Vuosi: 2016

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut

Kevät

Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsin eräänä aamuna pääsiäisen aikaan joutsenten ääneen. ”Joutsenet ovat saapuneet!”, lausahdin ääneen. Hetken keskustelimme mieheni kanssa, miten ihastuttavaa onkaan herätä luonnon ääniin, etenkin joutsenilla on meille molemmille erityinen merkitys.

Pääsiäisen aikaan säät olivat lämpimiä ja aurinkoisia. Lumet sulivat vauhdilla. Toisena pääsiäispäivänä lähdimme ulkoilemaan Elbaan. Tarkoituksena oli mennä Harrbådaan, joka on pitkä ja kapea niemennokka. Suurin osa Elban ja Harrbådan välisestä rantaniitty-alueesta on rauhoitettu alkukeväästä pitkälle syksyyn, sillä alue on lintujen tärkeä pesimispaikka. Emme kuitenkaan päässeet Harrbådaan. Tie näytti olevan jo kelirikkoinen ja matala Almerani olisi saattanut jäädä kiinni pohjasta. Sen vuoksi valitsimme Elban, vaikka siellä näyttikin olevan paljon ihmisiä.

 

1-DSC_0030

 

Jätimme auton parkkipaikalle ja päätimme suunnata ensiksi jäälle. Olimme tullessa nähneet, että jäällä oli useampi ihminen nauttimassa kauniista kelistä. Tulimme rantaan ja näin jäässä olevat suuret railot ja sen kuinka jäälle oli noussut vettä. Edellisenä yönä oli ollut hyvin tuulista. Tuulen voimasta jää oli halkeillut ja nostanut vettä jään päälle. Mieheni lähti kävelemään ja kiersi Elban pitkän laiturin takaa minä en uskaltanut lähteä ”urheilemaan” kevätjäälle, vaan suunnistin takaisin rantaan ja kävelin rantajäätikköä pitkin. Katselin merellä kököttäviä ihmishahmoja ja totesin ne nyt pilkkijöiksi. Tunnetustihan pilkkijöille ei tarvitse olla jäätä juuri lainkaan ja silti jää aina (kai?) kantaa heitä. Edelliskeväänä muistan nähneeni yhden pilkkijän jään reunalla kauempana meren lahdella, avovesi virtasi ihan miehen jakkaran vieressä.

Lintutorilla oli mieheni tuttava kiikarien kanssa. Hän on oikea ”lintumies”. Intohimoinen ornitologi. Hän kertoili innostuneena lintujuttuja ja säteili onnellisena saadessaan otollisia kuuntelijoita. Sovimme alustavasti yhteisestä linturetkestä tälle keväälle, kun lintuja on palannut vielä enemmän jokatalviselta etelänreissultaan. On mukavaa oppia lisää linnuista. Pari vuotta sitten kuljin juuri noissa samoissa maisemissa kamerani ja pitkän putken kanssa kuvaamassa lintuja. Halusin opetella tunnistamaan lintuja, joista silloin en tiennyt oikeastaan yhtään mitään.

 

1-1-DSC_0078

 

Olin jo unohtanut miten ihanaa aikaa kevät on. Keväällä on omat tuoksunsa. Voin haistaa jopa sulavan lumen. Luonto herää eloon. Ihan kuin itsekin heräisin jostain karhumaisesta talvihorroksesta ja palaisin takaisin omaksi itsekseni. Talvi vie minulta voimat. On pimeää, kylmää!

Olohuoneen ikkuna on auki tätä kirjoittaessani. Takapihan jossain puussa talitintti laulaa kirkkaasti ja väliin pikkuvarpunen räähkäisee oman sanansa. Takapiha alkaa olla sula joten pääsen kohta kukkapenkin siivoukseen. Ainoa murheeni on, etten laittanut sipulikukkia viimesyksynä, että saisin nauttia kevätkukista tänä keväänä. Josko ensi syksynä saisin niitä laitettua?

Arkipäivän realismia, Muutos, Social media

Älypuhelin-lakon 4. päivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Some-lakkoni on muuttunut älypuhelinlakoksi. Lakkoa on nyt takana kokonaiset 3 vuorokautta. Vieläkin välillä tartun puhelimeeni vaistomaisesti tarkistaakseni Facesta kaverieni kuulumisia. Instagramia en ole kaivannut lainkaan ja Pinterestiäkin vain hieman. Muutaman tarkastuksen olen lakkoni sääntöihin näiden kuluneiden päivien aikana tehnyt. Facessa olenkin siis eilen pikaisesti käynyt muutaman kerran. Selittelyn makua, mutta en halunnut erota Facessa olevasta itselleni mieluisasta Vilmaajien-ryhmästä. Ryhmä on valokuvausryhmä, jossa joka viikko on erilaisia valokuvaushaasteita. Liityin ryhmään helmikuussa ja jo nyt koen saaneeni sieltä paljon. Ryhmä kuvaushaasteissa on tarkoituksena kokeilla joka viikko jotain uutta, harjoitella uusia kuvaustapoja tai tekniikkaa. Sovin siis sunnuntaina itseni kanssa, että annan itselleni luvan käydä Vilmaajien-ryhmässä kerran tai pari viikossa, mielellään sunnuntaina tai maanantaina jolloin kuvaushaaste vaihtuu, pysyäkseni kiinni ryhmän tapahtumissa. Pinterestissä minun oli käytävä myös sunnuntaina. Olin ostanut tarvikkeet uuteen ruokaan, enkä ollut tallentanut reseptiä muualle kuin Pinterest-sivulleni. Annoin tämänkin poikkeaman itselleni anteeksi. Muuten olen pysynyt erossa puhelimestani ja somesta.

