Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.
Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.
Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.
Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.
Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.
Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.
Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 