Ikinuoren naisen pienet ilot

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Muoti, Vaatteet

Väriä elämään?

16 elokuun, 201630 marraskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tilasin aamulla itselleni uuden ”välikausitakin”, päällystakin jota voin pitää kaupunkireissuilla syksyisin ja keväisin. Päädyin tumman siniseen (väri: Night sky) peffan peittävään softshell takkiin. Se olisi monikäyttöinen, ajaton ja kestäisi jopa pienen tihkusateen. Olen tyytyväinen valintaani. Olen pohtinut takin ostoa muutaman kuukauden ja nyt muutamana viime päivänä kartoittanut tilanteen mitä yleensäkin on tarjolla. Löysin peräti kolme kriteereihini sopivaa takkia. Toisen softshell takin tiputin pois laskuista siksi, että siinä oli karvavuori, joten valinnan tein kahden vaihtoehdon välillä. Edullisempi ja monikäyttöisempi voitti.

Eilisen illan kulutin tutustumalla syksy-talvi 2016-2017 Pantonen värikarttoihin ja Trend Councilin talven trendivinkkeihin. Värit, kuviot ja leikkaukset näyttävät kuvissa niin herkullisilta, että päätin tänään lähteä tarkistamaan kauppojen tarjonnan uudelleen, myös ne ”normaali”-kokoisten mallistot.

22fa83af840600c5adc2003521945569 — Pantonen värikartta talvelle 2016-2017

fa51a4f7610f5b889c790e8848c98978

Kävin kolmannen kerran Lindexillä ja KappAhlilla. Värit ja valikoima eivät olleet kirkastuneet lauantaista. Mustalta ja harmaalta näytti edelleen. Joukossa näkyi siellä täällä hieman tummaa sinistä ja fuksiaa, kanervaa ja viininpunaista. Olin kuitenkin päättänyt tällä kertaa kiertää kaikki Kokkolan keskustan kaupat. Suunnistin siis Chydeniaan.

Pukumiehessä katselin ympärilleni. Kesän heleät värit oli siiretty nurkaan alennuslapun alle ja varsinainen myyntialue oli surullista katseltavaa. Mustaa, harmaata ja tumman sinistä. Jututin mukavaa myyjää, joka oli muuten aika hauskasti pukeutunut. Hänellä oli farkut ja valkoinen 3/4 hihainen neulospaita, jonka päällä oli farkkuliivi. Farkkuliivin etupuolen taskuläppä oli koristeltu savunsinisillä paljeteilla kuten myös liivin selkäpuolen yläosan kaarroke. Tosi kivan näköinen!

Totesin myyjälle, että kaupat ovat syksyisin surullisen näköisiä, kun värit ovat lähinnä mustaa ja harmaata. Ihmettelin pitävätkö suomalaiset mustasta niin paljon, että eivät osta värillisiä vaatteita. Talvella, kun on pimeää, luulisi että musta masentaa entisestäänkin. Haluavatko suomalaiset piiloutua pitkältä pimeältä talvelta mustaan? Itse en mustaa ole käyttänyt vuosiin. Sain kuulla jo parikymppisenä silloiselta poikaystävältäni, että musta tekee minut surullisennäköiseksi. Minun ”piiloutumisvärini” on tumma sininen.

20160816_101907 — Molemmat kauppakuvat nimeltä mainitsemattomista Kokkolalaisista vaatekaupoista.

Kysyin Pukumiehen myyjältä onko heillä mahdollisuus vaikuttaa kauppansa valikoimaan. Myyjä myönsi, että iloisen väristen kesävatteiden jälkeen syksyvaatteiden värit masentavat. Hän kertoi, ettei yksittäisillä Pukumies-liikkeillä ole mahdollisuus vaikuttaa kauppojen valintaan. Ketjun sisäänostaja tekee valinnat. Katsoessani Pantonen syksy-talven värikarttaa, pistää miettimään miksi sisäänostaja on panostanut mustaan niin voimakkaasti. Neutraaleissa väreissäkin olisi ollut valita monta muutakin upeaa värisävyä, jotka olisivat varmasti piristäneet pitkää pimeä talvea.

Kiersin siis kaikki vaateliikkeet todetakseni, että väriä niissä oli vain nimeksi. Musta kyllä toimii hyvänä neutraalina vaatevarastossa. Mustia perusvaatteita voi elävöittää iloisen värisillä puseroilla, koruilla ja huiveilla. Itse taidan kyllä pysytellä omassa turvavärissäni sinisessä ja siirtää vaatteiden hankintaa kunnes kaupat täyttyvät muistakin sinisistä vaatekappaleista kuin farkuista.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muoti, Vaatteet

Vaatevaraston suunnittelua

15 elokuun, 201615 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen siirtynyt vaatekaapin siivouksesta vaatevaraston suunnitteluun. Vaatekomerossani näyttää autiolta, joten päätin kuvata joka ainoan kappaleen nyt kun niitä on niin vähän. Kuvien avulla saisin selvemmän kuvan mitä minulla siellä on ja sitten suunnitella miten voisin niitä parhaiten hyödyntää.

Koko viikonloppu meni vaate-asioihin paneutuessa. Mieheni meinasi jo olla helisemässä jatkuvan vaateaiheisen puhetulvani kanssa. Hän suositteli minulle uutta uraa vaatekauppiaana tai muotitoimittajana. Tyrmäsin laiskahkosti hänen ideansa vedoten vanhaan (51v) ikääni. Myöntää tosin täytyy, että jos ei se kuulostaisi niin hullulta ja työläältä, haluaisin perustaa vaatekaupan, joka myisi tyylikkäitä ja värikkäitä vaatteita meille hieman runsaammalla kädellä muotoilluille upeille naisille.

Oma vaatekaappini sisältö sen sijaan näytti tarkemmin katsottuna aika masentavalta. Jos laskuista jättää talvitakit (2kpl), urheiluvaatteet, kulahtaneet t-paidat ja leggingsit, joissa en suostu kylällä näyttäytymään, niin komerossani oli yhteensä 25 vaatekappaletta. Näistä 25 vaatteesta kuusi on sellaisia, joissa en kovin mielelläni enää julkisesti esiinny, mutta välttävät toistaiseksi esimerkiksi syksyllä tulevilla työmatkoilla. Näistä kuudesta, aikanaan uudella korvattavasta vaatekappaleesta, neljä on ostettu kirpputorilta.

Olen tutkinut erilaisia metodeja, miten voi rakentaa toimivan vaatevaraston. Parhaimmalta ja itselleni toimivimmalta tuntuu se, että garderoobi rakennetaan kahden eri neutraalin värin varaan. Olen valinnut omiksi neutraaleikseni farkunsinisen ja suklaanruskean (jota todennäköisesti ei tänä syksynä kaupasta saa). Näiden kahden värin lisäksi voi valita 2-3 korostusväriä, joilla elävöitetään neutraaleja ja saadaan näin vaihtelua arjen pukeutumiseen.