 

1-DSC_0025

 

Olen yllättynyt, että älypuhelimesta irti pysyminen on näin helppoa. Olen sulkenut siitä nettiyhteyden sekä wifin, joten voin käyttää sitä vain puhelimena. Odotin vieroittumisen olevan vaikeaa, koska pidin itseäni älypuhelin addiktina. Teen tuntemuksistani sen tulkinnan, että olen ollut turhautunut ja kyllästynyt Instagramiin ja Facebookiin jo jonkin aikaa. Minulla toki on Facebookissa muutama ihminen, joita pidän ystävinä, ja joihin haluan pitää yhteyttä jatkossakin. Yksi näistä tärkeistä ihmisistä asuu kaukana Euroopan etelälaidalla, ja yhteydenpito häneen on Facen kautta helppoa ja vaivatonta. Yhden ihmisen kanssa meillä on samansuuntaiset harrastukset ja elämänkatsomus, joka on tehnyt meistä läheisiä vaikka emme vielä ole koskaan tavanneet.

Olen miettinyt lakon, tai voisihan sitä tauoksikin sanoa, aikana miten omituista on, että somessa on monta tuttua, jotka asuvat ihan lähiympäristössä, mutta joita ei koskaan tapaa livenä. Usein sovitaan jotain, mutta tapaamiset eivät koskaan toteudu. Aina löytyy jotain tärkeämpää tekemistä. Omasta puolestani voin sanoa, että olen huono tutustumaan paremmin vieraisiin ihmisiin. Minusta on epämukavaa jakaa asioita itsestäni uusille ihmisille. Olen tainnut pettyä liian usein ihmissuhteissani ja minusta on tuullut pidättyväinen ja varovainen. Siksi some on ollut minulle hyvä vaihtoehto. Annan näennäisesti paljon itsestäni sanomatta kuitenkaan oikeasti yhtään mitään. Osaan hienosti muotoilla sanani niin, että näyttäisin olevani avoin, mutta kun sanojani tutkii, niissä ei ole juurikaan sanomaa. Tämä on se mitä tarkoitin ensimmäisessä some-lakko kirjoituksessani sanoilla ”somen epätodellinen maailma”. Elämässäni on monta asiaa, joita en halua jakaa lähes tuntemattomien ihmisten kanssa. Kyse ei ole epäluottamuksesta toisia kohtaan, vaan yksinkertaisesta halusta suojella itseään. Kun on muutaman kerran elämänsä aikana hajonnut lähes atomeiksi, tarkkailee itsesuojeluvaisto jatkuvasti tuntosarvet sojollaan ympäristöä, sen reaktioita ja omaa ulosantia.

 

1-DSC_0023

 

Minulle älypuhelimesta ja somesta erossa pysyminen on siis ollut suhteellisen helppoa. Mutta huomaan, että minusta on tulossa varsinainen toisten älypuhelimen käytön kyttääjä. Huomauttelen miehelleni välillä esimerkiksi: ”Huomaisitkohan sinä minut paremmin, jos minä olisin kännykkä!” tai ”Tuonkin ajan voisit käyttää lukemiseen!” Olen siis melkoinen älypuhelin-natsi. Jossakinhan se lakko väistämättä näkyy. Valitettavasti!

Odottelen siis edelleen, että valaistuisin ja kollektiivinen tietoisuus lahjoittaisi minulle keinot ja avaimet maailmankaikkeuden yhteiseen tietolähteeseen, josta voin ammentaa kaikkien yhteiseksi hyväksi. Sitä ei siis kolmen päivän älypuhelinlakon aikana vielä ole tapahtunut. Jotenkin luulen, ettei sitä tule tapahtumaankaan, mutta ajattelin kuitenkin vielä lähes kaksi viikkoa yrittää.

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos, Social media

Some-lakon ensimmäinen päivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen miettinyt yksityistä ihmiskoettani eli some-lakkoa jo jonkin aikaa. Haluan itseni irti somen luomasta epätodellisesta maailmasta, jossa elän. Tunnen olevani kuin keski-ikäinen täti kuplassa. Katsoin eilen toisen kerran Jim Carreyn elokuvan The Truman show. Siinä nuorehko mies elää elämäänsä lähes täydellisessä maailmassa. Pikku hiljaa hänelle selviää, että hänen kaunis maailmansa on epätodellinen. Hän haluaisi matkustaa Fidzille, mutta kaikki propaganda hänen ympärillään kannustaa häntä jäämään kotikaupunkiinsa, tuttuihin pieniin ympyröihin. Katsojalle selviää jo elokuvan puolenvälin paikkeilla, että Truman on ”The Truman-shown” päätähti. Hänen elämäänsä on esitetty televisiosarjana hänen sikiöajoista lähtien. Olin nähnyt elokuvan ennenkin, mutta luettuni muutama viikko sitten Orwellin 1984, tuo elokuva jysähti tajuntaani kuin pallo maaliin.

