Olen aina tuntenut itseni eräänlaiseksi taistelevaksi taivaanrannanmaalariksi. Koko elämäni olen ollut eräänlainen ympärilläni olevien tapahtumien sivustaseuraaja. Olisin ehkä välillä halunnut enemmän huomiota osakseni, mutten kuitenkaan sitten sitä saadessani osannutkaan ottaa sitä vastaan luonnollisesti.
Olin lihava lapsi, joka joutui seuraamaan toisten lasten leikkejä sivusta, aivan kuin rampa Uuno Kailaan runossa:
Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.
Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.
Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.
Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan. (Katkelma: Uuno Kailaan runosta: Pallokentällä)
Lihavuus rajoitti elämääni. Minua ei lapsena huolittu leikkeihin mukaan ja tiesin, että minusta puhuttiin pahaa selkäni takana. Mitään mitä tein tai sanoin ei auttanut asiaa, sain katsella muiden touhuja sivusta. Jos sattui, että pääsin mukaan, onnistuin itse hätäisyydellä tai hermostuneisuudella pilaamaan asiat.
Minut sivuutettiin usein kuin vanha lapanen, joten sain seurata maailmaa ja sen menoa sivustakatselijana. Opin näkemään ihmisten toiminnan motiivit ja keinot saavuttaa tavoitteensa. Minusta tuli kuin huomaamatta mestari tulkitsemaan ihmisten käyttäytymistä. Näen ihmisten läpi, tiedän mikä heidät saa innostumaan ja mitkä ovat heidän heikkoutensa. Olen vihon viimeinen vihollinen, sillä osaan halutessani iskeä toisen heikompaan kohtaan.
Valitsin ammatikseni terveydenhuollon ja valmistuin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi iloisella 90-luvulla. Ajattelin tuolloin, että tarkkailijan asemastani olisi hyötyä ammatissani. Voin jälkiviisaana kertoa, ettei ollut! Persoonani ei ole sopinut ammattiini lainkaan. Olen liian herkkä, haavoittuva ja kiltti. Minusta ei löydy ammatin vaatimaa jämäkkyyttä ja pitkäjännitteisyyttä. Uutta ammattia en kuitenkaan alkanut opiskelemaan, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin vanhuspuolelle. Tänne sovin melko hyvin. Mikä onkaan hauskempaa ja antoisampaa kuin kuunnella vanhempien ihmisten tarinoita menneestä! Heidän auttamisensa ei vaadi kovin paljon ja on oikeastaan ilo.
Vaikka ehkä sovin rauhalliselle terveyskeskuksen pitkäaikais-osastolle hoitamaan vanhuksia, ei se silti tarkoita sitä, että olisin unelma-ammatissani. En vaan uskaltanut nuorena tarpeeksi. ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä”, kysyi jo edesmennyt runoilija Tommy Tabermann. Sitä jokaisen kohdallaan kannattaakin miettiä. Omalta osaltani voin sanoa, että aivan liian suuri määrä uskallusta on jäänyt käyttämättä. En viitsi kiusata itseäni miettimällä missä olisin, jos olisin ollut rohkeampi. Se ei auta, eilistä en voi muuttaa. Parempi on keskittyä tekemään tästä päivästä mahdollisimman hyvä.
Sinänsä ironista on, että ystäväni on aina pitänyt minua rohkeana. Olen uskaltanut ottaa lopputilin huonosta työpaikasta ja muuttaa paikkakunnalta toiselle. Olen kysynyt itseltäni onko kaikki tämä ollut rohkeutta, vai sittenkin pakoa ikävistä tilanteista. Rohkeutta on kuitenkin myöntää itselleen, että on todennäköisesti ollut pelkuri ja liian herkkä toisten riepoteltavaksi.
Nämä ovat syitä miksi tunnen olevani taisteleva taivaanrannanmaalari. Olen joutunut vertauskuvallisesti taistelemaan tieni siihen missä nyt olen. Olen rakentanut ympärilleni omannäköisen tilan, jossa minulla on hyvä olla ja elää pää pilvissä jatkuvasti suunnitellen jotain uutta tai erilaista.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 