Kuinka tarkkaan olet tutkinut paristoa? Siinä on –napa ja +napa. Jos laitat pariston väärin päin laitteeseen, se ei toimi. Aamusivuja kirjoittaessani huomasin kirjottavani, että on olemassa negatiivisia ihmisiä ja positiivisia ihmisiä. Vilkas mielikuvitukseni yhdisti ihmiset heti pattereihin, mikä johtui varmaan siitä, että olin edellisenä päivänä etsinyt paristoa tietokoneeni hiireen.
Olet varmaan huomannut, että joidenkin ihmisten seurassa tuntuu kuin olisit voimaantunut, että ”paristosi olisivat kuin uudelleen ladatut”. Toiset ihmiset tuntuvat lähtiessään vievän mukanaan kaiken virran akuistasi. On ihmisiä, jotka pelkällä läsnäolollaan saavat maailman näyttämään kirkkaammalta. Nuo henkilöt puhuvat lähes poikkeuksesta hyvää muista ja näkevät mustassa pilvessäkin kultareunuksen. Heillä on kaiken kaikkiaan positiivinen ote elämästään. He ovat näitä paristojen +napoja. On myös heitä, jotka syyttävät vastoinkäymisistään ulkopuolisia syitä, näkevät ympärillään vain ikäviä asioita ja onnettomuuksia. Nämä henkilöt ovat negatiivisia pattereiden –napoja.
Jotkut sanovat, että ihmiset syntyvät positiivisiksi tai negatiivisiksi. Itse en tuohon usko. Olen varma, että asenteen voi valita. Minä olin nuorempana positiivinen, aina iloinen ihminen. Hymy nousi herkästi huulilleni ja nauroin paljon. Viimeisimmässä työpaikassani sain parilta työkaveriltani kuulla, että olen negatiivinen ihminen. Jouduin pysähtymään asian kanssa. Mitä minulle on tapahtunut? Olen oivaltanut asian vasta jälkeenpäin. Oman negatiivisuuteeni oli luonut pitkään jatkunut tyytymättömyys omiin elämänvalintoihini. Olin väsynyt, vihainen sekä turhautunut. Asiat eivät edenneet, kuten olisin halunnut ja sairastin jatkuvasti. Olin väärässä työssä, väärien ihmisten ympäröimänä ja harrastin vääriä asioita. Väsytin itseni omien voimieni äärirajoille. Olin omilla valinnoillani tehnyt elämäni liian ahtaaksi itselleni. Elämästäni oli hävinnyt ilo. Ilo on pohjana positiivisuudelle. Jos et kykene tuntemaan elämässäsi iloa, et voi olla positiivinen.
Oivalsin, ja se olikin tuskallinen oivallus, että minusta on tullut negatiivinen ja kärttyinen vanha ämmä. Tiesin, että myrkytän itseni ja siinä sivussa koko työyhteisöni, jos en tee asialle jotain. En vain tiennyt mitä tekisin. Yritin monta kertaa aamulla sanoa itselleni, että tänään en sorru negatiivisuuteen – puhun ääneen vain positiivisia asioita, mutta päätökseni ei koskaan pitänyt. Itseni kohdalla sairastamiseni auttoi löytämään polun pois ahdingosta. Sanoin itseni irti, koska tunsin jatkuvan sairastamiseni kiristävän työpaikkani ilmapiiriä. Osaston ainoa sairaanhoitaja ei voi olla niin paljoa poissa työmaalta kuin minä olen.
En voi sanoa, että olisin muuttunut takaisin positiiviseksi heti irtisanouduttuani. Olin pitkään liian huonossa kunnossa, jaksaakseni edes tehdä asialle mitään. Mutta nyt kun aikaa on kulunut lähes vuosi, huomaan, että ilo ja positiivisuus ovat huomaamattani palanneet. Olen alkanut tehdä asioita joista pidän, asioita jotka tuovat itselleni iloa. Enää en ”maalaile piruja seinille” ja huomaan puhuvani ihmisistä positiiviseen sävyyn. Tokikin edelleen huomaan epäkohtia ja haluan muuttaa maailmaa paremmaksi, otan kriittisesti kantaa asioihin ja kyseenalaistan asioita. Erityisesti pidän provosoinnista, jonka itse näen ihmisten haastamiseksi ajattelemaan asioita syvemmin. Sisäinen tunteeni ei kuitenkaan enää ole ahdistus ja turhautuminen vaan ilo ja toivo paremmasta.
En edelleenkään osaa puolustautua sellaisia ihmisiä vastaan, jotka ovat negatiivisia. Lähes koko sairaanhoitajan urani ajan olen tehnyt töitä yhteiskunnan väliinputoajien kanssa. Heillä on ollut mielenterveys- ja/tai päihdeongelmia. Luulisi, että pitkän urani aikana olisin oppinut suojautumaan negatiivisuudelta. Töistä palattuani tunsin olevani kuin uitettu koira, tunsin itseni pohjattoman väsyneeksi ja tyhjäksi. Vieläkin huomaan vietettyäni aikaa negatiivisen ihmisen kanssa olevani väsynyt jälkeenpäin. Tuntuu, että hän olisi imenyt paristoistani kaiken virran. Haluan oppia kuinka suojaudutaan negatiivisuudelta!
Vuosi: 2016
Mindfulness – Tietoinen läsnäolo
Kuulin mindfulnessista eli tietoisesta läsnäolosta ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa, kun olin töissä Oysin Lakeuden Mielenterveys-keskuksessa. Lakeus oli nuorille aikuisille tarkoitettu yksikkö, jonka potilaat olivat lähinnä vasta skitsofrenia diagnoosin saaneita nuoria. Tokikin porukkaan mahtui potilaita joilla oli monenlaisia mielenterveydenhäiriöitä, mutta suurin osa oli skitsofreenikkoja. Työ oli monipuolista. Itse olin vetämässä kirjallisuusterapiaryhmää ja elokuvaterapiaryhmääkin aloittelin toisen hoitajan kanssa. Olin mukana myös musiikkiterapiaryhmässä ja kuvataideryhmässä. Kognitiivinen terapia oli tuolloin kovasti iskemässä lävitse Suomessa ja mindfulnessistakin puhuttiin jo jonkin verran. Jälkeenpäin on helppo olla viisas, mutta toivon, että olisin tutustunut kognitiiviseen terapiaan ja mindfulnessiin paremmin jo Lakeuden Mielenterveyskeskuksessa työskennellessäni.
Elämääni tuli kaiken näköistä ryppyä ja suttua. Muutin pois Oulun seudulta ja asetuin Keski-Pohjanmaalle. Kului monta vuotta perusterveydenhuollon palveluksessa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hain ja sain vakituisen toimen Päihdehuollon laitoksesta, jonka hoito perustui kognitiiviseen ajattelumalliin. Kaikki tehtävät ja muu opetusmateriaali oli laadittu kognitiivisen terapian pohjalle. Kiinnostuin. Luin paljon mindfulnessista ja zen-buddhismista, jonka on mindfulnessin pohjana. Mindfulness on suomennettuna tietoista läsnäoloa. Suomenkielinen termi kuvaa sitä erittäin hyvin. Se on juuri sitä: tietoista läsnäoloa.