Eräs ystäväni antoi minulle aiemmin päivällä vinkin, että minun kannattaisi tarkastella miten elän elämääni ja miten toteutan arvojani. Tämä ohje tuli erään keskustelun perusteella ja yhdistettynä nuo sanat ”The Truman Shown” sanomaan koin, että niissä olevan jokin merkityksellinen viesti elämäntilanteeseeni. Olin koko illan mielessäni jossain ihan muualla. Tajuntani toimi ylikierroksilla, en meinannut rauhoittua koko iltana. ”The Truman-shown” ohjaaja vastasi haastattelussa kysymykseen ”Miksi Truman ei lähde pois sarjasta vaikka tietää elävänsä epätodellisessa maailmassa?” suurin piirtein seuraavasti: ”Eivät ihmiset halua pois elämästä, johon he ovat tottuneet. He eivät halua poiketa siitä mihin ovat kasvaneet.”

20160313_134239-01

Juuri ennen nukahtamista sen oivalsin. Aloittaisin aamulla some-lakon. Se olisi minun keinoni rauhoittaa elämääni entisestään. Minulla olisi tilaa ja rauha kuunnella mitä sisältäni nousee ilman somen sokaisevaa vaikutusta. Somessa jokainen yrittää tuoda parhaat puolensa esiin ja haluaa elämänsä näyttävän täydelliseltä muiden silmissä. Facebook on viimeaikoina hukannut tarkoituksensa. Ennen ihmiset kertoilivat kuulumisiaan, nykyään jaetaan korulauseita ja kauniita kuvia. Harva jaksaa lukea pidempiä tekstejä, ne vievät liikaa aikaa.

Ensimmäinen lakkopäivä on lopuillaan. Se meni hyvin. Vain pari kertaa otin puhelimen käteeni ja vaistomaisesti painoin Facebookin kuvaketta. Onneksi olin sulkenut puhelimestani nettiyhteyden ja laittanut jopa wifi-yhteyden kiinni, etten saanut yhteyttä mihinkään. Ensimmäinen some-lakkopäivä meni siis yllättävänkin helposti. Ehkä ensimmäinen päivä tuntui siksikin niin helpolta, että kävimme Perhossa. Mieheni lähisukulaisia on haudattu sinne ja mieheni halusi käydä pääsiäisen kunniaksi laittamassa haudoille kynttilöitä. Kävimme samalla Penninkilammella, jonne suunnittelen tänä keväällä meneväni muutamaksi päiväksi viettämään retriittiä. Se on oiva paikka henkilökohtaiselle retriitille, sillä sinne ei tule sähköä Perhon kirkonkylälle on matkaa noin 20 kilometsiä. Siellä ihminen on metsän syleilyssä.

Vaikka ensimmäinen some-lakkopäiväni meni hyvin, luulen, että kun arki tiistaina iskee ja mieheni on päivän töissä ja minä yksin kotona, voin kaivata Pinterestiä. Pinterestiä luulen lakkoni aikana kaipaavan eniten. Instagramiin olen parin vuoden aikana laittanut paljon kuvia, mutta sen viehätys on sammunut silmissäni. Facebookin turhuus on tullut myös selväksi. Pinterest viehättää ja koukuttaa edelleen rankasti. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää. Ensimmäisestä päivästä selvisin kunnialla.

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kirjallisuus

Lukeminen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Moneen vuoteen en kyennyt lukemaan ollenkaan. Useaan otteeseen yritin, mutta ajatus ei pysynyt kasassa, että olisin kyennyt muodostamaan käsitystä siitä mitä olin lukenut. Kymmenen vuoden aikana en lukenut kuin 2-4 kirjaa, ja tunsin suuren aukon elämässäni. Elämästäni puuttui jotain. Nyt kykenen taas lukemaan, joten luen. Paljon!

On nautinnollista ottaa kirja käteen ja upota sen maailmaan. Tämän vuoden puolella olen kirjojen avustuksella vieraillut muun muassa Lontoossa, Pariisissa, Akureyrissa ja Ramallahissa. Luen kaikenlaista kirjallisuutta. Eniten pidän dekkareista. Kunnon rikosromaania lukee aina yhtä mielellään. Ne ovat minulle kevennyksiä vakavampien teosten lomassa. Miten mukavaa olikaan lukea rikoksista, jotka kirjailija Vilmos Kondor oli sijoittanut 1930-luvun Budapestiin. Hänen käyttämänsä kieli ja tyyli ovat värikästä ja miellyttävää lukea. Rakkaustarinoista en koskaan ole erityisemmin innostunut. Pidän niitä liian imelinä ja puuduttavan ennalta-arvattavina. Romantiikkaa kirjoissa toki saa olla, mutta toivon kirjaltani muutakin kuin pelkkää romantiikkaa.

20160324_101314-01

 

Olen huomannut olevani tarkka lukemani suhteen. En siedä asiavirheitä. Toivon, että kirjailija arvostaa lukijaa vaivautumalla tekemän taustatyönsä niin hyvin, ettei kirjaan eksy lapsuksia, jotka paljastavat tietämättömyyden. Fantasiakirjallisuus on sitten asia erikseen, niissä saa mielikuvituksen antaa lentää. Minä tosin en juuri fantasiakirjoja lue. En oikeastaan tiedä miksi, sillä esimerkiksi lukemani Orwellin 1984 laskettanee fantasiaksi, ja siitä pidin todella paljon. Toinen esimerkki vasta lukemastani fantasiasta lienee myös vuoden 2015 Finlandia voittaja Laura Lindstedtin kirjoittama Oneiron. Siinä kuvattiin 7 erilaisen naisen tapahtumia kuoleman jälkeisessä välitilassa. Kirjassa oli runsaasti faktatietoa mm juutalaisuudesta ja anoreksiasta. Edelleenkään en osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en. Paikka paikoin se oli loistavaa tekstiä mutta välillä todella puuduttavaa.

