Taatsi

Levin loman kolmantena päivänä olimme suunnitelleet ajelevamme Taatsin Seidalle. Valinta oli tänään jo ihan käytännön sanelema, obeesi astmaatikko tarvitsi kahden aktiivisen patikointipäivän jälkeen tauon liikunnasta.

Iltapäiväksi oli luvattu sadetta, jopa ukkosta, joten lähdimme aikaisin matkaan. Könkäälle asti (n 8km) tie oli asfaltoitu ja sen jälkeen alkoi enemmän tai vähemmän kuoppainen soratie. Ajelimme hitaasti sillä emme halunneet missata yhtäkään tilaisuutta tutustua johonkin uuteen ja kiinnostavaan kohteeseen. Matkalla tosin ei juuri nähtävää ollut, paitsi pienellä mäenrinteellä sijaitseva pikkiriikkinen Hanhimaan kylä. Se oli näin myöhässä olevan kesän vuoksi täynnä luonnonkukkia: kurjenpolvia, niittyleinikkejä ja koiranputkia. Heinänuhaisen mieheni silmiä alkoi kutista ja nenä vuotaa, mutta hän ei antanut sen häiritä menoa.

Matkalla oli myös pari pitkän pitkää suoraa, joissa oli mahtavat näkymät vastapäiseltä mäeltä vastapäätä olevalle mäelle. Näkymä, jota etelän teillä ei näe.

Pokka on vaatimaton alle 10 asukkaan kylä Kittilän koillisimmassa osassa. Se kuuluu sarjaan: jos Tieva-baarin kohdalla räpäytät silmiäsi, saattaa kylän keskusta mennä sinulta ohi. Taloja kylässä ei juuri ole. Pokka on kuuluisa Suomen pakkasennätyksestä, joka näytti kylässä olevan taulun mukaan olevan -51,5C. Todella kylmää!

Pokan ”keskustan” (= vähän Tieva-baarin) jälkeen, kääntyi tie Taatsijärven suuntaan. Soratie muuttui entistä huonommaksi. Seutu oli kuivaa kangasmetsää ja havupuissa roikkui pitkiä naavatuppoja. Naavan paljous kertoo puhtaasta ilmasta, mikä noilla selkosilla ei ole ihme, sillä mitään saastuttavaa ei ole kymmenien ehkä jopa satojen kilometrien säteellä.

Taatsin Seidan kohdalla oli tiellä opastaulu ja reilusti parkkitilaa. Parkkipaikalla oli yksi auto, eikä minun tullessamme tarvinnut väistää ainoatakaan. Parkkipaikalta oli Seidalle noin 150m matka.

Seita on upea! Ei voi pieni ihmismieli käsittää luonnon voimaa ja kykyä luoda kauneutta. Ymmärrän oikein hyvin miksi saamelaiset ovat valinneet Taatsin seidaksi, jota on tultu palvomaan Norjan Kautokeinosta asti. On vaikea käsittää niitä voimia, jotka ovat luoneet tuon vastapäätä olevan kalliopahdan ja syvän Taatsijärven, josta alkaa Kitinen, yksi Lapin pitkistä joista. Jos ei olisi tiennyt sen olevan luonnon muovaama, olisi se näyttänyt kaivokselta tai kivilouhimolta. Saamelaiset ovat aikoinaan metsästäessään ajaneet peuroja kalliopahdalta alas järveen, josta ne on helpompi saada kiinni.

Itse Taatsin Seita on korkea ja kapea kalliomuodostelma. Olisi kiva tietää miten se on muodostunut, sillä on vaikea uskoa, ettei ihmiskäsi ole muotoillut sitä. Koko alueen yllä oli hiljaisuus ja miellyttävä pyhyyden tunne.

Seidalta ajelimme Taatsinjärven kämpälle jonka pihassa on nuotiopaikka. Meillä oli luonnollisesti makkarat mukana. Matkailu tekee nälkäiseksi. Kämpällä oli kaksi miestä purkamassa juuri tullutta halkokuormaa liiteriin. Toinen miehistä oli lappilainen ja toinen puheenparresta päätellen eestiläinen. Mukavia ja puheliaita miehiä olivat molemmat, etenkin tämä lappilainen. Hän kertoili omaan jäyhään tyyliinsä kokemuksiaan asumisesta etelässä. Eniten häntä ihmetytti, kun naapurit eivät sanoneet edes päivää. Hän oli muuttanut takaisin juurilleen ja asettunut perheineen Tepastolle. Paistoimme makkarat ja päätimme palatessa käydä vilkaisemassa miltä Tepaston kylä näyttää, koska nimi kuulostaa meistä molemmista niin mukavalta.

Tepaston lisäksi poikkesimme paluumatkalla myös Konkäällä sijaitsevalla Akanrimmin lintutornilla. Tuo vierailu jäi lyhyeksi sillä taivaalle olivat nousseet uhkaavat ukkospilvet ja kaukaisuudesta kuului jyrinää. Selvisimme kuitenkin jälleen matkasta kuivina!