Vaatevarastoa on suhteellisen helppo alkaa koostamaan, kun kaapista löytyy tasan kolme erilaista alaosaa (niitä leggingsejä siis ei edelleenkään lasketa vaatteisiin, joissa meikäläinen pystyy esiintymään julkisesti).

Housut Farkut 1 Housut Farkut 2 Housut Pellavaa

Kaapissa on myös 3 mekkoa, joista 2 on liivimekkoja ja 1 juhlavampi kolttu; mekko jossa menin naimisiin puolitoista vuotta sitten.

Mekko Farkku liivimekko Mekko Musta-lila liivimekko Mekko Musta-punainen juhlava

Yläosia oli yllättävän monta. Valitettavasti yksivärisiä, jakkujen tai liivimekkojen alla pidettäviä, lyhyt- tai pitkähihaisia t-paitoja ei varastostani löydy kuin yksi.

Yläosa T pikähihainen

Näyttäisi siis siltä, että pääsen ostoksille. Kiersin Kokkolan vaatekaupat viikonloppuna. Suurenmoista kroppaani ei vaateteta kotikaupunkini vaatekauppojen valikoimilla. Mustaa ja oranssia, jotka nyt ovat syksyn pääväreinä kookkaiden naisten mallistoissa, en halua. Haluan lisäksi, että vaatteeni ovat laadukkaita ja kestävät enemmän kuin yhden pesun, mielellään jopa muutaman vuoden.

Yläosa X Juhlava pellava — Tämä pellavatunika minulla on ollut n. 8-vuotta. Pidän sitä juhlavammissa tilaisuuksissa.

Jakku Harmaa neule — Tämä neulejakku täyttänee 5-vuotta. Se on ollut ahkerassa käytössä. Haluaisin samanlaisen sinisenä.

Onneksi minulla ei ole kiire. Voin koota vaatevarastoni suunnitelmallisesti sortumatta yli- tai alilyönteihin. Onneksi meille isokokoisille naisille on nykyisin enemmän valikoimaa kuin ennen, ettei tarvitse tyytyä johonkin rättiin vain siksi, että ”se nyt sattuu sopimaan päälle”. Minäkin, iso ja lihava nainen, haluan näyttää siistiltä, tyylikkäältä ja hauskalta. Ja luulen, että niin tahtoo suurin osa meistä kookkaammista naisista.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Koti, Muutos, Valinnat

Vaatekomeron siivous

12 elokuun, 201612 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tarkoitus on ollut siivota vaatekaappini kunnolla. Meillä on iso vaatekomero, joka on ollut täynnä jos jonkinnäköistä vaatetta. Olen ollut reilun vuoden kotona ja saanut siirrettyä urakkaa jos milläkin verukkeella. Viimeisimpänä olen muka odotellut Konmari-teosta, jonka olisi pitänyt antaa minulle ohjeita vaatekaappini järjestämiseen.

Alkuviikosta kuulin, että olen saanut uuden työpaikan. Nämä ”vapaaherrattaren päivät” loppuisivat 1.9, jonka jälkeen aikaa, esimerkiksi tuohon komeron siivoukseen, olisi rajallisesti. Toimeen on siis tartuttava nyt kun virtaa riittää vielä.

Aloitin työn aamupäivällä. Olin jo muutamaan otteeseen tyhjentänyt komerosta vaatteita, jotka ovat kertakaikkisen vanhanaikaisia, risaisia tai pieniä. Retriitin aikana olin kypsytellyt ajatusta myös sellaisten vaatteiden poistoon, joita en ole käyttänyt kertaakaan viimeisen kahden vuoden aikana, vaikka ne olisivat aikanaan olleet kuinka kalliita tai tyylikkäitä tahansa. Myös vaaleansiniset Pertti Palmrothin kenkäni saisivat siis kyytiä. Ne ovat täyttäneet komeroani viimeiset 15 vuotta pääsemättä kertaakaan jalkaani.

20160812_181220-01

Lajittelin vaatteet kolmeen osaan: takaisin komeroon menevät, säilytettävät hieman pienet vaatteet pahvilaatikkoon ja lumput pois heitettäväksi. Olin säälimätön. Enää en täyttäisi komeroani turhalla. Myös mieheni vaatteet kokivat saman totaali-tsekkauksen. Kävin läpi sukat ja alusvaatteet erittäin tiheällä kammalla, hyväksyin vain priimat.

Pyyhin hyllyt miedolla pesuaineliuoksella ja moppasin lattian. Asettelin vaatteet kauniisti esille. Tilaa tuli paljon.

Luin retriitissä ollessani kirjaa ”Hyvän mielen vaatekaappi”. Sen kirjoittaja valotti vaateteollisuuden taustoja. Itselleni kirjan tietopuoleisessa osiossa ei enää ollut juuri mitään uutta. Ompelijoiden huonot työolot ja lapsityövoiman käyttö vaateteollisuudessa ei ole minulle uutta tietoa. Uutta ei ole sekään millä tahdilla vaatefirmat uusia mallistoja kauppoihin ajavat ja mitä se merkitsee vaateteollisuus-ketjulle joka vaatteet toimittaa. Sata vuotta sitten elänyt maalaisnainenkaan ei suostuisi pukeutumaan niin ala-arvoiseen laatuun mihin me olemme jo tottuneet kertakäyttökulttuurissa, jossa vaatteetkin pitää saada puoli-ilmaiseksi.

Luin ”Hyvän mielen vaatekaappi”-kirjasta mielenkiinnolla P333 osiota. Siinä annettiin vinkkejä siihen miten koota vaatekaappi siten, että selviää 3 kuukautta 33 vaatekappaleella (laskuissa mukana kengät ja muut asusteet, mutta ei alus-, yö- ja urheiluvaatteet). Komeron siivoamisen jälkeen laskin jäljelle jääneet käyttövaatteeni. 25kpl! Aika vähällä olen selvinnyt. Aluksi järkytyin vaatteiden vähyydestä hyllyillä ja tangolla, mutta niillähän minä olen tämän kesänkin elänyt. Ei tuolla vaatemäärällä varmaan normaali töissä käyvä nainen selviäisi, mutta kun erakoituu kotona käyden välillä vain metsässä, niin ongelmaa ei ole ollut. Esimerkiksi yhtään t-paitaa en ole kahden vuoden aikana ostanut, lukuun ottamatta yhtä kirpparihankintaa. Kaikki t-paitani ovat mallia ”luutu” ja niiksi myös joutaisivat. Sitä ennen on kuitenkin hankittava muutama uusi, sillä jotain päälle pantavaa minullakin on oltava.