Tiedän lukevani paljon raskaita ja maailmantuskaisia kirjoja. En tiedä miksi. Olen vakava ja syvämietteinen persoona. Kevyt kirjallisuus ei ”tunnu” missään. Se on kuin uittaisi kättään ihonlämpöisessä vedessä. Haluan lukemieni kirjojen koskettavan minua, jättävän jonkinlaisen jäljen. Vaikka pidänkin raskaista kirjoista, haluan niiden kuitenkin olevan sellaisia, että niitä on helppo lukea. Jos teksti on kovin koukeroista ja täynnä metaforia ja vihjauksia, jää kirja minulta todennäköisesti lukematta. Olen pohjimmiltani yksinkertainen maalaisnainen, joka haluaa ymmärtää lukemaansa, eikä tahdo asiaa peiteltävän kielellisiin sumuverhoihin.

On ihanaa kyetä jälleen istahtamaan viltin sisällä, villasukat jalassa sohvannurkkaan kirjan kanssa. Olen kaivannut näitä omalta kotisohvalta tehtäviä kaukomatkoja. Miten hauskaa onkaan, kun kirja kädessä voi siirtyä kokonaan toiselle aikakaudelle, toisinaan menneeseen ja toisinaan tulevaan. Sohvalla odottaa jo Amin Maaloufin Siipirikko mies, kutsuen minua aikamatkalle 1800-luvun puolen välin Libanoniin.

 

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Luontojutut

Tulivuoret

Ikinuoren naisen pienet ilot

Televisiosta tuli jonkin aikaa sitten todella mielenkiintoinen ohjelma Kilauean tulivuoresta. Kilauea sijaitsee Hawaiilla. Joku miekkonen oli vuonna 1975 ottanut upean kuvan, jossa tulivuoria tutkinut mies seisoi ”mittatikkuna” Kilauean kraaterin reunalla, ja tulivuori sylki uumenistaan kuumaa, punaista laavaa kymmenien metrien korkeudelle. Tuo kuva oli kyseisenä vuonna National Geographicin kansikuvana. Kuva on vaikuttava! Tulivuori, ja siitä sylkeytyvä laava miehen takana, on pelottava ja arvaamaton. Täytyy olla hyvin perillä tulivuorien toiminnasta, että uskaltaa mennä noin lähelle aktiivista tulivuorta.

Minua ovat tulivuoret, laavavirrat ja pyroklastiset virrat aina kiinnostaneet. Katsomassani dokumentissa näki, miltä laava näyttää, kun se on jäähtynyt. Kaunista melko tasaista ja pehmeää aaltoilevaa pintaa sanotaan hawaiin kielellä Pahoehoeksi. Kuvaaja ja jo vuonna 1975 mallina ollut tulivuoriekspertti kiersivät Kilauean maastoa etsimässä paikkaa, jossa vuoden -75 valokuva otettiin. Paikkaa oli vaikea löytää, sillä maasto on kerennyt reilussa kolmessakymmenessä vuodessa muuttua huomattavasti. Kraateri, joka tuolloin oli ollut aktiivinen, oli nyt sammumassa. Se vain höyrysi hiljalleen. Tutkijat sanoivat, että laavan jäähtymien vie kymmeniä vuosia. Höyry on jäähtymisen merkki. Dokumentissa näytettiin hitaasti eteneviä laavavirtoja. Kuvat taisivat kuitenkin olla vuosien takaa, sillä näinä päivinä tuo vielä aktiivinen tulivuori valuu laavaa mereen. Se suoltaa sulaa maamassaa onkaloita pitkin meren pohjaan.

1-DSCN0538

 

Vuonna 79 jKr tapahtui ehkä Euroopassa tunnetuin tulivuorenpurkaus. Vesuvius, joka on Euroopan ainoa mantereella oleva toimiva tulivuori, purkautui Italiassa valtavalla voimalla .  Valtava räjähdys nostatti  hohkakivestä ja tuhkasta koostuvan purkauspilven kymmenien kilometrien korkeuteen. Tuuli painoi purkauspilven Pompejia kohden ja pian kiviainesta alkoi sataa kaupunkiin. Taivas ja maailma muuttuivat mustiksi. Hohkakivi on kevyttä kiviainesta, mutta sitä satoi kaupunkiin runsaasti ja sai siten talojen rakenteita sortumaan. Kivisadetta jatkui seuraavaan yöhön asti, jolloin purkauspilvi romahti synnyttäen kuumista ja myrkyllisistä kaasuista muodostuvan pyroklastisen vyöryn. Tuo vyöry liikkui noin 100 kilometrin tuntivauhtia alas vuoren rinteitä tuhoten ja tappaen tieltään kaiken. Ensimmäinen vyöry tuhosi Herculaneumin kaupungin ja viides ja kuudes vyöry ulottuivat Pompejin kaupunkiin saakka. Jos on nähnyt kuvia Pompeilin kaivauksilta, voi nähdä kipsistä valettuja ihmisvartaloita. Ne ovat valoksia ihmisistä, jotka ovat yrittäneet suojautua tuholta, kuka milläkin keinoin, siinä onnistumatta. Näky on lohduton!

