätä ajattelemaan jotain iloisia asioita. Mutta tyttö ei keksi mitään hyvää. Millaista elämää eletään maassa, jossa 5-7-vuotias lapsi ei keksi mitään mukavaa ajateltavaa? Millaista elämää eletään maassa, jossa tuon ikäistä lasta rauhoittaa runo Loistavasta Toveri Kim Jong-unista?

Olin kuulevinani vasta ikään uutisissa, että Pohjois-Korea suostuisi luopumaan ydinasekokeiluistaan, jos Yhdysvallat ja Etelä-Korea luopuisivat yhteisistä sotaharjoituksista. Haluammeko todella elää maailmassa jossa sotateollisuus on tärkeämpää kuin ihmisten onnellisuus?