Päihdehuollon laitoksessa sain kokeilla mindfulnessin harjoitteita asiakkaiden kanssa. Eräs mindfulnessin harjoitteista on istua silmät kiinni tuolilla ja kuunnella ja tunnustella miltä kehossa tuntuu juuri tuolla hetkellä. Voi kuvitella kuinka kädet laskeutuvat pitkin vartaloa, miltä selkä tuntuu selkänojaa ja pakarat alustaansa vasten ja miten jalat taipuvat tuolin reunalta sekä miltä jalkaterät tuntuvat lattiaa vasten. Harjoitteen ei tarvitse kestää kovin pitkään, eräässä ohjeessa luki, että kesto olisi noin 5min. Harjoituksessa voi halutessaan myös keskittyä kuulemaan ympäristön ääniä. Jos ajatus lähtee vaeltamaan, se tulee lempeästi palauttaa takaisin tehtävään. Mindfulnessin harjoitteet poikkeavat perinteisestä meditaatiosta siinä, että niissä keskitytään kuulostelemaan hetkeä, ei pakenemaan tai olemaan huomioimatta sitä. Stressaantuneille sekä ihmisille, jotka hakevat elämässään välitöntä tyydytystä kykenemättä odottamaan, harjoite voisi usein toistettuna tehdä hyvää. Se pysäyttää hetkeen, opettaa parhaimmassa tapauksessa kuuntelemaan mitä omassa kehossa tapahtuu. Mutta kuten meditaation ei mindfulnessinkaan harjoitteet tehoa yhdellä kerralla, vaan niitä on tehtävä säännöllisesti.
Itselleni tietoinen läsnäolo tuntui hyvin merkitykselliseltä asialta. Tuntui, että läsnäolo ja hetkeen pysähtymien olisivat todella tärkeitä asioita. Tutustuttuani mindfulnessiin, otin tavakseni tehdä harjoitteita joka aamu. Aluksi istuin risti-istunnassa sohvallani kymmenen minuuttia kuunnellen ympäristön ääniä. Jossain vaiheessa siirryin tekemään harjoitteen kirjoittamalla aamusivuja, sillä se sopi itselleni loistavasti. Aamuisin pää suoltaa kaikkea omituista ja jopa ärsyttävää juttua, jotka voi unohtaa kun ne suoltaa paperille. Kaikki harjoitteet jäivät, kun tuli liikaa stressiä (vai tuliko liikaa stressiä kun jätin harjoitteet) ja aloin sairastaa. Ei riittänyt virtaa mihinkään muuhun ylimääräiseen, työ imi kaiken voimani. Oli pakko luopua paljosta, että sain elämänenergiasta jälleen kiinni. Vaikka luovuin mindfulnessista hetkellisesti, en olisi päässyt eteenpäin, ellen olisi aloittanut tekemään harjoitteita uudelleen omalla tavallani. Koen, että on tärkeää pitää yhteys omaan itseen, omiin tunteisiin ja omaan kehoon. Itselleni se onnistuu parhaiten näiden pysähtymisharjoitusten kautta.
Tänään tiedän varmasti, että tietoinen läsnäolo on tärkeä asia kenen tahansa elämässä. Erityisen tärkeää on pysyä tietoisena siitä mitä itsessä, omassa kehossa ja oman itsen ympärillä tapahtuu. On niin helppoa sulkea tietoisuus ja mennä vain eteenpäin ulkoa ohjautuvasti. Tietoisena pysyminen auttaa pysymään terveenä ja säilyttämään ilon elämässä.
Spinglish pliis
Olimme olleet meren rannalla ja matkalla kotiin. Jyväskylän ohitustien sillankorvaan on rakennettu uusi K-Rauta. Sen ulkoseinään on nostettu suuri banderolli jossa lukee ”Dream Builder”. Molemmat meistä kiinnittävät huomiota tuohon pakkasessa killuvaan mainokseen. Samana iltana tv:stä tuli mainos jossa Lippupalvelu kertoi muuttaneensa nimensä ja palvelevansa nyt nimellä Ticket Master.
Jostain tajunnasta nousee Kaurismäen elokuvan Leningrad Cowboys go America kohtaus mieleen. Pojat istuvat lentokoneessa ja ja porukan johtaja tuumaa: ”Me ollaan pojat menossa Ameriikkaan. Spinglis pliis!”
Jollakin tasolla mä ymmärrän tämän kansainvälistymisen ja jopa kannatan sitä. On hyvä, että ihmiset yhdistyvät ja jako meihin ja teihin poistuu. Maailma on pienentynyt, kun kommunikaatiovälineet ovat parantuneet ja liikkuminen maiden ja mannerten välillä on nopeutunut. Enää ei tarvitse istua viikkoja laivassa, että pääsee esim Amerikkaan, vaan saman matkan voi taittaa vajaassa vuorokaudessa lentäen.
Mutta sitä en ymmärrä miksi kaikki meidän kauniit suomenkieliset sanat pitää korvata englannilla. Miksi K-Rauta ei mainosta näyttävästi esim ”Unelmia Rakentajille”. Kumpi esimerkiksi täällä Kokkolassa on todennäköisempää: se että asiakas ei puhu lainkaan suomea vai se, että hän on täysin suomenkielinen? Senkin vielä ymmärtäisin, että banderollin teksti olisi ruotsiksi, onhan Kokkolan asukkaista noin 15% ruotsinkielisiä. Tosin heistäkin lähes kaikki puhuvat suomea. Suomi on pieni maa ja pieni kansa. Meidän tehtävämme on arvostaa omaa kaunista kieltämme ja käytää sitä myös mainoksissa ja yritysten nimissä. Kyllä maahamme muuttavat ulkomaalaiset äkkiä oppivat mitä Lippupalvelusta saa ostaa, tai millaisia tuotteita K-rauta myy. Itsekin saksankielisessä maassa asuneena puolessa vuodessa opin suurin piirtein ymmärtämään mitä eri liikkeissä myytiin ja mitä eri mainoslauseet tarkoittivat vaikka kaikki oli saksaksi ja radion ja tv:n mainoslauseet Sveitsin saksaksi ”Schwützer-Dütschiksi”.
Kieli muuttuu ja elää koko ajan, se saa vaikutteita ulkopuolelta. Maailma muuttuu ja monille uusille keksinnöille ja ilmiöille on jopa keksittävä uudet sanat. Nyky-suomen sanoista hyvin suuri osa on lainasanoja muista kielistä. Toivon, että arvostamme ja rakastamme kieltämme niin paljon, että sitä puhutaan ja kirjoitetaan vielä muutaman sadan vuoden kuluttuakin.
Helmi-pöllö
Kun olin pieni, setäni Arvo kertoi minulle huimaavia tarinoita. Useissa tarinoissa päähenkilöinä oli Mäkelän Nalle tai joku muu naapuruston koira. Hän kertoi lukemattomia tarinoita ympäröivästä luonnosta ja sen eläimistä. Yksi kiehtovimpia tarinoita, jonka muistan, on tarina viereisessä metsässä asuvasta helmipöllöstä nimeltään Helmi. Kuuntelin tarinaa herpaantumatta. Olisin halunnut, että tarinaan olisi ollut useampi lisäosa, mutta jostain syystä Arvo ei tarinasta itse innostunut.