Viimeaikaisin tulivuoren aktiivisuus sai lentoliikenteen sekaisin vuonna 2010.   Eyjafjallajökullin jäätiköllä Islannissa sijaitseva tulivuori alkoi syöstä tuhkaa ja laavaa kymmenien kilometrien korkeuteen. Tuhka voi sammuttaa ja hajottaakin suihkukoneen moottorit. Se karhentaa hiekkapaperin tavoin tuulilasin läpinäkymättömään kuntoon ja tukkii lentonopeuden mittauksessa välttämättömät anturit. Euroopan kaupunkien lentoliikenne oli lähes täysin pysähdyksissä useiden vuorokausien ajan.

Räjähtäneiden tulivuorien kraatereissa eli kalderoissa sykkii kuitenkin uutta elämää. Luonnolla on uskomaton voima, se uudistaa itsensä vaikka se ihmisen silmään näyttäisikin mahdottomalta. Linnut ja muut eläimet kuljettavat siemeniä, esimerkiksi ulosteiden matkassa, ja elämä jatkuu, tuhosta huolimatta.

Tulivuoret ja punaisena hehkuva, tahmeasti liikkuva laava ovat mielenkiintoisia. Yksi haaveeni on joskus päästä omin silmin todistamaan hitaasti etenevää laavavirtaa. Kaunista ja pelottavaa.

 

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Lapseen kohdistuva rasismi

Ikinuoren naisen pienet ilot

Eilinen päivä aiheutti minulle vertauskuvallista sydämentykytystä. Vertauskuvallista siinä mielessä, että fyysisesti voin kuitenkin olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvin. Katsoin aamulla aamutv:tä, jossa 11-vuotias Valtteri-poika kertoili kokemuksiaan. Valtteri on pienenä Etelä-Afrikasta Suomeen adoptoitu lapsi, joka on tummaihoinen. Hän kertoi mm, että jos hän on yksin bussipysäkillä odottamassa bussia, saattaa bussi ajaa hänen ohitseen. Valtteri mainitsi myös haukkumanimiä, joilla häntä on nimitelty.

Aamu jatkui yhtä ankeissa merkeissä. Aukaisin tietokoneen ja silmiini osui uutinen jossa kerrottiin kuinka Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Tarja Kiemunki oli kritisoinut ”muslimipentuja” virpomisesta. Hänen mielestään muslimien lapset eivät olisi saaneet virpoa muiden lasten mukana. Luuleeko Tarja Kiemunki, että lapset yleensä tietävät uskonnosta paljokaan, että lapset olisivat tietoisia siitä, mihin perinteeseen tai uskomukseen virpominen kuuluu? Lapset virpovat todennäköisesti siitä ilosta, että saavat olla kavereidensa kanssa, pukeutua hassusti ja saavat suklaamunia palkkioksi muutamasta opettelemastaan virkkeestä ja koristellun varvun heilutuksesta.

1-DSC_0139

Suomessa on todellakin jotain mätää. Ennen rasismi oli hävettävää ja rasistisia kommentteja huudeltiin anonyymisti puskista. Ihmiset kykenivät hillitsemään itsensä lasten edessä. Äitini, joka teki elämäntyönsä perhepäivähoitajana, opetti minulle, että ikinä ei saa lapsia tuomita vanhempien teoista. Eilen aamulla sain surukseni huomata, kuinka usea lapsi sai tuta aikuisten vihan sellaisen ominaisuuden vuoksi, jolle he eivät itse voi mitään. Se tuntuu minusta äärettömän pahalta. On erittäin ala-arvoista solvata ja kiusata lapsia. Se on mielestäni merkki henkilön moraalisesta rappiosta. Vain raukka kiusaa lapsia.

Jos edes pieni osa siitä energiasta, jota Hallitus käyttää talousasioiden veivaamiseen, käytettäisiin esimerkiksi rasismin kitkemiseen, olisi suurella osalla suomalaisista parempi olla. Onko meillä, pienellä kansalla, varaa jättää yksikään heikoimmista kärsimään jonkun näin epäoleellisen asian vuoksi kuin ihon väri? Onko meillä varaa antaa sellainen malli, että on ok kiusata lapsia rasistisilla kommenteilla? Haluan elää aidosti tasa-arvoisessa ja turvallisessa Suomessa, enkä maassa jossa rasistinen Soldiers of Odin patsastelee kukkona tunkiolla.

Arkipäivän realismia, Lihavuus, Muutos, Ruoka, Terveys, Valinnat

Addikti

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hiivin hiljaa pakastimelle. Tiedän, että siellä on iso paketti Brysselin kinuskikeksi jäätelöä. Lapioin lusikalla paketista lautaselle ihanaa valkoista herkkua, jossa on yllätyksiä. Saaliini kanssa hiivin takaisin olohuoneen sohvannurkkaan. Asettaudun peiton alle hyvään asentoon. Otan lautasen syliini ja kirjan käteen. Nautinto voi alkaa.

Mahdoinko itse asiassa maistaa koko jäätelöä, kun luin samalla? Tai muistanko mitään lukemastani kirjasta, kun söin? Taisi olla tietoinen läsnäolo hukassa. Jäätelö loppui. Ei hätää! Sitä jäi vielä. Uusi reissu pakastimelle. Puolet litran paketista on tässä vaiheessa mennyttä. Lohdutan itseäni illalla tehtävällä lenkillä. Kyllä ne kalorit siinä heilumisessa kuluu. Kai!

1-DSC_0057

Kun puolisoni tulee illalla töistä, käväisemme pienen lenkin ulkona. Ihan pienen vain, sillä minä voin huonosti. En viitsi kertoa, että syömäni jäätelö aiheuttaa oireita mahassani ja kurkkuni on taas täynnä limaa, jota sokerinen jäätelö elimistööni nopeasti kerää.

