Ensimmäisen kokonaisen Lapin lomapäivän kunniaksi päätimme kavuta Särkitunturiin. Särkitunturi oli ohjelmassa viimevuotisella Levin reissulakin, mutta viikko on rajallinen aika ja siihen ei voi sovittaa ihan kaikkea haluamaansa. Viime vuonna olimme Levin maisemissa ensimmäistä kertaa, ja koko seutu oli siis vieras. Aikaa meni paikkaan tutustuessa, eli ajellen päämäärättömästikin tutustuen alueeseen. Tänä vuonna pystyisimme paikkailemaan sivistykseen jääneitä aukkoja.
Minua pelotti lähteä tunturiin. Lihava astmaatikko ja kolmen kilometrin nousu eivät kuulosta varsin vakuuttavalta samassa lauseessa. En luonnollisestikaan maininnut pelostani mitään aviomiehelleni, sitkeä ja ylpeä kun olen. Vedin tyynesti vaelluskengät jalkoihini, ja ajattelin, ettei se matka tapa vaan vauhti.
Särkitunturiin lähtevän polun vieressä on parkkipaikkaa molemmin puolin tietä. Tien toisella puolella on maisemaparkki, josta voi ihailla Särkijärveä ja sen takana näkyvää Pallasta. Pysäköin autoni Särkitunturille lähtevän polun läheisyyteen tien toiselle puolelle ja lähetin mielessäni rukouksen ylös, että selviäisin ilman suurempia vaurioita reissusta.
Alkumatka taivallettiin tavanomaisessa lappilaisessa metsässä. Ilma tuoksui koivulta ja mustikanvarvuilta. Alku oli yllättävänkin helppoa. Loivaa nousua ja minua puuskutti vain hieman. Vähän ennen puoltaväliä tuli vastaan kaksi iäkkäämpää naishenkilöä, ja minä sain virtaa: ”jos nuo ovat jaksaneet, niin kyllä minäkin!”
Puolenvälin jälkeen oli virallinen pysähdyspaikka. Sarvivaarassa oli kota, vessat ja liiteri puille. Kota näytti olevan aika uusi ja paikalla oli jopa metalliset makkaranpaistotikut. Kodan vieressä oli pieni tunturilampi, jossa tunturista palatessamme oli nuoria naishenkilöitä uimassa. He olivat sanoneet miehelleni, että vesi oli yllättävän lämmintä, lämpimämpää kuin Jerisjärvessä tai Särkijärvessä.
Kodalta alkoi sitten varsinainen nousu. Reilu kilometri oli suoraa nousua. Maasto muuttui kuivaksi ja kituliaaksi mäntymetsäksi. Oli todella kuuma päivä, palattuamme takaisin oli varjossa mittarissa +25C. Tuo metsä tuoksui männylle ja suopursuille. Rakastan kuivaa mäntymetsää sekä kituliaita ja vänkkyröitä latvasta taipuneita mäntyjä ja keloja!
Vähän ennen huippua siihen asti helppokulkuinen ”highway”, jota oli helppo noususta huolimatta taivaltaa, muuttui kivikkoiseksi ja epätasaiseksi. Onni oli se, että olimme saapuneet perille Särkitunturin laelle. Huipulla oli enää muutama puunkarahka ja paljon kiveä. Yllättäen tunturissa oli myös kaksi pientä lampea. Näkymä alas ja muihin tuntureihin oli sanoinkuvaamattoman upea. Tunturissa oli tulentekopaikka ja kömmänä puille sekä pieni wc.
Paistoimme makkarat ja juttelimme kahden miellyttävän nuoren miehen kanssa, jotka kertoivat asuvansa Levillä. On aika hauska ilmiö, miten luontoreissuilla kohtaa yleensä miellyttäviä ihmisiä, joilta saa uusia vinkkejä seuraaville retkille. Pieni lepotauko tuli kyllä tarpeeseen. Istuimme tovin laella ja ihailimme maisemia tuntien itsemme pieniksi ja jopa tyhjänpäiväiseksi mahtavan luonnon rinnalla.
Paluumatkasta ei ole lapsille kerrottavaa. Alastulo oli helppoa eikä lihavaa astmaatikkoakaan puuskututtanut ensinkään. Viikolla vihoitellut polvikin osasi olla muistuttamassa olemassa olostaan.
Särkitunturi on vierailemisen arvoinen kohde, jos olet Muonio-Kittilä akselilla lomalla ja se on myös valittu Suomen kansallismaisemien joukkoon. Me rakastuimme paikkaan!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 