Pienenä tyttönä kuvittelin Helmi-pöllön männyn oksalle. Kuvitelmissani pöllön rinnassa oli vieri vieressä helmiä. Näin mielessäni helmipöllön kirjaimellisesti pöllönä, jolla on iloisen värinen helmikoristelu. Pieni helmirintainen pöllö istui mielikuvissani majesteetillisena oksan haarassa ja tarkkaili ympäristöään tyynen rauhallisena. Näkymä oli minusta houkutteleva, ja siksi olisin halunnut setäni kertovan siitä minulle enemmän.
Teimme Arvon kanssa myös matkan metsään nähdäksemme pöllöjä. Näin jälkikäteen ajatellen, reissu tehtiin ilmeisesti ihan pelkästään minun ulkoiluttamiseksi. Olin sisällä viihtyvä lapsi, jonka mielipuuhaa oli lukeminen ja piirtäminen. Eiväthän pöllöt yöeläiminä juurikaan päivällä liiku. Innokkaasti kuitenkin katselin puidenlatvoja helmikoristeisen pöllön nähdäkseni. Helmipöllöä en tuolla reissulla nähnyt, mutta Arvon sanojen mukaan olimme olleet lähellä, koska ääniä olimme kuulleet. Pöllö oli hänen sanojensa mukaan katsellut meitä piilosta.
Tuosta ajasta on vierähtänyt yli 40 vuotta. Pöllöt ovat jälleen alkaneet ”huutelemaan” minulle tosin hieman abstraktimmalla tavalla. Jokin noissa metsän öisin lentävissä linnun pallukoissa on alkanut viehättää. Satujen mukaan ne ovat metsän viisaita mutta hajamielisiä tietäjiä. Perimätiedon mukaan pöllöt näkevät tulevaan ja menneeseen. Tuo uskomus tullenee siitä, että niiden pää kääntyy lähes 280 astetta. Joidenkin uskomusten mukaan pöllöt olisivat paholaisen lintuja. Mutta siihen minä en usko. Minusta pöllöt ovat viisaita ja totisia sulkapeitteisiä paksukaisia. Paksukaiset ovat aina, ilman mitään pikkeuksia, hyvänlaatuisia ja kilttejä..
Minusta pöllöt ovat hyväntahtoisia näkijöitä. Ne ovat viisaita ja rauhallisia eläimiä. Helmipöllöä en ole nähnyt vieläkään luonnossa vain eläinpuistoissa vangittuina. Jokohan meidän olisi aika tavata?
Flame Red
Hän oli lakannut kyntensä kirkkaan punaisella kynsilakalla. Flame Red oli pullon pohjassa lukenut. Hän istui kahvilan terassilla ja poltteli käärimäänsä sätkää. Repun hän oli asetellut huolellisesti viereiselle tuolille, mahdollisten seuralaisten torjumiseksi. Tuolin selkänojalla roikkui oranssi hapsuhuivi ja repun avoimesta suusta pilkistivät tupakkatoppa ja suttuinen vaaleansininen meikkipussi.
Hän oli lähtenyt tappamaan aikaa kahvilaan. Ei ollut keksinyt muutakaan tapaa kuluttaa aikaansa. Yksinäisyys tuntui poltteena sisuksissa. Se oli kuin sisäinen syyhy, jota ei voinut raapia, aina läsnä. Hän pyöritteli sätkää sormissaan ja katsoi hiljaisena tyhjyyteen. Hän tiesi herättävänsä huomiota. Toukokuun lämmössä hän oli pukeutunut siniseen toppaliiviin, jonka alla oli vihreä jo parhaat päivänsä nähnyt neule. Jaloissa olivat vihreät hai-kumisaappaat. Hiukset olivat vaaleat, likaiset ja roikkuivat vetelinä pitkin päätä kampaamattomina. Suunsa hän oli maalannut suurpiirteisesti shokeeraavan pinkillä huulipunalla. Ulkonäkö kertoi, että skitsofrenia oli naisen alituinen seuralainen, ilman irtisanomisoikeutta. Jakomielitautiseksi hän itse itseään kutsui. Jo vuosia hän oli ollut sinut diagnoosinsa kanssa. Muille sen hyväksyminen tuntui olevan vaikeampaa.
Ajatus ei pysynyt kasassa tänäänkään. Hän yritti saada mielensä pysymään kasassa, mutta sillä tuntui tänään olevan jälleen omat metkunsa. Hän olisi halunnut keskittyä mielikuva-harjoittelemaan tulevan viikon ohjelmaa etukäteen. Menttaaliharjoitella suorituksia, ettei taas sekoilisi ja tekisi itsestään ohjalmanumeroa toisille.
Naisen mielellä oli tänään täysin oma tahtonsa. Sen täytti massiivinen hirtettyjen koirien metsä. Näköharha oli niin selvä harha, että nainen itsekin tunsi sen epätodellisuuden. Harha ei väistynyt, vaan ikään kuin häntä ilkkuakseen se lisäsi tehoaan. Pienet koirat ulvoivat ja itkivät apua hirressä. Hän kiljaisi saadakseen koirat hiljenemään ja harhan loppumaan. Mitään ei tapahtunut, Harha jatkui ja tiukensi otettaan naisen ajatuksista.
Nainen näki silmäkulmastaan kuinka kahvilan tarjoilija lähti tulemaan häntä kohti. Ennen kuin tarjoilija oli hänen vieressään, nainen oli kerännyt tavaransa ja noussut tuolistaan. Hän totesi mielessään, että oli parempi häipyä. Hän tiesi olleensa häiriöksi, ja se satutti hänen sydäntään. Miksi toisten ihmisten elämä tuntui olevan niin helppoa? Muut eivät tienneet millaista on elää erilaisessa todellisuudessa. Ihmiset tuomitsevat, syrjivät ja haukkuvat tietämättä millainen hänen maailmansa on. Muiden ihmisten halveksunnan lisäksi hän joutui elämään vielä omaa kammottavaa arkeaan hirtettyjen koirien metsässä.
Prorastinaatio
Eräs kaverini oli tänään jakanut facebookissa hyvän artikkelin prokrastinaatiosta eli ajan tuhlaamisesta. Se oli niin hauskasti kirjoitettu, että pysäytti miettimään omaa käytöstäni. Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka palauttavat tehtävät tai tekevät tarvittavat työt viimetipassa, saaden ne valmiiksi edellisenä iltana tai juuri ennen h-hetkeä. Vaikka aikaa olisi kuukausia, aloitan työn vasta sitten kun on ihan pakko. Mihin yltäisinkään, jos hyödyntäisin käytössä olevan ajan ja paneutuisin asiaan kunnolla. Vaan ei, on aina mentävä siitä mistä aita on matalin. Artikkelissa mainittiin Instant Gratification, jonka pelottaa pois vain Panic Monster. Ihminen, joka harrastaa viivyttelyä ja ajan tuhlausta, hakee välitöntä tyydytystä tekemisilleen, aivan niin kuin alkoholisti hakee välitöntä tyydytystä pahaan oloonsa alkoholista. Suurimmalla osalla viimehetken paniikki (Panic Monster) auttaa niin että hommat saadaan hoidettua kotiin, mutta on niitäkin joilla edes se ei saa heitä heräämään ympäröivään todellisuuteen. Asioiden tekeminen ei juuri sillä hetkellä aina ole miellyttävää. Monissakin asioissa tyydytys tulee vasta jälkikäteen. Harva nauttii siivouksesta ja astioiden pesusta, mutta suurin osa meistä on erittäin tyytyväinen, kun ne on tehty.