Lenkin jälkeen pakastimeen jäänyt jäätelöpaketti nousee mieleeni. Rasiassa oleva kinuskikeksi-jäätelö huutaa kaihoisasti pakkasesta. Syön sen kokonaan pois, enkä sen jälkeen osta enää jäätelöä kotiin. Näin vannon itselleni sillä aikaa, kun mieheni hakee paketin pakastimesta. Nyt syön hitaasti nauttien. Pureskelen sattumat. Syöminen loppui nyt. Kunnes tulee seuraava retkahdus.

Olen kuin alkoholisti jäätelön suhteen. En tunne kohtuutta. Salailen syömisiäni ja valehtelen määrät. Jätskisti, jäätelöholisti, jätskiholisti. Olen miettinyt ilmiölle nimeä. Tässä ei ole mitään söpöä eikä huvittavaa. Tämä on surullista ja nöyryyttävää. Taistelen todella pahan addiktion kanssa. Tähän addiktioon liittyvät samat piirteet kuin muihinkin riippuvuuksiin. Piilottelen, salailen ja käyttöni on mennyt täysin yli normaalirajojen. Ei minusta voi enää tulla jäätelön kohtuukäyttäjää. Paras alkaa tottuman ajatukseen, että joudun opettelemaan jäätelön suhteen absolutismia.

1-DSC_0055

Lopetin jäätelönsyönnin kokonaan 1.1.2016. Riippuvuuksiin perehtyneenä, niissä työkseni ihmisiä autttaneena, tiesin, etten kykene jäätelön kohtuukäyttöön, joten sen suhteen minun on pakko olla absolutisti. Tiedän, että voin repsahtaa, kuten kaikki muutkin riippuvaiset. En anna tuolle ajatukselle nyt valtaa elämässäni, ja jos repsahdus tulee, käsittelen sen aikanaan asianmukaisesti ja palaan takaisin absolutismin kapealle tielle.

Hyvästi rakas ystävä, herkullinen ja uskollinen jäätelö! Palvelit jotain tarvetta elämässäni. Mikä tuo tarve mahtoi olla, sitä en vielä tiedä. Tilallesi jäi tyhjä aukko. Se tulee täyttymään jollakin. Toivon, että se täyttyy hedelmillä. Sen sallin itselleni mielelläni päästäkseni sinusta, joka et ole hyväksi minulle ja terveydelleni.

Jää hyvästi pitkäaikainen rakkaani!

 

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Valinnat

Erilaiset valinnat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Luin John Williamsin kirjoittamaa kirjaa nimeltään Stoner. Se kertoo kielen ja kirjallisuuden alan yliopisto-opettajan tarinan. Olin juuri aloittanut kirjan ja luin sitä nukkumaan mennessä omassa sängyssäni peittojen alla. Eräs kohta kirjassa kosketti minua ja aloin itkeä. Mieheni on jo tottunut siihen, että itken kovin helposti, joten hän vain kääntyi minuun päin lausuen ”Koskettiko joku”. Minä en kyennyt tunnekuohultani heti puhumaan, nyökkäsin vain.

 
Olin juuri lukenut, kuinka Stoner valmistuttuaan maataloustieteellisestä, jonne hänen isänsä on hänet lähettänyt ajatuksenaan saada pieni köyhtynyt maatilkku tuottamaan paremmin, päättikin siirtyä lukemaan kirjallisuutta. Hänen oli vaikea kertoa asiasta vanhemmilleen, koska pelkäsi näiden reaktiota. Miten vaikeaa onkaan kertoa läheisille asioista, jotka poikkeavat totutusta. On vaikeaa kertoa muille ääneen omista erilaisista valinnoista. Miten hankalaakaan onkaan lähteä seuraamaan sydämensä ääntä, jos polku onkin erilainen kuin mitä odotetaan.

 
Muistan erään ihanan nuoren tyttösen, jonka aikoinaan tunsin. Hän oli suuresta uskovaisesta perheestä ja sisarusparven vanhin lapsi. Tyttö oli topakka ja valmis tarttumaan erilaisiin tilaisuuksiin, joita elämä hänen eteensä heitti. Jo hyvin nuorena hän vaikutti vanhemmalta ja kykeni, sekä halusi, kantaa vastuuta itsestään ja sisaruksistaan. Hän oli varhaiskypsä nuori nainen. Tyttö oli vasta 14-vuotias, kun hän kohtasi netissä unelmiensa miehen. Poika oli muutaman vuoden vanhempi ilmeisestikin pakolaisstatuksella maahan tullut nuorukainen. Tyttöä varoitteli jokainen. Muistan itsekin, kuinka kehotin tyttöä varovaisuuteen. Islaminuskoisista ei koskaan tiedä, valistin. Kulttuuritaustat luovat erilaisia odotuksia ja tavat ovat erilaiset. Tyttö oli rakastunut ja viis veisasi muiden sanoista. Vuodet vierivät. Viimeksi kuulin tytöstä muutama viikko sitten. Näin kuvia, joka oli otettu ilmeisesti pojan kotimaassa. Kuvassa olivat tyttö, poika ja heidän pieni poikansa. Yksi kuvista näytti vihkikuvalta. Kuvat olivat aika tavallisia kuvia nuorista ihmisistä, mutta tytön silmät olivat uskomattomat. Niistä loisti rauha ja onnellisuus. Tuolla hetkellä olin onnellinen, ettei tyttö ollut kuunnellut varoituksia, vaan omaa sydäntään. Kukaan, ei kukaan muu voi tietää mikä sinulle on parasta, kuin sinä itse!
Elämässä tulee varmasti jokaisella vastaan tilanteita, jolloin joutuu aprikoimaan miten olisi parasta toimia. Monelle ovat vanhemmat ja suku kaavailleet uran valmiiksi. On myös heitä, jotka kokevat syntyneensä väärään sukupuoleen ja haluavat myöhemmällä iällä korjata luonnon tekemän armottoman kepposen.