20160812_181306-01

Onneksi minulla on nyt työpaikka ja saan siitä oikeaa palkkaa, joten ehkä voin syksyn aikana täydentää vaatevalikoimaani muutamalla tarkkaan valikoidulla vaatekappaleella. Mielellään sellaisilla, joita voin pitää hyvällä mielellä ja pitkään.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Muutos

Dilemma

6 elokuun, 20166 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämä on vaikeaa. Koskaan ei voi olla mieliksi kaikille muille. Tulee niin helposti kränää ja pahaa mieltä. Haluaisin elää siten, etten loukkaisi muita. Yhtäkkiä ja yllättäen joku on taas vihainen ja loukkaantunut. Suustani on kai taas päässyt jotain sensuroimatonta. Tai joku on ymmärtänyt hyvää tarkoittavat sanani väärin. Olisiko kannattanut pitää suu kiinni, tai edes miettiä tarkemmin sanoja? Pitäisi kai opetella ajattelemaan ennen kuin avaan suuni, punnitsemaan sanani, sanoa vain tärkeitä ja tarkoin valittuja sanoja. Paha tapani on möläytellä asioita ilman, että olen ajatellut asiaa ensin. Vai olisiko helpompaa yksinkertaisesti kiertää ihmiset? Haluaisin elää loukkaamatta muita, mutta miten minä voisin tietää mikä ketäkin loukkaa. En osaa (vielä) lukea ajatuksia.

Elämäni on monesti niin erilaista kuin normi-tallaajalla, että ihmisten on vaikea sulattaa kaikkea mitä siihen kuuluu ja siitäkin tulee välillä sanomista. Aivan, kuin minulla ei olisi oikeutta elää omaa elämäni, kuten haluan. En halua loukata muita ihmisiä elämäntavallani tai valinnoillani, enkä kangistua rutiineihin ja valmiisiin kaavoihin. En todellakaan halua viimeisinä elämäni hetkinä ajatella miten paljon jäi kokematta ja näkemättä. Siksi elän kuten viimeistä päivää matkustaen, kokeillen rajojani ja nauttien elämästäni. Poltan kynttilääni molemmista päistä, uhraamatta ajatustakaan tulevaisuudelle. Tuhlaan rahojani ja energiaani välillä kummallisiinkin asioihin, mutta nautin elämästäni valtavasti.

1-DSC_0029 — Käylä, Kuusamo/Finland 2015

Joskus mietin, että olisi helpompaa sulkea kaikki ihmiset kokonaan pois elämästä. Elää erakkona. Yksin, kaukana ja huomattavasti yksinkertaisemmin kuin tällä hetkellä elän. Ihan vakavissani välillä ajattelen muuttamista jonnekin korpeen, jossa olisi vain metsä ja minä. Yhteyden ulkomaailmaan kuittaisin kirjoilla, lehdillä ja radiolla. On päiviä jolloin tuntuu, että sellainen elämä todellakin tekisi minusta tyytyväisen. Mutta on myös niitä päiviä, jolloin olen vakuuttunut siitä, että vain ihmiset ympärilläni voivat tehdä minusta onnellisen. On vaikea tehdä suuria päätöksiä, kun näkee molempien vaihtoehtojen hyvät puolet! Ilman ihmisiä elämä olisi kuitenkin niin paljon köyhempää ja värittömämpää. Itse asiassa luulen, että erakkona tulisin hulluksi. Alussa ihanalta tuntuva yksinäisyys voisi pitemmän päälle alkaa tuntua ahdistavalta ja elämä hankalalta. Vaikka elämä ihmisten kanssa välillä onkin vaikeaa, on se silti parempaa ja täydempää kuin elämä ilman muita.

Aikoinaan unelmoin usein elämästä Etelä-Lapissa Sallan syrjäseudulla. Siellä olisin voinut elää ilman paineita. Olisin voinut unohtaa ulkonäkö- ja menestymispaineet. Olisin elänyt tyytyväisenä omien kilojeni kanssa, sillä laihduttamisen paineet olisivat Jumalan selän takana yksin asuessa olleet olemattomat. Syrjässä kaikesta ja kaikista muista, olisin voinut unohtaa kaiken ulkoisen ja keskittyä olemaan vain minä. Siellä en olisi tarvinnut kauniita vaatteita, meikkejä. Kukaan olisi kysellyt joutavia kysymyksiä trendikkäistä vaatteista eikä uuden muotiripsarin ominaisuuksista. (Tosin tuolloin ajattelin, että hajuvesiä en olisi unohtanut, vaikka susirajan pahemmalla puolella olisinkin ollut. Nyt kun en juuri hajuvesiä enää voi käyttää, eläisin vallan mainiosti ilman niitäkin.) Olisin voinut elää anonyyminä yhteiskunnan reunamilla. Etelä-Lapissa asuessani kukaan ei olisi odottanut minulta mitään. Ihmisiä olisin tavannut harvakseltaan, lähinnä kutsuttuna. Siellä olisin asunut yksin, omilla ehdoillani ja olisin voinut elää itseni näköistä elämää. Olisin herännyt, syönyt, ulkoillut ja touhunnut omien halujeni ja tarpeitteni mukaisesti. Kukaan ei olisi tuominnut eikä arvostellut elämän tapaani eikä valintojani. Minulta ei olisi odotettu mitään. Olisin saanut elää rauhassa.

1-DSC_0103 — Oulangan Kansallispuiston ”Hiiden hurmos”-reitin varrelta 2015

Lukiessani toivettani muutaman vuoden takaa muuttaa yksin Etelä-Lapin syrjäseudulle ajattelen, että onneksi en tosissani halunnut sen toteutuvan. Yleensä ihminen saa mitä toivoo, eteenkin jos toive nousee voimakkaasti alitajunnasta ja sitä ruokkii jatkuvalla puheella ja mielikuvilla. Toteutuessaan tuo skenaario olisi tehnyt minusta äärettömän onnettoman ihmisen. Olisin erakkomaisuuteen taipuvana nopeasti ollut unohdettu ja unohtanut itsekin elää.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Valinnat

Elämän varrelta opittua

3 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Radioni oli aikoinaan ensimmäinen yhteyteni ulkomaailmaan. Radio avasi minulle uuden maailman, jossa minulla oli oma paikkani. Maailma ei ollutkaan pelkästään Vihanti ja Oulainen. Se oli paljon suurempi ja mielenkiintoisempi kuin ne pienet ympyrät, joissa elämääni olosuhteiden pakosta elin. Imin itseeni musiikin ja uutisten mukana valtavan halun matkustaa ja nähdä miten ihmiset maailmalla elävät.