Aloitan jatkuvasti uutta, kun olen oppinut asian, aloitan jotain uutta. Minusta tämä kuuluu tähän samaan aiheeseen eli prokrastinaatioon. Se kertoo siitä kuinka hukkaan aikaani aina uuteen, paneutumatta enemmän jo oppimaani, jotta saisin siitä enemmän irti. Olen ihmetellyt ihmisiä, jotka pelkäävät eläkepäiviä. He miettivät vuosia ennen eläkkeelle jäämistä miten mahtanevat saada ajan kulumaan. Miten ihminen ei keksi itselleen tekemistä kun maailma on pullollaan mielenkiintoista tekemistä ja tutkittavaa? Minä mietin kuinka saan järjestettyä aikaa kaikelle, joka minua kiinnostaa. Tästä pääsenkin aasinsillalla mieluisimpaan tapaani tuhlata aikaa: Pinterest. Sieltä löytyy uskomattoman paljon ideoita siihen mitä kaikkea mielenkiintoista voisi tehdä. Värikästä syötettä on mukava selata ja tallentaa itselleen kansioihin kaikki ne idikset, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta. Aluksi käytin Pinterestiin lähes tunnin jokaisesta päivästäni. Nykyisin olen hieman toppuutellut intoani ja Pinterestaan keskimäärin vartin päivässä. Sallin sen itselleni, sillä täytyyhän elämässä jotain iloja olla. Oletko miettinyt mikä sinun elämäsi aikasyöppö on? Mikä on se mihin käytät aikaa, kun pitäisi tehdä jotain oikeasti merkityksellistä? Aika usealle se on tv. Varsinkin jos televisioon on ottanut maksukanavia, tulee sieltä jatkuvasti jotain mitä voi katsoa. Minun pieni perheeni on juuri päässyt yhteisymmärrykseen maksukanavista luopumisesta. Käytämme nuo kuukaudessa säästyvät rahat aikoinaan yhdessä tehtäviin reissuihin, tai johonkin muuhun juttuun, jota voimme tehdä yhdessä. Itse sallin itselleni tv:n katselun, jos kädessäni on kudin. Eräänlaista prokrastinaatiota sekin, sillä molemmat voivat viedä aikaa joltain sellaiselta tekemiseltä, jonka voisi luokitella elannon tavoitteluun pyrkiväksi toiminnaksi.
Kaverin jakama linkki sai todella miettimään sitä kuinka kulutan aikaani. Työttömänä minulla on aikaa. Olen päässyt irti kiireestä, jota vihaan. Mutta kuinka aikani käytän? Käytänkö sen niin, että saan jotain aikaiseksi ja voin huomennakin olla iloinen asioista, joita eilen tein, vai annanko sen kulua niin, että jäljelle ei jää mitään näkyvää. Elämä on vapaita valintoja ja itse olen vastuussa omista valinnoistani.
Kirjat ja lukeminen
Olen aina lukenut paljon ja ollut kirjaston suurkuluttaja. Kotonani tapasi olla metrinen pino kirjastosta haettuja kirjoja, jotka yhden kerrallaan sukelsin lävitse. Minulla oli kirja kädessä jatkuvasti kotona ollessani. Vain nukkuessani olin irti tuosta ihanasta pahvi ja paperitaivaasta. Nukkuessanikin näin usein unta kirjojen tapahtumista ja persoonallisuuksista. Olen kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen. Luen dekkareita, elämänkertoja, tietokirjoja, rakkausromaaneja ja runoja. Eniten olen kuitenkin pitänyt selviytymistarinoista. Minua ovat viehättäneet etenkin tarinat henkilökohtaisista tragedioista selviämisistä.
Jo lapsena luin todella paljon. Kahlasin pienen kotikyläni kirjaston lasten ja nuorten kirjat vauhdilla. Enid Blytonin kaikki kirjat, Anna-sarjan, Lotta-kirjat, Neiti Etsivät – luin kaiken mahdollisen. Mikä tahansa nuorisokirja kelpasi. Aika varhaisessa nuoruudessa aloin lukea aikuisille suunnattuja kirjoja. Muistan kuinka luin ”Liekki ja kukka” nimisen rakkausromaanin ja kirjan uskaliaat kohtaukset tuntuivat minusta hämmentäviltä mutta samalla jännittäviltä. Olen lukenut tuon kirjan aikuisena, ja voi miten se tuntui naiivilta! Lapsena ja nuorena istuin kotona ja luin. Se on varmasti ollut vanhemmillekin raskasta. Tytär istui kotona ja luki. Istui, luki ja lihoi. He yrittivät tuupata minua liikkumaan ja leikkimään kavereiden kanssa, mutta minä viihdyin omassa nojatuolissani kirjan kanssa. Epäilen, että moni perheeni yhteinen aktiviteetti tehtiin taka-ajatuksena saada laiska kirjoihin suuntautunut tytär irti oman huoneensa tuolista ihmisten ilmoille.
Kasvoin aikuiseksi ja edelleen kannoin mukanani kirjoja. Ensimmäiseksi uuteen paikkaan muuttaessani hankin kirjastokortin. Uuden paikkakunnan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, kaupan ja postin lisäksi, on kirjasto. Eihän sitä ihminen oikeastaan juuri muuta tarvitse.
Elämä vei eteenpäin ja aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisessa työpaikassani sairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen. Työmaalle tarvittiin toinen ihminen vetämään kirjallisuusterapia-ryhmää. Jees! Mun juttu! Ilman muuta haluan, vastasin, kun sitä minulta kysyttiin. Kävin lyhyen kurssin Oulun kesäyliopistossa kirjallisuusterapiasta. Kurssin sekä työkaverin työpaikkakoulutuksen avulla vedin ryhmää työkaverini kanssa pari vuotta. Se oli monipuolista, koska siihen oli yhdistetty kirjoittamisen ja kirjallisuuden eri osa-alueita. Ryhmä antoi potilaille mahdollisuuden omakohtaisiin oivalluksiin. Kirjallisuusterapiaan osallistuvan ei tarvinnut osata kirjoittaa virheettömästi, eikä edes olla kiinnostunut kirjallisuudesta. Halukkuus itsensä kehittämiseen ja uusien asioiden yritämiseen, olivat riittävä syy osallistumiseen. Rakastin kirjallisuusryhmän vetämistä. Tunsin olevani omalla alueellani.