 

Aina valinnat eivät ole näin dramaattisia, mutta saattavat silti asettaa henkilön ja tämän lähipiirin napit vastakkain. Oman tien seuraaminen saattaa olla tuskallista. Pahinta on, jos sen joutuu tekemään ilman tukea.

 
Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itke
-V.A Koskenniemi –

Tämä V.A Koskenniemen runo kuvaa ajatuksiani tässä asiassa. Me kaikki synnymme yksin ja tehtävänämme on tehdä ensisijaisesti itsemme onnelliseksi. Tehdessämme itseämme onnelliseksi, vedämme puoleemme ihmisiä, jotka iloitsevat onnestamme. Luomme ympärillemme niiden oikeiden ihmisten verkon, jotka rakastavat ja tukevat toisiaan

.

On surullista, jos lapsuuden lähimmät ihmiset eivät kykene hyväksymään ja tukemaan valintojamme. Ihailen sitä päättäväisyyttä ja voimaa, jota erilaisen valinnan tekeviltä vaaditaan. Ihailen sitä että he kykenevät seisomaan oman totuutensa takana!

Fiktio

Istuminen on epäterveellistä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Istuminen on epäterveellistä. Kyllä hän sen tiesi. Istui silti. Ikään kuin kiusallakin. Tiesi muiden ajattelevan, että ”tuossa se istuu, ja sen entisestään jo leveä takapuoli sen kun leviää. Nousisi välillä ylös ja kävisi edes pienellä lenkillä”. Silti hän istui. Välillä pisti jopa makuulle sohvalle ja veti peiton päälleen. Oli niin leppoisaa viettää päivä katsellen television iltapäiväohjelmia ja kuunnella siinä sivussa naapurista kuuluvia ääniä. Naapurin juoppo äijä järjesti tämän tästä vaikka minkälaista äksöniä, joka kaikki kuului hyvin paperinohuiden seinien lävitse. Ei tarvittu edes juomalasia kuunteluun, pelkkä normaali kuulo riitti. Joskus aurinkoisina päivinä mielessä kävi ulos lähteminen, mutta ei sitten yksin viitsinyt. Kaupassa vain kävi pikaisesti ja kiireesti takaisin, ettei menettäisi mitään tärkeää televisiosta.

 
Elämä oli jättänyt hänet jo alku matkasta pysäkille, ohjannut ojanpientareelle pois kiireisempien tieltä. Hän oli mukisematta tyytynyt osaansa. Mitä sitä turhaan nurisemaan, hän oli tyytyväinen. Ainoa, mitä hän joskus harmitteli, oli, ettei hän ollut kouluaikana noussut kapinaan. Koko yläasteen ajan hän oli saanut kärsiä. Se oli alkanut heti alakoulusta yläasteelle siirryttäessä: jatkuvaa pilkantekoa, naureskelua ja tönimistä. Ehkä hän oli erilainen, toisten silmissä ruma ja siksi huonompi. Itsekseen hän oli laulanut Pelle Miljoonaa: ”… ei oo totta että olen ruma… koska mulla ei ole varaa pukeutua… niinkuin rikkaiden kakarat… jotka mulle nauravat… vaatteitani pilkkaavat… mut silti en oo ruma… tajuutsä maailma – Eikä oo totta että en oo mitään… koska en ole paras missään… mut elämäni on mun… eikä kenenkään muun… enkä anna sitä muiden haltuun… olen mitä vaan… tajuutsä maailma”. Se oli helpottanut silloin, kun muiden huutamat sanat sattuivat eniten.

 

1-DSC_0006 (2)
Hän oli ollut yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Äiti oli juoppo, jonka maailman täyttivät alati vaihtuvat miesystävät ja ahdistus siitä mistä saisi seuraavan ryypyn. Hänestä äidin miesystävät tuntuivat vaihtuvan sen mukaan kenellä oli kulloinkin rahaa viinaan. Elämä kotona pienessä kaksiossa oli parhaimmillaankin helvettiä, hänellä ei ollut minkäänlaista rauhaa. Vaatteensa hän joutui haalimaan roskapöntöistä ja olipa hän varastanut pyykkinaruiltakin eksyttyään kaupungin vieraammille ja vauraammille kulmille. Kaupoista varastamiseen hän ei ollut sortunut, nähtyään kuinka kaveri oli jäänyt kiinni. Oli miellyttävämpää olla kuin Robin Hood, ottaa niiltä joilla oli enemmän varaa. Hän kutsui pyykkinaruilta varastamistaan ”tulon siirroksi” ja ”rikkaiden verottamiseksi”, oikeuttaakseen tekonsa. Eihän hän huvikseen varastanut, vaan ihan tarpeeseen. Onneksi koulussa sai kuitenkin kerran päivässä oikean ruuan, siksi hän oli koulussa sinnitellyt, vaikka kiusaaminen olikin jatkunut lähes koko kouluajan.