Vanhempani olivat ymmällään kanssani. Heidän oli vaikea ymmärtää valtavaa tiedonhaluani ja kiinnostustani vieraisiin kulttuureihin. ”Olen aina elänyt muissa maailmoissa”. Toinen jalkani on aina ollut jossain muualla kuin Suomessa. Olen aina ollut valmis muuttamaan ulkomaille. Kahdesti sen olen jo tehnyt, pakannut tavarani ja muuttanut toiseen maahan. Molemmat ulkomaan vuoteni ovat kasvattaneet minua valtavasti. Ensimmäinen vuosi Sveitsissä opetti minulle itsenäisyyttä ja vastuunottoa itsestä. Toisen ulkomaan vuoteni vietin Etelä-Englannissa. Sen vuoden aikana jouduin ottamaan vastuuta myös toisesta ihmisestä. Kannoin sen vuoden jälkeen vastuuta myös pienestä pojastani. Vuoteni ulkomailla erottivat minut Suomesta, mutta tavallaan ne myös liittivät minut isänmaahani tiukemmin kuin olin ajatellutkaan. Kaukaa on helpompi nähdä lähelle objektiivisesti.

1-DSC_0131-001 — Upea kuolleiden muistoksi tehty lasityö Budapestin synagogan puutarhassa. Kuva 2016

Olin äidilleni mahdoton lapsi. Mistä olin mustalaisgeenini perinyt? Minulla oli aina jokin suunnitelma, minkä avulla suuntasin maailmalle. Lapsesta lähtien olen ollut välittömästi valmis, kun joku on ehdottanut reissuun lähtöä. Äitini mukaan olen ollut jo lapsena lähdössä joka toinen päivä jonnekin. Ensimmäisen kerran lähdin yksin matkoille lukion jälkeen. Olin töissä kunnan tuki-työllistettynä ala-asteella kouluavustajana. Olin saanut säästettyä omaa rahaa asumalla kotona. Halusin hiihtolomalla ulkomaille. Kukaan ei halunnut/päässyt mukaani. Viis siitä, pääseehän yksinkin! Tein matkan kuitenkin turvallisesti, pakettimatka Aurinkomatkojen siivellä. Matkakohteenani oli Tunisia. Saattoi olla sen matkan ansiotakin, että haluni matkustaa pysyi yhtä palavana. Sain matkalla paljon positiivista huomiota. En tuntenut olevani ylipainoinen ja epäonnistunut ihminen. Minusta pidettiin ja kehuttiin jopa kauniiksi. Eräs vanha beduiinimies olisi halunnut minut vaimokseen (5. sellaiseksi). Hän oli valmis maksamaan minusta 10 kamelia. Melkoinen summa naisesta, kuulemma.

Seuraavan matkan tein yksin Euroopan halki inter-raililla. Sinnekään en saanut kaveria. Eipä hätää. Yksin mentiin taas. Seikkailin viisi viikkoa ympäri Eurooppaa. Jouduin hakemaan Jugoslavian Suomen konsulaatista apua, kun viimeinen juna, jolla olisin joutunut Suomen lautalle, lähti nenäni edestä ilman minua. Selvisin kuitenkin reissultani ehjin nahoin kotiin yhtä kokemusta rikkaampana. Minua ei ole koskaan pelottanut lähteä yksin reissuun. Kaveri olisi toki ollut kiva. Silloin olisi voinut vaihtaa mielipiteitä ja jakaa kokemuksia. Mutta koska sitä ei ollut, lähdin yksin. Se ettei kaveria ole ollut, ei ole estänyt minua näkemästä maailmaa. Haluni maailmalle on ollut suurempi kuin yksinäisyydenpelkoni. Monet asiat olisivat toisin, jos minulla olisi ollut matkoillani seuraa. Ilman matkaseuraa minusta tuli vahvempi, entistäkin erilaisempi, temperamenttinen optimisti, mutta myös tietyllä tavalla itseeni sulkeutunut erakko, jonka on vaikea jakaa sisintään muiden kanssa. Tunnen yhä aina suurta mielihyvää päästessäni matkalle.

2015-11-07 15.12.55 — Ai WeiWein taidetta HMK:ssa marraskuussa 2015

Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat minulle orjuuttavaa aikaa. Jouduin tekemään asioita, jotka eivät olleet minulle luontaisia. Yritin miellyttää muita, olla sellainen kuin he halusivat minun olevan. Tunsin usein itseni turhautuneeksi. Yksi kavereistani tunsi minusta toisen puolen ja toinen toisen. En halunnut näyttää kenellekään millainen todellisuudessa olin. Pelkäsin ettei minua hyväksyttäisi. Peittääkseni epävarmuuteni ja tullakseni hyväksytyksi, en uskaltanut olla itseni. Erilaisuuteni oli kuitenkin valitettavan silmiinpistävää. Olin iso ja lihava, temperamenttinen, suuriääninen ja älykäs. En halunnut taipua muiden vaatimuksiin ja painostukseen. En halunnut olla kuten muut. Halusin olla minä.

Yhäkin olen erilainen, olen hyväksynyt sen. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, onneksi! On ihanaa olla erilainen kuin kukaan muu. Elämäni on muokannut minusta ainutlaatuisen. Olen rohkea voimakas ja vahvasti tunteva suomalainen nainen, jonka elämää maustaa värikäs persoonallisuus. Yksi elämääni voimakkaasti eteenpäin vievä piirre on uteliaisuuteni. Se ajaa minua tutkimaan elämää, ihmisiä, taidetta ja luontoa. Innostun nopeasti ja olen hetkessä valmis uusiin koetuksiin, enkä pelkää ruotia itseäni ja elämääni rankastikin. Tänään minusta tuntuu, että nuoruudessani pelkäämäni negatiiviset ominaisuuteni, ne jotka aina erottivat minut muista, ovat muuttuneet positiivisiksi ominaisuuksiksi. Ne ovat juuri ne ominaisuudet, jotka haluan säilyttää ja näyttää maailmalle. Haluaisin huutaa tornista, ” Katsokaa! Tällainen olen!” Olen vihdoinkin onnellinen itseni ja persoonani kanssa.