Sitten tuli avioero. Lukemiseen tuli eron jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. Jostakin syystä en kyennyt keskittymään muiden kirjoittamiin tarinoihin. Muutaman lyhyemmän kirjan ja pari erittäin kevyttä rakkaustarinaa tuona aikana sain luettua. Lukuhalut jäivät jonnekin ja valitettavasti myös kirjoittaminen unohtui, terapiakirjoittamista lukuun ottamatta. Vieläkään en osaa kertoa syytä, miksi en kyennyt lukemaan ja keskittymään minulle tärkeisiin kirjoihin niin pitkään aikaan. Lukeminen on aina ollut niin suuri ja rakas osa elämääni. Kuinka sen olen niin pitkäksi aikaa kyennyt työntämään lähes kokonaan pois elämästäni.
Kirjat ja lukeminen ovat palanneet elämääni. Olen ahminut dekkareita. Aloitin Remeksistä ja siirryin islantilaisen Arnaldur Inridassonin kirjoittamiin dekkareihin. Välillä luin jo Utrion historiallisen draamankin. Ja nautin! Nautin niin, kun kykenin ikuisuudelta tuntuvan tauon jälkeen palaamaan tarinoiden maailmaan. Kirjat ja lukeminen ovat palanneet joten olen aloittanut jälleen myös kirjoittamisen. En kykene kirjoittamaan muuta kuin terapiakirjoittamista, jossa suollan negatiivisuudet paperille, ellen lue. Tunnen olevani taas oma itseni. Tunnen on kuin olisin palannut juurilleni. Toiset palaavat juurilleen kotikyliinsä tai kotimaahansa. Minä olen palannut kotiini kirjastoihin ja kirjojen maailmaan.
Henkisesti kehittynyt ihminen
Millainen on sinun mielestäsi henkisesti kehittynyt ihminen? Minusta hän on rakastava, suvaitsevainen, lempeä ja nöyrä sekä kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan.
Koko ikäni olen ollut henkinen etsijä. Muistan lukeneeni eri uskontokuntien opuksia jo yläaste-ikäisenä. Uskonnon numeronikin oli aina 9, koska olen aina ollut aidosti kiinnostunut uskonnoista. Henkisyys on kuitenkin eri asia kuin uskonnollisuus. Henkisyys on mielestäni jokaisen ihmisen henkilökohtaista kilvoittelua tullakseen entistä paremmaksi ihmiseksi, toisilla se on näkyvämpää kuin toisilla, sekä uskoa siihen, että tässä maailmassa on muutakin kuin se mitä silmät näkevät.
Olisin aina halunnut kuulua johonkin henkiseen yhteisöön. Eri uskontokunnat eivät tarjoa minulle siihen realistista vaihtoehtoa. En halua sitoutua tiettyihin ajatusmalleihin, rutiineihin enkä oppeihin. Suurin osa uskontokunnista tosin heittäisi minut itse ulos helmastaan, jos kertoisin heille omista käsityksistäni. Tällä hetkellä kuulun Suomen Evankeliseen kirkkoon vietettyäni lähes 20 vuotta Ortodoksisessa kirkossa, johon tunsi läheisempiä siteitä. Ortodoksisen kirkon kauneus, sen tuoksut, musiikki ja ikoni-taide viehättävät minua. Myös munkkien ja nunnien yksinkertainen elämä, joka on tarkoitettu palvelemiseen, kiinnostaa ja kunnioitan heidän valintaansa suuresti.
Olen etsinyt henkisiä sisaruksiani maailman turuilta. Aina törmään samoihin asioihin. Liian usein hekisiksi itseään kutsuvat ihmiset kompastuvat kilpailuun, toisten ihmisten mustamaalaamiseen, itsensä nostamiseen ja toisten ihmisten ja heidän mielipiteittensä vähättelyyn. Esimerkiksi somessa ”henkiset ryhmät” ovat usein kaikkein tuomitsevimpia. Siellä ilkeillään toisille ja luetaan toisten ihmisten hyvää tarkoittavia kommentteja ”vääristävien lasien” läpi ja käydään sitten iskuun, että saataisiin toinen tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Itse en juuri näiden ikävien kommenttien kohteeksi ole joutunut, sillä kirjoitan kommenttini kieli poskessa ja muotoilen ne hyvin ympäripyöreiksi. Mutta monesti olen joutunut säälimään joitain, jotka saavat kurat niskaansa kerrottuaan totuuden. Useat henkisen tien kulkijat uskovat hyvään ja haluavat nähdä asian sokerikuorrutuksen lävitse. Heiltä on irronnut ote realismista. Apua tarjotaan asioihin, joita itse ei edes ymmärretä koska niitä ei ole koettu tai nähty lähipiirissä. Eräässä ryhmässä neuvottiin anoreksiasta kärsivää hakemaan energiaa auringosta ja luonnosta. Ideana ihan jees, mutta konkreettisesti aika kaukana todellisuudesta, kun ihminen on kuolemassa syötävän ravinnon puutteeseen. Kuka kantaa näistä keskusteluista vastuun? Kantavatko nämä hyvää tarkoittavat neuvojat vastuunsa, jos ohjeen saaja todella ottaa vinkistä vaarin ja istahtaa aurinkoon tankkaamaan itseensä energiaa, sen sijaan että oikeasti söisi jotain?
Viime aikoina olen huomannut, että turhan usea itseään henkisenä ihmisenä pitävä onkin suvaitsematon. Rakkaus ja hyvyys ihmisiä kohtaan loppuvat, kun puhutaan pakolaisista. Tai kyllähän heistäkin voi tykätä, jos he pysyvät poissa Suomesta. Valitettavan moni sortuu MV-lehden propagandaan ja antaa pelon hallita itseään, sen sijaan että keskittyisi rakkauteen ja iloon. Minusta henkisen kehityksen yksi tärkeistä mittareista on sen oivaltaminen, että se lisääntyy jota ruokit. Jos ruokit pelkojasi ne lisääntyvät ja päinvastoin: jos ruokit rakkautta se lisääntyy.
Itselleni tärkein havainto henkisyydestä on ollut se, että monesti ne ihmiset, jotka eivät miellä itseään henkisiksi saattavat olla kaikkein kehittyneimpiä. Nuo ihmiset palvelevat aina muita rakkaudella, eivät koskaan puhu muista pahaa ja levittävät hyvää mieltä lähiympäristöönsä. Näitä ihmisiä on yllättävän paljon, mutta he eivät pidä melua itsestään. Heidän ei tarvitse, koska he ovat sinut itsensä kanssa, kantavat vastuunsa sanoistaan ja teoistaan sekä rakastavat ja luottavat siihen että myös heitä rakastetaan.
Viktor E. Frankl ja Logoterapia
Pidin päihdehuollossa työskennellessäni useita erilaisia luentoja asiakkaille. Sairaanhoitajana velvollisuuksiini kuului mm luennoida alkoholin terveyshaitoista ja riippuvuudesta. Eniten kuitenkin pidin luennosta, joka käsitteli logoterapiaa, Viktor E. Franklin ajatusta siitä, että ihminen tarvitsee merkityksen elämälleen ollakseen onnellinen. Tämä aihe sai usein sydämeni ja sieluni lentoon. Innostukseni tarttui joskus myös asiakkaisiin – noina hetkinä koin työni mielekkäänä.
