Kirja arvio

KIRJA-ARVIO Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Sain juuri luettua Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjasarjan ensimmäisen osan ”Valkoisen pilven maa”.

Olin katsellut kirjasarjaa jo jonkin aikaa BookBeatissa, mutta ennakkoluuloni saivat minut perääntymään useamman kerran kirjan kuuntelun aloittamisesta. Ajattelin romaanin olevan ”kevyttä naisten hömppää”, joka siten leimaisi minut tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi. Ihan kuin jonkin lukeminen voisi sellaisen leiman kenellekään antaa!

Kirja kertoo kahden hyvin erilaisen naisen tarinan. Naisia yhdistää se, että molemmat lähtivät omista syistään siirtolaisiksi Uuteen-Seelantiin 1800-luvun puolessa välissä. Helen on kirkkoherran tytär, joka on toiminut kotiopettajattarena varakkaassa perheessä. Gwyneira on aatelisten perheen tytär, joka naitetaan vaimoksi rikkaan lammasfarmarin pojalle. Naisten elämät risteytyvät heidän matkustaessaan uuteen kotimaahansa samalla laivalla.

Siinäpä kaikki mikä kirjassa on kevyttä, jos nyt naisen elämää pari sataa vuotta sitten voidaan millään tavalla kevyenä tai helppona pitää. Elämä uudessa maassa pari sataa vuotta sitten ei varmasti ollut helppoa naisille omassakaan maassa, saati sitten kokonaan vieraassa ympäristössä. Sen Sarah Lark on saanut kuvattua kirjassa mielestäni hienosti sortumatta kuitenkaan ylidramatisointiin tai liikaan romantisointiin.

Kirja yllätti minut monella tasolla. Saksalainen Sarah Lark on luonut mielenkiintoisen ja hyvin soljuvan historiallisen draaman, jolle minulle eksoottinen Uusi-Seelanti tuo jännittävän kulissin. Joissakin paikoin on vaikea uskoa, että kirjailija ei ole itse lähtöisin Uudesta-Seelannista. Larkin tietämys maasta, sen historiasta, maori kulttuurista ja luonnosta on ihailtavaa. Pidin kirjasta paljon. Se ei ollut ennalta-arvattava eikä kevytkään, kuten olin pelännyt, vaan siinä oli sopivasti syvyyttä lisäämään mielenkiintoa. Olen iloinen, että kirja-sarjaan on tällä hetkellä ainakin kaksi jatko-osaa!

Kirjaa oli miellyttävä kuunnella. Pidin sen tavasta kuljettaa tarinaa ja kuvailla tapahtumia. Koska luin kirjan omalla äidinkielelläni suomeksi, en puutu Larkin kieleen tai kielioppiin, mutta en kuullut suomennoksessa suurempia kielellisiä mokia.

Kuuntelin tämän BookBeatista äänikirjana. Valitsen mielelläni tällaisia historiallisia tarinoita kuunneltavaksi äänikirjoina, koska ne eivät yleensä kovin paljoa kärsi pienistä katkoista keskittymisessä. Jos kirja tarvitsee tarkempaa pitkäjännitteisyyttä, valitsen e-kirjan tai kaikkein mieluiten ”vanhanaikaisen oikean” kirjan.

Jos olet kiinnostunut Uudesta-Seelannista, sen historiasallisista perkekronikoista ja hyvästä tarinasta, voin suositella tätä Bazar Kustannuksen kustantamaa Sarah Larkin kirjaa ”Valkoisen Pilven Maa”.

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Tavoitteeni syksylle 2021

Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.

Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.

Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!

Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!

En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite

Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.

Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.

Odotan mielenkiintoista ja antoisaa syksyä!

Aktiivinen elämäntapa, Mielipide

Pakkoliikuntaa?

En ollut liikunnallinen lapsi. Olin lihava pieni pullero, joka inhosi liikuntaa.

Kasvoin aikuiseksi kaivoskylässä, jossa järjestettiin toisen kaivoskylän kanssa joka vuosi kilpailu siitä, kumman kylän asukkaat hiihtävät talvella enemmän. Joka syksy innostuin tuosta kaivosten välisestä kilpahiihdosta. Kävin yleensä hiihtämässä kerran tai kaksi alkutalvesta ja löin sitten hanskat tiskiin. Hiihto oli raskasta, eikä se ottanut sujuakseen. Aina suksi joko lipsui tai tarrasi kiinni lumeen ja minä hikoilin. Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla kilpailun etenemistä siinä missä muutkin.

Muistan kuitenkin muutaman onnistumisen liikuntatunneilta. Uimisessa olen aina ollut hyvä, johtunee varmaan hyljettä muistuttavasta ruumiinrakenteestani. Uinti oli siis niitä lajeja, jotka nostivat liikuntanumeroani. Pulleasta muodostani huolimatta olen aina ollut notkea, joten olen helposti taipunut esimerkiksi tanssiin ja muihin notkeutta vaativiin lajeihin. Notkeudestani sain aina kiitosta, vaikka se johtuukin yliliikkuvista nivelistäni, joka ei oikeastaan ole hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan koulun liikuntatunnit olivat minulle kuitenkin kidutusta. Joka syksy ja kevät piti suorittaa Cooperin testi ja joka talvinen suksien kuljetus bussissa kylälle yläasteella ja lukiossa olivat tuskaa. Hyvin usein tunsin itseni nöyryytetyksi tai nolatuksi, kun en lihavuuteni takia kyennyt suoriutumaan kuten muut. Etenkin liikuntatuntien jälkeinen vaatteidenvaihto oli ylipainoiselle nuorelle musertava kokemus. Vertasi itseäni muihin, teen sitä valitettavasti edelleen, enkä koskaan yltänyt samaan ulkonäöksellisesti kuin muut.

Olen usein miettinyt miksi koulun liikuntatunnit ovat täynnä pakkoja. Miksi joka lajissa pitää kilpailla? Onko peruskoulun tehtävä tasapäistää? Tässäpä teille uutisia: ihmiset ovat erilaisia ja tulevat aina olemaan. Jokaisen oppilaan erityisominaisuuksia voisi vahvistaa muuttamalla peruskoulun liikuntatuntien toteuttamistapaa. Luulen, että moni peruskouluikäinen ilahtuisi vaikka edes pienestä valinnanvapaudesta. Olisikohan kouluissa mahdotonta toteuttaa esimerkiksi jonkilaista kyselyä siitä, mitä oppilaat liikuntatunneilla haluavat tehdä? Hyödyllisiä taitoja, kuten esimerkiksi suunnistus, voisi opettaa hauskalla tavalla, ikään kuin leikin varjolla. Itse opettelin suunnistusta aikoinaan aikuisten radalla, mikä sai minut inhoamaan lajia!

Liikkuminen on ihmiselle erittäin tärkeää, mutta kilpailla ei jokaisen tarvitse. Siksi en käsitä miksi koulussa tuetaan niin voimakkaasti kilpailua ja tulosten mittaamista liikuntatunneilla. Luulen, että juuri tämä kilpailu ja jatkuva mittaaminen ovat syitä siihen, miksi moni nuori pinnaa tunneilta. Toivon todella, että koululiikunta antaisi kasvaville nuorille vinkkejä ja tukea mukavaan liikuntaan ja terveellisempään elämään, eikä jäisi muistoihin mielikuvana pakkoliikunnasta!