FB_IMG_1470078326584 — Kuva Facebook sivustolta ”Peaceful mind, Peaceful life”

Monet ihmiset haluaisivat olla uudelleen nuoria. Minä en! Olen iloinen, että minulla on ollut kokemukseni ja omat vastoinkäymiseni Ilman lapsuuteni ja nuoruuteni karuja kokemuksia en olisi se ihminen, joka tänä päivänä olen. Kiitän niistä ja elän onnellisena tätä päivää. Olen edelleen juureton, lahjakas, rohkea, utelias ja värikäs, oman tieni kulkija. Olen kuitenkin löytänyt rinnalleni rakkaan ihmisen, joka hyväksyy minut omana itsenäni ja antaa minulle tilaa toteuttaa itseäni ja unelmiani. Olen vapaa kahleista, vapaa päättämään itse omista asioistani. Kun muut tekevät mitä osaavat, minä teen mitä haluan: luen, kirjoitan, kudon, virkkaan, opiskelen kieliä, nypläystä ja käyn käsityökoulua. Vain oma mielikuvitukseni on rajana. Minulle ei ole tärkeintä olla paras tai edes osata. Minulle tärkeintä on että teen asioita joista nautin. Tätä toivon muillekin. Että he ovat aidosti oma itsensä ja tekevät asioita joista pitävät!

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo

Ulkopuolinen

2 elokuun, 20162 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tavalla tai toisella olen aina ollut erilainen kuin muut. Olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, väärinymmärretyksi, oudoksi ja yksinäiseksi. Olen ollut porukan ulkopuolinen, sivustaseuraaja, kummajainen, jonka mielipiteillä tai tekemisillä ei ole tuntunut olevan muille mitään väliä.

1-DSC_0035 — Taidetta Suomen Lasimuseon pihalla kesällä 2015

Ulkopuolisuuden tunteeni alkoi jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Aloitin koulunkäynnin innostuneena. Nopeasti kuitenkin huomasin, että koulussa menestyäkseen pitää olla muutakin kun tunnollinen ja nopea oppimaan. Koulussa pitää olla myös kaunis! Piti osata miellyttää muita. Olin luokan lihava ja (siksi) ruma tyttö, syntipukki ja kaatopaikka, jonne kaiken pahanolon sai kaataa kuin saavista. Hyväksyin osani kiltisti. Kiusatuksi en kuitenkaan suostunut. Annoin täydellä laidalla takaisin heti, kun joku vain yrittikin. Kerran kerroin kotona äidille ja isälle kuinka minua kiusataan. ”Älä jää suu kiinni seisomaan, vaan anna takaisin”, olivat savolaisäitini ohjeet tyttärelleen maailmaan. Kotona ei koulukiusaamisestani sen jälkeen puhuttu.

Opin ensimmäisellä luokalla puolustamaan itseäni suullisesti. Erotuin jo ensimmäisellä luokalla muista. Olin lihava ja suuriäänisesti itseäni puolustava rääväsuu. Nuo ”positiiviset” ominaisuudet seurasivat minua koko kouluajan. Ne siirtyivät mukanani pienestä ala-asteen koulusta kirkonkylän ylä-asteelle. Yläasteella minua ei varsinaisesti enää kiusattu. Kukaan ei enää viitsinyt uhrata minulle energiaansa. Tiesivät, etten ole nynny, että osaan ja kykenen puolustamaan itseäni. Minua ei kiusattu, mutta jätettiin kaiken ulkopuolelle. Ei hyväksytty muiden porukoihin. Keskustelu loppui, kun minä saavuin muiden joukkoon ja porukka hajosi pikkuhiljaa jättäen minut yksin.

Lapsesta asti olen rakastanut kaikenlaista musiikkia. Ensimmäisen radioni sain seitsemänvuotiaana. Radio oli sänkyni vieressä lattialla. Kuuntelin sitä iltaisin mennessäni nukkumaan. Tuntui hyvältä nukahtaa radiosta kuuluvan musiikin tulviessa korviini ja peittoni alle, tuudittaen minut muihin maailmoihin. Jo hyvin nuorena musiikki on tarjonnut minulle mahdollisuuden siirtyä muualle tästä usein niin karusta todellisuudesta. Musiikin avulla olen voinut matkustaa poistumatta kertaakaan omasta huoneestani. Musiikki on antanut minulle kokemuksen miltä tuntuu olla henkilö joka on kaunis, lahjakas ja palvottu. Radioni oli minulle kuin taikakalu. Mutta vaikka kuinka rakastinkin radiotani, sai aparaatti usein rajun kohtelun. Yöllä, kömpiessäni sängystä vessaan, oli se usein tiellä ja kaatui, tai tuli muuten kiireessä potkituksi. Nuoruuteni päivinä kompuroin rikki varmasti ainakin neljä radiota. Äitini oli epätoivoinen huolimattomuuteni vuoksi. Radiolla on tärkeä osa siinä mitä olen tänä päivänä. Radiosta kuulin englanninkielisiä lauluja, joita hoilasin tunteella mukana, vaikken sanoista ymmärtänyt vielä mitään. Muistan myös ”laulaneeni sujuvasti ranskaa”, sen aikaisen radioiskelmän sanoja tapaillen. Kielitaitoni on pitkälti radion ansiota!

1-DSC_0126 — Taidetta Suomen Lasimuseon pihalla kesällä 2016

Musiikki on lohduttanut, kun olen ollut surullinen, vihainen, pettynyt tai masentunut. Musiikin avulla olen voinut surra sitä mikä olen. Musiikki on myös tuonut valtavaa iloa elämääni. Se on monesti ollut ainoa keino ilmaista tunteitani. Ulkoistamalla tunteeni musiikkiin on ollut helpompi käsitellä isojakin asioita elämässäni. Olen aina rakastanut tanssimista. Olin jo 80-luvulla ”Fat Girl Dancing” ennen tämän päivän Whitneytä, joka esiintyy youtubessa ja hänellä on oma televisio-sarja. Musiikin mukana tanssiminen on aina olut minulle helppo keino paeta todellisuudesta. Tanssiessa aika ja paikka katoavat ja jäljelle jää vain musiikki, liike ja minä. Olen musiikin kyydittämänä vajonnut eräänlaiseen transsiin tanssilattialla yksin tai kaverini kanssa tanssiessa. Se on minulle keino ilmaista itseäni, purkaa tunteet ulos sisältäni liikkeen avulla.

Tanssi on ainoa liikuntamuoto uimisen ja kävelemisen lisäksi, jota olen koskaan harrastanut suurin piirtein vapaaehtoisesti. Tanssiessa tunnen itseni vapaaksi ja kevyeksi. Aikaa myöten tanssi jäi taka-alalle. Aloin käydä ”oikeissa” tansseissa kavereiden kanssa. Paritanssista puuttui taika. Siinä joutui keskittymään liikaa toiseen, tanssittavaan mieheen. Joutui miettimään miten jalat ja sanat asetellaan. Vaikeinta oli oppia puhumaan ja tanssimaan yhtä aikaa. Tanssista katosi ilo, siitä tuli suoritus. Meni vuosia, etten juuri tanssinut, muulloin kuin tyttöjen kanssa juhliessa. Tanssin taian olen vasta viime vuosina löytänyt uudelleen. Nykyisin tanssin nauttien sambaa ja salsaa. Miehen kanssa tanssimisesta en ole pitänyt koskaan.