Viktor Frankl syntyi 1905 Wienissä. Hän oli syntyperältään juutalainen ja ulkopuolelta tuleva juutalaisten syrjintä oli jo hänen nuoruudessaan näkyvissä. Hänen isänsä opiskeli lääketieteenkandidaatiksi, mutta joutui varojen puutteessa keskeyttämään opintonsa. Elämäntyönsä Viktorin isä teki lasten ja nuorten huollon johtajana sosiaaliministeriössä. Viktorin äiti oli kotiäiti, kuten äidit tuohon aikaan yleensä olivat. Perheeseen kuuluivat Viktorin lisäksi sisko ja veli. Lapsuuskoti oli turvallinen ja rakastava, tavallinen 1900-luvun alun keskiluokkainen koti.
Ehkä isänsä innoittamana Viktor kiinnostui ihmisestä. Viktor alkoi miettiä kuolemaa jo 4-vuotiaana, hän oivalsi, että myös hänen on joskus kuoltava. Hän ei säikähtänyt tätä totuutta, vaan se sai hänet miettimään voiko elämällä olla jokin tarkoitus. Mitätöisikö kuolema elämän? Häntä kiinnostivat etenkin filosofia ja uusi oppiaine Psykologia. Hän kävi vapaaehtoisesti kuuntelemassa luentoja kansalaisopistolla ja yliopistolla. 16-vuotiaana hän kävi kirjeenvaihtoa Sigmud Freudin kanssa ja saman ikäisenä hän piti ensimmäisen oman esitelmänsä, jonka aiheena oli ”Elämän tarkoitus”. Suhdettaan Freudiin Viktor Frankl on kuvannut vertaamalla itseään kääpiöön joka seisoo jättiläisen rinnalla. Viktor etääntyi aikanaan Freudin näkemyksistä ja liittyi aluksi individuaalipsykologian perustajan Alfred Adlerin vaikutuspiiriin, mutta luopui näistäkin näkemyksistä myöhemmin. Viktor Franklin mielestä Adlerin teorioissa ei huomioitu ihmisen omaa näkemystä.
Frankl valmistui lääketieteen tohtoriksi 25-vuotiaana. Hän työskenteli lääkärinä, mutta oli edelleen kiinnostunut filosofiasta ja psykologiasta. Heti työuransa alusta hän tuli tutuksi itsemurhan problematiikan kanssa. Hän työskenteli itsemurhaa yrittäneiden tai sitä hautovien parissa. Hän avasi neurologian ja psykiatrianlääkärin yksityispraktiikkansa vuonna 1937. Neljä vuotta myöhemmin hän meni naimisiin ja hänen vaimonsa tuli pian raskaaksi. He miettivät aborttia, koska noihin aikoihin alkoi olla selvää mitä juutalaisille oli odotettavissa. He tulivat kuitenkin siihen tulokseen, ettei heillä ollut oikeutta päättää lapsensa elämästä, vaikka ajat olisivat kuinka vaaralliset.
Juutalaisten ahdinko Wienissä paheni. Viktor oli saanut liput viimeiseen Amerikkaan lähteneeseen laivaan itselleen ja vaimolleen Tillylle. Mutta hän päätti kuitenkin jäädä Wieniin, sillä hän ei kyennyt jättämään vanhempiaan. Hänen asemansa juutalaisen sairaalan lääkärinä suojeli samalla hänen vanhempiaan että sisaruksiaan.
Kuten historiasta tiedämme, natsit valloittivat myös Wienin. Koko Franklin suku vangittiin ja he joutuivat keskitysleireille. Viktorin isä kuoli keuhkokuumeeseen Theresienstadtissa, äiti joutui kaasukammioon Auschwitzissa, samoin tuolloin 25-vuotias Tilly. Viktor vietti 3 vuotta Theresienstadtissa, Auschwitzissa sekä Dachaun Kauferingin ja Türkheimin sivuleireissä. Omaistensa menetyksestä hän sai tietää vasta sodan loputtua. Franklin lähisuvusta vain Viktor selvisi keskitysleireistä.
Elämän oli kuitenkin jatkuttava kauhujen jälkeenkin. Hänellä oli ollut keskitysleireihin saapuessaan lähes valmis lopputyönsä ommeltuina takinsa vuoriin, mutta takki hävisi jonnekin.
Hän aloitti vapauduttuaan työnsä kirjoittamisen uudelleen, ja hänet valittiin vuonna 1946 Wienin neurologisen poliklinikan johtajaksi. Samana vuonna hän avioitui Eleonore Schwindtin kanssa. Liitosta syntyi tytär Gabriele. Frankl sai kaksi lastenlasta. Nämä kaksi sukupolvea jatkavat edelleen Wienin Viktor Frankl Instituutissa logoterapian kehittämistä ja tunnetuksi tekemistä.
Viktor oli mielestäni mielenkiintoinen persoona, joka eli niin kuin hän opetti. Hän pyrki voittamaan omia heikkouksiaan ja ottamaan vastuun omasta elämästään. Hänellä oli korkean paikan kammo ja juuri sen vuoksi hän alkoi opiskella vuorikiipeilyä ja valmistui myöhemmin vuorikiipeilyn opettajaksi. Hän aloitti lentämisen 67-vuotiaana ja lensi muutama kuukausi sen jälkeen ensimmäisen yksinlentonsa.
Oman elämänsä tarkoitukseksi Viktor Frankl koki muiden auttamisen, että nämä löytäisivät oman elämänsä tarkoituksen.
Viktor E. Franklin luoma logoterapia on myönteistä olemassaolon filosofiaa. Siinä ei keskitytä siihen mikä on mennyt pieleen tai mitä on menettänyt, vaan siihen mikä on hyvää ja ehjää minkä päälle voidaan rakentaa uutta. Logoterapia painottaa ihmisen omaa vastuuta elämästä ja asennetta elämään, sen mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Viktor ei itse lopettanut työtään edes keskitysleirillä. Hänen oli onnistunut saada pätkä lyijykynää ja paperilappusia, joiden avulla hän öisin merkitsi muistiin viitesanoja pikakirjoituksella. Häntä itseään keskitysleiriltä selviämiseen auttoi kirjoittaminen ja muiden vankien auttamien. Nuo antoivat hänen kärsimyksilleen paradoksaalisen merkityksen. Samalla hän huomasi, että ne vangit, joilla oli leirilläkin jonkinlainen tehtävä ja ”todellista toimintaa” selvisivät vankeudesta paremmin kuin muut. Myös ne vangit selvisivät paremmin, joilla oli vankeuden ulkopuolella jotain odotettavaa, esimerkiksi rakkaiden kohtaaminen tai jokin keskeneräinen työ tai harrastus.
Logoterapian peruspilareita onkin seuraava : ”Peruskysymys ei ole mitä elämällä on minulle annettavaa, vaan mitä minä annan elämälle, toisille ihmisille ja arvokkaille asioille”.
