Mä olen aina inhonnut liikuntaa. Vain (hitaasti) kävely, uiminen ja tanssi ovat saaneet minulta hyväksynnän. Tanssia rakastin nuorena! Se oli minulle eräänlainen keino ilmaista itseäni ja tuoda julki sisälläni vellovia tunteita. Uimisessa olin jopa ihan hyvä, varmaan siksi, että vesi kannatteli hyvin lihavaa kehoani.
1970-80 lukujen koululiikunta oli omiaan tappamaan viimeisenkin kiinnostukseen kaikkeen liikuntaan viittaavaakin. Muistoissani on joka syksyiset ja keväiset Cooperin testit. Boikotoin niitä kävellä löntystämällä koko 12 minuuttia. Sain aina huonoimman ajan luokaltani. Suksia piti joka talvi raahata bussissa, kun kävin ylä-asteen ja lukion kirkolla. Että se oli rasittavaa! Ja voi niitä nöyryyttävää hetkiä, kun opettaja sanoi, että tänään on sitten telinevoimistelua! Vihasin puomia, kun pelkäsin tippuvani siltä. Mun lihava kroppani ei sopinut yhteen telineiden kanssa.
Elämäni muuttui hieman ennen 1990-luvun alkua. Olin Sveitsissä au-pairina Zürichin lähellä pienessä Horgen nimisessä kylässä. Vapaa-aikaa jäi aika runsaasti ja vietin sen mielelläni Zürichissä. Otin tavakseni kävellä ympäri kaupunkia, koska siten tutustui kaupunkiin parhaiten. Aluksi kiertelin keskikaupungilla ja punaisten lyhtyjen alueella, mutta kun kunto kasvoi, aloin jäämään junasta yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Pitkät kävelymatkan saivat minut laihtumaan huomaamatta aika paljon. En tiedä paljonko painoin ennen Sveitsiin lähtöä, enkä sitäkään paljonko vaaka näytti palatessa, mutta äidilläni oli vaikeuksia tunnistaa minua kotiuduttuani.
Aloitin opiskelut ja tapasin lasteni isän, jonka vaikutus liikkumiseen on ollut huomattava! Hänen kanssaan uskalsin kokeilla hiihtämistä uudelleen ja yllättäen pidinkin siitä. Hän oli kasvanut laskettelurinteiden vieressä ja halusi opettaa minutkin laskettelemaan. Yritin ja yritin, mutta lasketteluun ei minun fysiikkani taipunut. Kun hän kihlasi minut, ajattelin, että nyt ollaan turvallisella pohjalla parisuhteessa, päätin siis, että laskettelu saa jäädä. Ensimmäinen mieheni oli, ja on edelleen, hyvin liikunnallinen ja yhteiset vuodet saivat minut ymmärtämään, että liikunnasta voi todellakin nauttia ja että se voi olla rentouttavaa.
Sairaanhoitajakoulussa liikuntatunnit olivatkin sitten yhtä juhlaa. Siellä ei ollut enää ”pakkoja”, joita kuului tehdä koska opetussuunnitelmassa niin sanotaan. Opettaja kyseli meiltä mitä haluamme tehdä. Kävimme ainakin jousiampumassa, pelaamassa sulkapalloa ja kokeilemassa ammuntaa. Miten virkistävältä tuntuikaan kokeilla itselle aivan uusia lajeja.
Toivon todella, että peruskoulun liikunnan opetussuunnitelmaa on muutettu ja ”pakot” ovat poistuneet. Jos nuoria hyppyytetään koulun liikuntatunneilla vastentahtoisesti, ei liikuntaan varmasti synny minkäänlaista kipinää.
Elämänmuutosta aloittaessani tiesin, että mun olisi löydettävä muutama liikuntalaji, joita voisin jatkaa loppuelämäni. Itse en ollut ihan vakuuttunut että näin kävisi! Siitä miten ja mitkä lajit kolahtivat sitten tuonnempana.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 