1-DSC_0038 — Arjen taidetta Riihimäellä. Lasitaidetta talon seinässä. Kuvattu kesällä 2015.

Viime aikoina olen kuunnellut musiikkia todella vähän. Kirjat, joita luin jo lapsena paljon, ovat syrjäyttäneet lähes täysin musiikin pakokeinona ankeasta ja usein ahdasmieliseksi kokemastani maailmasta. Jokainen meistä on erilainen. Luulen, että jokainen meistä tarvitsee välillä jonkinlaisen keinon paeta arjesta. Toisille se on kirjat ja musiikki ja toiset pakenevat arkeaan lenkille tai television turruttavaan maailmaan. Kaikki keinot, elleivät ne loukkaa toisia, lienevät sallittuja väliaikaisen unohduksen hakemisessa.

Harrastukset, Matkustaminen, Taide

Lasia

1 elokuun, 20161 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Innostuin lasitöistä joskus 2000-luvun alussa. Tein lähinnä tiffany-lasia, mutta kävin myös lyijylasi-kursseilla. Tuohon aikaan asuin Lumijoella ja vastarakennetussa kodissamme oli minulle tehty autotalliin oma työhuone. Vietin paljon aikaa työhuoneellani tehden lasitöitä. Pidin kirjaa hankinnoista ja myymistäni töistä verottajan varalta, sillä sain töitäni myytyä yllättävän paljon. Rahoitin mm käymäni aromaterapia-kurssien matkat ja ruuat lähinnä myymilläni lasitöillä.

lasit10

lasit5

Tuli päivä jolloin eräs nainen pyysi minua tekemään olohuoneeseensa ”verhot” lasista. Olohuoneessa olisi ollut koko seinän levyiset ikkunat. Lasiverhojen toteuttaminen olisi ollut haasteellista, enkä olisi saanut niistä keveännäköisiä millään. Lasi on painava materiaali ja niin leveään ikkunaan olisi ollut pakko laittaa lyijykiskoa. Samaan saumaan sattui myös avioeroni ja muutin pois Lumijoelta, joten minulle erittäin rakas työhuoneeni jäi minun osaltani menneisyyteen, kauniiksi muistoksi. Eroni jälkeen en ole lasitöitä tehnyt. Jotenkin miellän ne omalla kohdallani historiaksi. Minulla on vielä kaikki tarvittavat työkalut tallella, jos innostun tuosta hurmaavasta käsityötaidosta uudelleen. Edelleen rakastan lasia. Se on erittäin kaunis materiaali, joka näyttää eri vuodenaikana ja jokaisessa valossa ihan erilaiselta.

1-DSC_0153

Tämän kesän kesälomareissullani olen ihaillut paljon erilaista lasitaidetta. Soile Yli-Mäyryn galleriassa Kuortaneella oli monta hänen Muranossa Italiassa tekemäänsä lasiveistosta. Ne olivat värikkäitä, täyttä lasia olevia pienoisveistoksia. Pidin niistä valtavasti.

20160724_121937

Minulla oli myös tilaisuus vierailla Suomen Lasimuseossa Riihimäellä. Perusnäyttelyiden lisäksi (lasin historia ja lasi suomalaisessa arjessa) siellä oli nuorten taiteilijoiden näyttely: Accident – 10 suomalaista lasitaiteilijaa sekä Elina Salosen ”Näetkö?” . Accident näyttely oli pystytetty yläkerran isoon saliin. Ihastuin töihin välittömästi. Ne olivat leikkisiä, värikkäitä ja osa jopa kantaaottavia.

1-DSC_0148

Elina Salosen näyttely oli sijoitettu porrastasanteelle. Hänen tutkielmansa jäästä oli minusta oivaltava. Hän oli tutkinut jäätä, lähinnä sen rakennetta ja toteuttanut sitten näkemänsä lasista. Paloja sulatettua valkoista ja väritöntä lasia, jotka mustalla pohjalla näyttivät ihan kevään sulattamalta jäältä. Olisin ottanut osan teoksesta välittömästi olohuoneeni seinälle.

1-DSC_0179

1-DSC_0180

Lasimuseossa oli myös vanhaa käyttölasia. Aika monet meistä muistavat esimerkiksi lasiset sinappipullot ja viola-kermapullon jossa oli oranssi etiketti. Yläkerrassa oli myös lajitelma käyttölasia vuosien varrelta ja muutama hieman erikoisempi taidelasiteos. Esillä oli myös kopio lasista tehdystä pokaalista, jonka Suomen valtio on lahjoittanut Barcelonan kaupungille vuonna 1929 maailmannäyttelyssä.

1-DSC_0176

Kotimatkalla minulla oli Humppilassa tilaisuus tutustua lasinpuhaltamiseen. Ihailin taitoa ääneen ja kerroin lasinpuhaltajalle toiveestani joskus itsekin kokeilla lasinpuhaltamista. Mies lupasi opettaa minulle lasinpuhallusta, kun seuraavan kerran olen etelässä. Hän antoi minulle käyntikorttinsa yhteydenottoa varten.

1-DSC_0170

Suomi on tullut maailmalla kuuluisaksi lasistaan. Nyt on lasitehdas toisensa jälkeen sulkeutunut. Pelottaa miten taidon maassamme käy, kun ihmiset mieluummin hankkivat halpaa puristelasia, kuin maksavat käsityöstä. Humppilan lasinpuhaltaja kertoi, miten ihmiset tulevat tutustumaan hänen työhönsä, mutta ani harvalla ”on varaa” ostaa edes 10-15€ maksavaa pientä lasilintua. Hän kertoi mm Iittalan kuuluisista Essence viinilaseista, jotka nykyään tehdään nopeasti puristamalla ulkomailla. Essence lasien hinta ei kuitenkaan ole yhtään sen edullisempi kuin ennenkään vaikka työ nykyään tehdään ns ”halpamaassa”. Hän sanoi että lasinpuhaltamossa vierailevat tuntuvat kuitenkin arvostavan tuota erikoista käsityötaitoa. Suomen Lasimuseon näyttely antaa pienen lupauksen siitä, että Suomessa vielä löytyy nuoria taiteilijoita, jotka innostuvat tuosta upeasta materiaalista.

Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Helvetinjärvellä

30 heinäkuun, 201628 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesälomareissullamme etelään halusimme vierailla Helvetinjärven kansallispuistossa. Heinäkuisena sunnuntaina, jolloin saavuimme Helvetin portille aikomuksenamme tallustella 4 kilometrin luontopolku ”Helvetistä itään”, oli todella kuuma päivä, ja ilman kosteus oli huipussaan. Olin kuitenkin ajanut ilmastoimattomassa autossani sen verran pitkän matkan, että halusin hieman liikettä keski-ikäisille nivelilleni. Vaikka olen kovasti ylipainoinen, liikun paljon. Pidän luonnon tutkimisesta kameran linssin lävitse ja sen vuoksi kävelen mielelläni. Herätämme monesti kulkiessamme ihmetystä, sillä monien kanssavaeltajien on vaikea kuvitella kahta ylipainoista vaeltamassa kaukana kaikesta omin jaloin. Sanonkin usein, ettei matka tapa vaan vauhti. Meillä ei juuri koskaan ole kiire, nautimme matkan teosta ja ihailemme samalla luonnon ihmeitä.

1-DSC_0043

1-DSC_0044-001

Olen kerran 90-luvulla käynyt Hevetinjärvellä, joten minulla oli jonkinnäköinen kuva siitä mitä odottaa. Kuumuus ja kosteus iskivät kimppuuni aika pikaisesti. Naamani alkoi punottaa ja hiki valui noroina. Kävelimme rauhallisesti kuvaten maisemia. Jotkut ohikulkijat katsoivat säälin sekaisella hämmästyksellä kuinka tämä lihava keski-ikäinen täti lyllersi eteenpäin. Tuolta minusta tuntui, vaikka itse nautin olostani, kuumuudesta huolimatta, suuresti. Sain monta hienoa kuvaa luonnontilaisesta metsästä. Metsän pohjalla rehottivat kotkansiivet ja siellä täällä virtasi pieniä puroja. Välillä metsä oli todella rehevää ja vehreää. Väliin sattui myös niin tiheitä kuusimetsiköitä, ettei niissä ei ollut tarpeeksi valoa aluskasvillisuudelle.

1-DSC_0047

1-DSC_0074

Helvetin portilta matkaa Helvetin kolulle oli noin 2km. Siellä oli menossa jumalanpalvelus, joten valitettavasti emme päässeet ihailemaan allamme levittäytyvää maisemaa varsinaiselta maisemapaikalta. Näköalapaikka tuntui kyllä itsestäni täydelliseltä paikalta jumalanpalvelukselle. Juuri luonto on paras paikka kiittää Luojaa siitä kauneudesta, josta me ihmiset saamme kiittää ja olla kiitollisia joka päivä. Helvetin kolu on korkea kallio, johon on luonto muovannut noin metrin levyisen halkeaman ylhäältä alas asti. Kallion juurella on Helvetinjärvi. Näkymät kalliolta järvelle ovat henkeäsalpaavat ja itse kolu on epätodellinen näky.

1-DSC_0059

Loppumatkan varrella oli myös suo, jonka ympärillä oli kallioita, ikään kuin suot olisivat muodostuneet kallioiden koloihin.

1-DSC_0070

1-DSC_0078

Tuona heinäkuisena sunnuntaina Helvetinjärvellä oli paljon kävijöitä. Lapsiperheitä oli runsaasti. ”Helvetistä itään” luontopolku oli selkeästi merkitty ja helppoa kävellä, joten sen pystyy hyvin kävelemään pientenkin lasten kanssa, jos he ovat tottuneet kävelemään. Alueella on muitakin merkittyjä polkuja, joihin meillä ei tällä kertaa ollut mahdollisuutta tutustua. Uusia tutustumiskohteita jäi siis seuraavallekin Helvetinjärven reissulle.

Harrastukset, Matkustaminen, Taide

Soile Yli-Mäyryn galleriassa

29 heinäkuun, 20161 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Lähdimme mieheni kanssa toiselle, ja tällä kertaa viimeiselle, kesälomareissulle. Tarkoitus oli ajaa päivän aikana hitaasti nähtävyyksiä katsellen Riihimäelle. Päivästä tulisi lämmin ja siksi meille kahdelle keski-ikäiselle ylipainoiselle todennäköisesti tukala, sillä Almerassani vm 1995 ei ole ilmastointia. Emme antaneet asian kuitenkaan häiritä, vaan suunnittelimme matkareitin siten, että pysähdyksiä tulisi monta, jotta voisimme välillä virkistäytyä.

20160724_122703-01

20160724_120313

Kuvat Yli-Mäyryn Gallerian pihapiiristä

Ensimmäinen tutustumiskohtemme tällä reissulla oli Kuortaneella Mäyryn kylässä. Siellä sijaitsee taiteilija Soile Yli-Mäyryn taidegalleria. Mieleni on jo kauan tehnyt vierailla tuossa galleriassa. Toissa kesänä, kun olimme putkiremontti-evakossa Perhossa, ajelimme usein tuolla alueella, ja gallerian sijainti tuli minulle tutuksi. Emme kuitenkaan tuolloin käyneet siellä; oli aina muka kiire jonnekin. Uusi tuttavani suositteli galleriaa, kun kerroin kiinnostuksestani taiteeseen. Päätinkin, että Mäyryssä on Riihimäelle mennessä pysähdyttävä.

20160724_120954

Galleria

20160724_120846

Tämän vuoden (2016) kesänäyttelyn päätyö

Yli-Mäyryn galleriaan oli helppo löytää. Galleria oli rakennettu vanhaan pihapiiriin. Vanha asuinrakennus on Soile Yli-Mäyryn kesäasunto ja hänen henkilökohtaista aluettaan, jonne yleisöllä ei ollut pääsyä. Suunnistimme suoraa varsinaiseen galleriaan joka oli suuri ja valoisa. Tila on täynnä taidetta, maalauksia ja taiteilijan Italian Muranossa tekemää lasitaidetta. Lasityöt ovat pienehköjä ja värikkäitä. Ne ovat täyslasia ja todennäköisesti melko painavia. Maalaukset ovat abstrakteja. Teoksissa voi kuitenkin havaita ihmis- ja eläinhahmoja. Yli-Mäyry käyttää töissään runsaasti värejä, joka on oman tulkintani mukaan hänen tapansa ilmaista tunteita. Me molemmat pidimme tauluista ja lasitöistä valtavasti. Ellemme olisi kärsineet tilapäisestä kassavajeesta, olisimme välittömästi ostaneet muutaman hänen töistään ilomielin.

20160724_122203-01

Soile Yli-Mäyry on käynyt Vapaan taidekoulun ja opiskellut taidetta Stuttgartissa. Hän aloitti uransa muotokuvamaalarina, mutta on vuosien varrella kehittänyt omantakeisen ja tunnistettavan tyylin. Hän on jatkanut opintojaan ihan toisella alalla ja valmistunut valtiotieteiden tohtoriksi vuonna 2011 ja tehnyt sosiologian väitöskirjan, jossa hänen aiheenaan on ollut ”taiteilijan, taideteoksen ja taiteen vastaanottajan kohtaamisen kokemus”. Hän on myös pätevä viittomakielen opettaja. ”Ei siis mikään turha nainen! Hän on uskomaton tehopakkaus ja esikuva monelle, mm minulle itselleni.