 
Peruskoulun jälkeen hän oli mennyt ammattikouluun, ei häneltä muuta odotettukaan. Hän kävi keittäjä-linjan. Ammattikouluaika sujui paremmin kuin peruskoulu. Hän sai olla rauhassa. Kiusaaminen oli loppunut. Ei hän silti ystäviä saanut. Muut tuntuivat kiertävän hänet kauempaa. Useana iltana hän oli seisonut peilin edessä ja yrittänyt tutkia mikä hänestä teki erilaisen, muttei ollut keksinyt muuta syytä kuin pukeutumisensa. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa vaatteisiin, äidin rahat menivät iloisesti kurluttaen kurkusta alas.

 
Ammattikoulun jälkeen hän oli lähinnä istunut. Keittäjille ei ollut töitä. Oli hän laiskasti aluksi yrittänyt hakea niitä, mutta saatuaan ties monennenko hylsyn, hän oli luovuttanut. Kelalta sai rahaa. Äitikin oli kuollut, eikä enää siten varastanut hänen rahojaan, joten kyllä hän tällä tulolla tuli toimeen; olihan hän pärjännyt lähes ilman rahaakin.

 
Elämästä oli tullut siedettävää. Hänellä oli oma pieni kaksio. Olohuoneessa oli sohva, pari tuolia, pöytä ja tv-taso, jolla jo aikoja sitten parhaan myyntipäivänsä ohittanut kolhiintunut, mutta toimiva, televisio. Makuuhuoneessa oli sänky ja yöpöytä. Ei hän muuta tarvinnut. Mitäpä sitä, kun oli oma rauha. Tänne ei kukaan tullut huutelemaan hävyttömyyksiä, eikä aukomaan viinapullon korkkia. Tässä asunnossa hän sai olla yksin ja juuri sellainen kuin hän oli.

 
Maailma ei tuntunut tarvitsevan häntä mihinkään. Mutta siinä istuessaan hän kuitenkin tiesi, että kaikesta huolimatta omalla mitättömällä tavallaan hänkin oli arvokas.

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Käsityöt, Lihavuus, Muoti

Uusi käsityötaito

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tahtoisin niin opetella jonkin uuden taidon. Jotain mistä minulle olisi hyöty ja iloa pidempäänkin. Muutama vuosi sitten ilmoittauduin ikonimaalaukseen. Kävin kaksi vuotta säännöllisesti. Juuri kun aloin päästä jyvälle maalauksen tekniikoista ja ikonien saloista, loppui minulta mielenkiinto. Into maalaukseen väsähti samalla, kun tajusin, ettei ortodoksinen uskontokaan minulle valtavasti anna. Maalaaminen sinänsä oli ihan mukavaa. Ryhmässä oli mielekästä maalata. Opettaja kertoi juttuja ikoneista ja matkoistaan Venäjän luostareihin. Ryhmän muut jäsenet olivat vanhempia rouvia, joiden verkkaista puhelua maalauksen lomassa oli leppoista kuunnella.

 
Omien vaatteiden ompelemisen haluaisin oppia. Useana syksynä olen ajatellut ilmoittautua Kokkola Opiston ompelukursseille. Vielä en ole saanut ilmoitettua itseäni noille kursseille. Olisi ihanaa suunnitella omat vaatteensa. Olisi hauskaa miettiä värejä, etsiä kankaita kaupoista ja kirpputoreilta. Tuunaamistakin voisi olla mukava kokeilla, kirpputorilöytöjen muokkaamista oman näköiseksi.

 

1-DSC_0033
Minun on aina ollut vaikea saada itselleni sopivia vaatteita. Ennen syynä oli se ikävä tosiasia, että olin niin lihava, ettei kaupoissa ollut minun kokoisiani vaatteita. Olenkin siis jonkin verran joutunut aikoinaan ompelemaan vaatteita, saadakseni edes jotain päälle pantavaa, ettei tarvitse alasti kulkea. Toinen syy siihen miksi olen vaatteita tehnyt, on se, että suurin osa suurikokoisista vaatteista on tummia, mustia. Minä pidän väreistä: punaisesta, pinkistä, sinisestä, turkoosista. Musta saa minut näyttämään sairaalta.
Jonkin verran osaan siis ommella. Haluaisin kuitenkin oppia enemmän. Haluaisin olla sinä parempi. Haluaisin pukeutua persoonallisesti, enkä ketjuliikkeiden tarjoamaan ”tusinavetimiin”. Taiteilijan (Heh heh!) pitää näyttää taiteilijalta, myös ulkoisesti. Haluan käyttää värejä, jotka kertovat persoonastani. Itse omat vaatteet ompelemalla saa juuri sellaisia vaatteita kuin haluaa. Kirpputorien tarjontaa hyödyntämällä ja tuunausta opettelemalla, harrastus tulee myös edulliseksi, eikä varmasti tule toista samanlaista asustetta tienpäällä vastaan.

 
Mikään ei estä minua ompelun opettelemisessa. Omistan ompelukoneen ja saumurin. Minulla on parikin ompelun opaskirjaa ja läjäpäin käsityölehtiä, joita voin tarvittaessa käyttää apuna. Esteenä on vain oma pääni. Esteenä on ainoastaan oma motivaationi, ja haluni tehdä jotain asian eteen.

 
Olisi niin monta ihanaa asiaa, jota voisi kokeilla ja harjoitella. Kunpa vuorokaudessa olisi enemmän kuin 24 tuntia. Aika ei riitä kaikkeen mikä kiinnostaa!