Viktor Frankl alkoi kehitellä logoterapiaa, kun hän huomasi itsemurhaa yrittäneiden tai suunnitelleiden parissa työtä tehtyään, että ihmisten ongelmana on usein olemassaolon tyhjyys. Hänen omat kokemuksensa keskitysleiriltä tukivat hänen teoriaansa. Hän järkyttyi keskitysleirillä huomatessaan itse, että halusi kuolla ja alkoi nähdä vaivaa karistaakseen tuon halun.
Nykypäivää, jota me elämme leimaa kulutuksen ja rahamarkkinoiden valtaan alistuminen. Elämäntarkoitusta ja merkitystä etsiessämme haemme sitä helposti materiasta, etsimme pinnallista viihdytystä ja uusia elämyksiä. Nämä eivät kuitenkaan meitä tyydytä, jos sisällämme n tyhjyys ja merkityksettömyyden kokemus. Muistelepa mitkä asiat tekivät sinut onnelliseksi kun olit lapsi? Tämän kysymyksen tein usein asiakkailleni. Vastauksia oli monenlaisia, kuten meitä ihmisiäkin. Monet muistelivat lättyjen paistoa äidin kanssa, ukkosen ilmaa teltassa isän kanssa, käpylehmillä leikkimistä serkkujen kanssa. Mitä nykypäivän lapset mahtanevat muistella? Muistavatko he kasvavaa leluvuorta lastenhuoneessa, älykännykkää tuijottavaa vanhempaa sohvalla vai kesäisiä stressaannuttavia ja kiireisiä kesälomareissuja puuhamaasta ja huvipuistosta toiseen?
Logoterapian mukaan ihmisen olemassaolon tyhjyyteen on syynä se, ettei ihminen enää tiedä mitä haluaa. Mediat ja muut auktoriteetit ovat turruttaneet hänen omat vaistonsa ja tarpeensa täyttäen hänet mielihaluilla ja toiveilla, jotka eivät ole hänelle hyväksi. Lopputuloksena on, että haluamme sitä mitä muutkin haluavat tai sitä mitä oletamme muiden meiltä haluavan.
Koska logoterapia on positiivista elämänfilosofiaa, ei sen mukaan tilanne koskaan ole toivoton, eikä ole olemassa ihmistä jolla ei olisi mahdollisuutta. Kyse on henkilön omasta vastuusta ja omista valinnoista. Valintoja tehdessä tulevat esiin ihmisen asenteet. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa voi vapaasti valita oman suhtautumisensa. Frankl teki itse suuren valinnan keskitysleirillä. Hän olisi voinut valita luovuttamisen säikähdettyään omaa kuolemantoivettaan. Mutta hän valitsi toisin. Hän jatkoi työtään vaivihkaa niillä keinoilla, jotka noissa oloissa olivat mahdollisia. Ympäröivät olosuhteet täytyy ottaa huomioon ja se tosiasia, että joskus elämä tuo eteemme ylitsepääsemättömiä ja kammottaviakin esteitä. Vaikka olosuhteet ja tapahtumat olisivat millaiset, meillä on vapaus valita luovutammeko vai jatkammeko ja teemmekö parhaamme näissä olosuhteissa. Tämä on sitä henkilökohtaista vastuuta, jota Viktor Frankl halusi teoriassaan painottaa. Vapaus ei Viktorin mielestä ole vapautta jostain, vaan vapautta johonkin. Vapaus ei oikeuta ihmistä luopumaan henkilökohtaisista vastuistaan, vaan se vapauttaa ihmisen toimimaan vastuullisella tavalla itselleen hyväksi kokemallaan tavalla, kuitenkin niin ettei hän noin toimiessaan vahingoita toisia. Franklin mukaan ihminen on onnellisimmillaan tehdessään töitä toisten ihmisten hyväksi. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus tehdä vastuullisia valintoja ja toimia uudella tavalla sen järjen valossa, joka tuona päivänä on. Joka päivä voimme päättää, millaisia olemme tänään.
Tutustuin logoterapiaan, kun olin saanut pohjatiedot ratkaisukeskeisestä terapiasta ja käynyt kognitiivisen terapian peruskurssin. Luento logoterapiasta valikoitui minulle, koska sitä aikaisemmin pitänyt ihminen siirtyi muualle töihin. Kesti aikansa, ennen kuin aihe avautui minulle. Edeltäjäni oli pitänyt luentoa ihan toisesta näkövinkkelistä kuin itse pidin. Nyt ovat ratkaisukeskeinen-, kognitiivinen- ja logoterapinen maailma risteytynyt mielessäni ihan omanlaiseksi maailmaksi, joka omasta mielestäni on todella mielenkiintoinen. Itse painotin, ja painotan edelleen, tuota olemassa olon tyhjyyttä – merkityksellisyyttä. Mistä ihminen voi löytää merkityksen elämälleen. Nykypäivänä niin moni kokee oman elämänsä merkityksettömänä. Lähes kaikki masentuneet ihmiset sanovat elämänsä olevan tylsää ja tyhjää. Franklin mielestä ei saisi jäädä tuijottamaan omaa napaa, vaan miettiä mitä voi antaa maailmalle. Mitä minulla on annettavaa. Ja ihan varmasti jokaisella on jotain, sitä vain ei masentuneena itse näe. Lopetan tämän kirjoitukseni kahteen Viktor E. Frankl:n ajatelmaan:
Olla joku jollekin –
Ajattelenko koskaan miksi menen jonnekin,
miksi teen jotakin – vai toiminko vain kun robotti.
Käynkö töissä vain rahan vuoksi,
hoidanko perhettäni vain siksi,
että se on välttämätöntä
vai näenkö tarkoituksen – mahdollisuuden olla joku jollekin?
”Ihminen voi löytää tarkoituksen elämälleen luomalla jonkin teoksen, tekemällä jonkin työn, kokemalla hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, nauttimalla luonnosta ja kulttuurista tai kohtaamalla toisen ainutlaatuisen olennon tämän koko ainutlaatuisuudessa – toisin sanoen rakastamalla häntä.
Ylevin tarkoituksen taju on kuitenkin varattu niille, joilta on viety mahdollisuus tarkoituksen löytämiseen työstä, elämyksistä tai rakkaudesta mutta jotka pystyvät omaksumaan sellaisen asenteen vaikeuksiaan kohtaan, että nousevat niiden yläpuolelle ja kasvavat ihmisinä.”
Kasvien bongailua
Harvinaisten kasvien bongailu on yllättävän hauskaa. Olen harrastanut sitä ihan sattuman oikusta pari kertaa Kuusamossa Oulangan kansallispuistossa. Pohjustukseksi kerron, että kasvit kiinnostavat minua. Tunnistan yllättävän paljon kasveja. Molemmat vanhempani ovat innokkaita puutarhureita. Isäni oli jopa opiskellut puutarha-alaa ennen perheen perustamista, joten sieltä kiinnostukseni varmaankin on lähtöisin.