20160724_123125

Soile Yli-Mäyry on kotoisin Kuortaneen Mäyryn kylästä, mutta asuu nykyisin Lahdessa. Hänellä on taidehalli myös Orimattilassa. Hän itse sanoo olleensa ujo lapsena ja nuorena. Ensimmäisessä taidenäyttelyssään hän ei edes kehdannut sanoa olevansa taulut maalannut taiteilija. Aikuisena häntä ei enää voi sanoa ujoksi tai syrjään vetäytyväksi, vaikka hänen on edelleenkin vaikeaa olla valokuvattavana. Hänen työnsä on saanut hänet esiintymään suurillekin joukoille ympäri maailmaa. Yli-Mäyryn taiteen teemana on yleensä ihmisyys ja ihmisen vieraantuminen luonnosta.

20160724_121037

Olimme iloisesti yllättyneitä taidegallerian annista. Pidimme erityisesti iloisista väreistä. Päällimmäinen tunnne Yli-Mäyryn taiteeseen tutustumisen jälkeen oli ilo. Mäyryn galleriassa on koko kesän jatkuva myyntinäyttely, josta halutessaan ostaa teoksen saa sen mukaansa välittömästi. Kannattaa tutustua!

Arkipäivän realismia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Ruoka, Terveys

Joka päiväinen ruokamme

13 heinäkuun, 20165 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesä kauneimmillaan, ja sisälläni nousee liian tiedon hamstramisen seurauksena ahdistus. Ruoka ja syöminen ovat aina olleet tärkeitä osia elämässäni. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut syömishimostanikin. Tuon ehkä sensuuria ansaitsevan tummanpuhuvan piirteeni lisäksi rakastan hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Yksi elämäni suuria iloja on käydä syömässä hyvin. Nautin hyvistä ravintoloissa, joissa ruuan laatuun, sen laittoon ja esillepanoon panostetaan.

2016-02-09 13.35.37

Hernekeittoa Budapestissä helmikuussa 2016

Joka toinen viikko päätän, että aloitan syömään hyvin. Lupaan itselleni katsovani mitä leipälävestäni sisään ahdan. Kerän tietoa ravintoarvoista ja ihmisen optimaalisesta ravitsemuksesta (josta minulla löytyy myös kirja kirjahyllyssäni ”Optimal Nutrition”).

Olen lukenut kymmeniä kirjoja ravitsemuksesta ja katsellut asiasta monta monituista dokumenttia. Eniten ahdistusta aiheuttaa se tosiasia, että jokainen asijantuntija väittää eri tapaa syödä oikeaksi. Tässä informaatioähkyssä ei varmaan pysty uskomaan enää kuin itseään.

20160116_184409

Naudanlihapihvi Vanhassa Lyhdyssä tammikuussa 2016

Muutama vuosi sitten oli kovasti ”in ja pop” karpata. Tankkasimme tyttöystäväni kanssa Antti Heikkilän opuksia ja olimme myytyjä ”Pellinki-dieetille”. Muutaman viikon kuluttua huomasin, ettei dieetti sopinut minulle. Mahani ei toiminut kunnolla ja tuli ”raskas olo”. Ystävälleni taas ”Pellinki-dieetti” sopi loistavasti! Hänen ihonsa kukoisti ja silmät loistivat. Seuraavaksi kokeilin urheilijan perinteistä dieettiä: paljon rahkaa, raejuustoa ja kasviksia kanan lisäksi. Liikuin paljon; kävin salilla 5-6 kertaaa viikossa. Aika nopeasti huomasin, että keho tarvitsee niitä parjattuja hiilihydraatteja energian tuotantoon. Täti ei jaksa heilua ilman ruisleipää! Tiukoista dieetti-kokeiluista hormoonini menivät sekaisin ja sain kilpirauhasen vajaatoiminnan. Palasin omaan ”syö mitä jaksat ja niin paljon kuin jaksat-diettiini”.

Olen määritellyt hyvän ruuan sellaiseksi, mikä tehdän itse perusaineksista. Koetan koti-kokkauksessani välttää valmisruokia. Ainoa eines minkä syön hyvällä omallatunnolla on maksalaatikko, jossa on rusinoita. Haluasin valmistaa ruokani ilman teflonpannua ja epäilen vakavissani, etteivät mikroaaltouunit ole terveydellemme hyväksi.

20160618_141144

Riimiporoa ja parsaa Ylivieskassa kesäkuussa 2016

Kiire kostautuu myös ravintovalinnoissamme. Valitsemme nopean tien täyttää maha, ajattelematta sitä ravitsemmeko kehoa. Nälkä lähtee, mutta yllättävän usein ylipainoinenkin ihminen voi olla aliravittu. Ravintoteollisuus – jo nimen pitäisi kertoa mistä on kysymys. Teollisuudesta, jonka tehtävänä on tyydyttää markkinat. Tyydyttää ihmisten nälkä ja luoda sokeririippuvaisia ihmisiä, jota kuluttavat vieläkin enemmän. Sokerikin tosin on korvattu maissista ja viljasta tuotetulla glukoosisiirapilla, joka on halvempaa kuin oikea sokeri. Maissia kasvatettaan maailmalla valtavat määrät eläinten ravinnoksi ja ”sokerin” valmistusta varten. Viljelijät harvoin saavat sadostaan käypää hintaa, vaan joutuvat myymään satonsa tappiolla.

Hedelmämme ovat jalostettu makeiksi ja vetisiksi ja ne enää ulkonäöltään muistuttavat alkuperäistä. Nykyihminen, joka on tottunut makeuteen, ei entisvanhaisia hedelmiä mielellään söisi. Tehomaatalous on köyhdyttänyt maaperän ja kasvit keräävät itseensä lannoiteaine- ja hyönteismyrkkyainejäämiä.

2016-02-08 16.00.26

Baklavoita Budapestissä helmikuussa 2016

Mitä meille jää? Mikä on turvallista ravintoa? Toivoisin, että asiasta tehtäisiin oikeaa tieteellistä tutkimusta, ilman kytkyjä lääke- tai ruokateollisuuteen. Ainoa kysymys olisi, kuka silloin maksaisi puolueettoman tutkimuksen? Haluaisin myös, että asiasta käytäisiin puolueetonta keskustelua, sillä ihminen tarvitsee ruokaa toimiakseen ja pysyäkseen terveenä. Olisiko aika herätä joka päiväistä ruokaamme koskevaan todellisuuteen?