Olemme mieheni kanssa ulkopuolisista varmastikin huvittava pari metsässä. Mieheni tiirailee taivaalle ja puihin. Hän on kiinnostunut linnuista. Minä kuljen katse visusti maata kohden yrittäen saada silmäni osumaan erikoisiin kasveihin. Yhdessä kulkiessamme hän on oppinut paljon kasveista ja minä itsekin tunnistan jo muutaman linnun.
Nuorena, kun olin kesätöissä Kilpisjärvellä, löysin tunturikasvikirjan. Kuljin koko alueella viettämäni vapaa-ajan etsimässä kirjassa esitettyjä kasveja. Alku oli hankalaa, sillä kirjasta on vaikea hahmottaa kasvien kokoa. Tunturikasvit ovat pieniä ja useankin kasvin jouduin etsimään kontallani Saanan rinteessä tai sen takana aukeavassa maastossa liikkuen. Aloitin helpoista ruohokanukasta ja vilukosta. Nälkä kasvoi syödessä. Joku kertoi, että lapinvuokko olisi vaikea löytää, siksi se varmaan jäi kytemään alitajuntaani. Kuuntelin vastaanotossa istuessani ihmisten juttuja. Kerroin omista löydöistäni ja kokemuksistani sekä vastavuoroisesti imin tunturista tulleiden tietoja. Eräänä päivänä löysin kuin löysinkin lapinvuokkomättään. Siinä se rehotti Saanan pahdan vieressä niin pienenä ja vaatimattomana, että liikutuin kyyneliin.
Mieheni kanssa olemme useana alkukesänä lomailleet Kuusamossa. Oulangalla on valtavasti nähtävää, joten se on molempien kestosuosikki. Kesäkuun lopulla 2014 suuntasimme Rytisuon lenkille, koska suot nyt vaan ovat niin smak. Olimme juuri lähdössä taivaltamaan polkua metsään, kun vastaamme tuli mies onnesta hehkuen. ”Meinaatteko tekin mennä bongaamaan tikankontin?” hän kysyi nyökäten kohti kameraani. Väistelimme kysymyksen vastakysymyksellä voisiko hän kertoa missä se kasvaa. ”Muutama sata metriä pitkospuita eteenpäin niin siinä se on vasemmalla”, säteilevä mies vastasi. Vaihdoimme muutaman muunkin sanan ja jatkoimme matkaa. Tikankontti oli helppo tunnistaa. Se erottui metsässä kuin väärä raha.
Tikankontti kuuluu kämmekkäkasvien (Orchidaceae) heimoon ja se on lajina silmälläpidettävä ja rauhoitettu koko suomessa, myös Ahvenanmaalla. Tikankontin kukka on kokonaisuutena kasvistomme suurimpia ja tuoksuu hyvältä. Sillä on erikoinen pölytysmekanismi. Tikankontti ei eritä mettä eikä mitään muutakaan pölyttäjien syötäväksi soveltuvaa materiaalia. Kukan ulkonäkö houkuttelee monenlaisia hyönteisiä, jotka suuntaavat kohti keltaista huulta. Huomattuaan tulleensa medettömään kukkaan isot hyönteiset, lähtevät pettyneinä samaa tietä kuin tulivatkin, huulen isosta aukosta ja siis pölyttämättä tikankonttia. Kukan pölyttävät tavallisesti pienet maamehiläiset, jotka huulelle laskeutuessaan lopulta lipsahtavat tai putoavat kontin sisälle. Kontin reuna on liukas ja sisäänpäin kääntynyt, eikä pieni hyönteinen pääse palaamaan samaa tietä takaisin. Tikankontin vastustamattoman vetovoiman salaisuus on sen tuoksuaineissa, jotka ovat osittain samoja kuin maamehiläisten feromonit. (Tämä kappale mukaeltuna täältä: http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/tikankontti)
Olin niin onnellinen tikankontin löytymisestä, että nappasin siitä kymmenkunta kuvaa eri kulmista ja höpötin tuosta kauniista kasvista ja sen löytymisestä koko matkan Rytisuon (n 2km) pitkospuille asti. Suolla taivuin konttaamaan makroni kanssa koko matkan pitkin pitkospuita ottaen kuvia pyöreälehtikihokeista sun muista hauskoista suokasveista.
Seuraavan erikoisuuden löysin viime kesänä (2015) niin ikään Oulangalta Hiiden Hurmos reitiltä. Kysyin ennen matkaan lähtöä opastuskeskuksessa työskentelevältä nuorelta naiselta mahtaako tähän aikaan luonnosta löytyä mitään erikoisia kasveja. Hän kertoi erikoisesta ketonoidanlukosta, joita muutamia vielä saattaisi löytyä. Otin siis reitin tavoitteeksi bongata tuo kasvi. Unohdin koko kasvin suureksi osaksi matkaa, kunnes saavuimme suurelle vanhalle peltoaukealle. Aukiolla oli yksinäinen poro einestämässä. Se tuijotti meitä hetken ja päätti sitten, että yksi on porukassa liikaa ja lähti vötkimään kohti risukkoa. Aukion toisella puolella oli taulu, jossa kerrottiin ketonoidanlukosta. Tekstissä mainittiin, että ko kasvin voisi löytää juuri tältä aukiolta. Kirosin hiljaa mielessäni, taisinpa jopa päästellä ääneen muutaman ärräpään. Aukio oli mustanaan itikoita. Ketonoidanlukon löydettyään voi oman löydöksensä merkitä tikulla. Aukiolla olikin tikkuja pystyssä löytöjen merkiksi. Teki niin mieli vain bongata jonkun toisen löytämä kasvi, iskeä tikku mahan ja lähteä itikoita pakoon, mutta ei sinni antanut periksi. Kasvi oli todella hankala löytää, se maastoutuu hyvin ruohikkoon. Pompin kuin sekopää, väistellen itikoita ja tihrustin maanrajaan. Ketonoidanlukko on todella pieni, mutta aikani käkittyäni löysin sen. 3 valokuvaa otin ja sitten äkkiä tikku maahan löydön merkiksi ja niin säntäsin kiireesti taas matkaan.
Ketonoidanlukko on saniaiskasvi, jonka lehti on jakautunut liuskoittuneeksi lavaksi ja itiöpesäkkeelliseksi osaksi. Lavan liuskat viuhkamaisia, pyöreäkärkisiä, melkein ehytlaitaisia tai lyhyhampaisia. Se on monivuotisesta, pystystä maavarresta kasvava yksivuotinen, kellanvihreä ja kiiltävä, lyhytruotinen, noin puolivälistä lavaksi ja itiöpesäkkeistöksi jakautunut lehti, 5-25 cm korkea. Se kasvaa kedoilla, rantaniityillä, kalliopengermillä ja suosii avoimia, valoisia kasvupaikkoja. Ketonoidanlukkoa kasvaa koko maassa, käsivarren Lapissa se on melko harvinainen. (Teksti mukaeltuna täältä: http://h108.it.helsinki.fi/virtuaalikasvio/plant.php?id=2051)
Nuo kaksi reissua ovat olleet elämäni parhaita reissuja. Voisin väittää, että juuri tuo erikoisten kasvien bongaaminen on ollut SE-juttu noilla reissuilla. Tätä harrastusta aion jatkaa.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 