Minulla oli muinaishistoriassani ystävätär, joka eläkkeelle jäätyään vietti talvet Teneriffalla Puerto de la Cruzissa. Hän kertoi minulle tarinoita saaresta ja siellä kohtaamistaan ihmisistä. Hän oli pidemmän aikaa yrittänyt houkutella minua kyläilemään luonaan. En ollut aluksi lainkaan innostunut ajatuksesta lomailla turistien valtaamalla Teneriffalla. Mielestäni tuolla pienellä saarella ei ollut minulle mitään nähtävää eikä annettavaa. Espanjalaisetkin kuvittelin ajatuksissani laiskoiksi varkaiksi.
Tulipa päivä, jona varasin itselleni lennot Teneriffan pohjoiselle kentälle. Ystävättäreni oli viimeinkin vetänyt pidemmän tikun, ja saanut houkuteltua minut luokseen kyläilemään helmikuun lopulla viikoksi. Tuosta ensi visiitistä on nyt jotakuinkin 15 vuotta.
Teneriffa ja Puerto de la Cruz yllättivät minut aivan täydellisesti. Totuus oli kaukana siitä, millaiseksi olin sen ajatuksissani kuvitellut. Suurin yllättäjä oli saaren monimuotoinen luonto. Pienelle saarelle mahtuu useita eri ilmastovyöhykkeitä, joten kasvilajien kirjo on valtava. Puerton kaupunki on Teneriffan vehreällä puolella, pohjoisessa. Siellä banaanilehdot kukoistavat. Kaupungissa on orkideapuisto, jossa mm Agatha Christie on aikanaan istunut hakemassa inspiraatiota kirjoihinsa. Puerto da la Cruzin Kasvitieteellisessä puutarhassa voin kävellä tuntikausia ihailemassa trooppisia ja subtrooppisia kasveja.
Teneriffalle mahtuu erilaisia maisemia. Teiden kansallispuiston alue on nähtävyys itsessään. Siellä on kuvattu Tähtien sodan ensimmäisiä osia ja se muistuttaakin kuun maisemaa. Alueella on jännittäviä kivimuodostelmia ja itse Teiden huipulla on lähes aina lunta.
Teneriffa ja Puerto de la Cruz saivat minut miettimään omaa elämääni ja sen tulevaisuutta. Olin koko ikäni pitänyt itseäni ulkopuolisena ja outona ihmisenä. Kerrankin koin kuuluvani jonnekin. Se tuntui aluksi omituiselta. En ollutkaan enää omituinen, suuriääninen höpöttäjä, vaan sujahdin seuraan herättämättä sen enempää huomiota kuin kukaan muukaan. Tunsin tulleeni kotiin. Se oli asia, jota jouduin pyörittelemään mielessäni pitkään.
Teneriffa on turistien kansoittama saari. Tosin turismi on saarelta vähentynyt huomattavasti sitten ensimmäisen matkani. Ymmärrän miksi ihmiset haluavat saarelle matkustaa. Siellä on paljon mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Osa nähtävyyksistä on luonnon itsensä muovaamia ja osa ihmisten aikaansaamina, kuten esimerkiksi papukaijapuisto, Loro Parque. Kanarian Saaret kokonaisuudessaan ovat maantieteellisesti alueella, jota kutsutaan myös ikuisen kevään alueeksi. Joten ilmastokin on koko vuoden lomailuun sangen miellyttävä. Sitä en vain ymmärrä, miksi ihmiset saarille päästyään jäävät turisteille rakennettuihin rysiin hotellialueille, eivätkä kierrä saarta. He istuvat baareissa ryystämässä halpaa kaljaa ja viiniä.
Teneriffa on toinen kotini. Se on koko ajan mielessäni. Kuljen usein ajatuksissani pitkin Puerton rannassa olevaa aallonmurtajaa raikkaan merituulen tuivertaessa hiuksiani. Voin melkein tuntea meren suolaisuuden huulillani. Mielessäni ja unissani olen siellä koko ajan. Haluaisin päästä katsomaan paljonko kaupunki ja koko saari on muuttunut sitten viimeisen visiittini kolme vuotta sitten. Valitettavasti matkat sinne ovat pienelle budjetilleni liian hintavia, joten joudun toistaiseksi tyytymän matkailemaan lähempänä. Unelmiani ei raha kuitenkaan pysty estämään!
Tekijä: Ikinuoren naisen pienet ilot
Taisteleva taivaanrannanmaalari. Keski-ikäisen rouvan ilon ja aktiivisuuden metsästys.
Sananvapaudesta
Näin tänä aamuna Facebookissa erään ”hauskan yhteisön” sivuilla mielestäni mauttoman kuvan. Voihan toki olla niin, että kuva vain kolahti minuun sattuneesta syystä enemmän kuin muihin! Kuvassa oli erittäin lihava nainen valkoisessa kesämekossa. Teksti kuului: ”Vihdoinkin pääsin eroon kaamosläskeistä, nyt on jäljellä vain kevätrullia!” Olen nähnyt tekstin aikaisemminkin mielestäni oikeasti hauskaan kuvaan yhdistettynä, mutta tämä kotimaisella sivustolla oleva kuva sai minut ärsyyntymään ja tuntemaan myötähäpeää sivuston puolesta. Kirjoitin kuvaan kommentin ”mauton”.
Tänä aamuna oli aamu-uutisissa puheena, kuinka yli kaksikymmentä päätoimittajaa on tehnyt vetoomuksen luotettavan journalismin puolesta. He puolustavat ihmisten oikeutta olla asioista erimieltä ja kannustavat avoimeen keskusteluun. Toimittajien mielestä valesivustot ja valemediat levittävät vääristeltyä ja tarkoitushakuista väärää tietoa. Faktat ovat faktoja, niitä ei voi venyttää ja vanuttaa.
Tänä päivänä ei somea voi avata kohtaamatta kiivasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Jokainen on luonnollisesti omasta mielestään oikeassa oman mielipiteensä kanssa. Sananvapaus on tulkittu siten, että toista voi vapaasti solvata ja ilkkua millä sanoilla tahansa. Alatyyliset haukkuma- ja kirosanat vilisevät keskustelussa kuin arkiset sidesanat.
Mikä ihmisiin on mennyt? Onko kohteliaisuus ja toisen ihmisen arvostaminen unohtunut kokonaan? Minulle isä ja äiti opettivat lapsena, että ihmisiä ei ikinä saa tuomita uskonnon tai ihonvärin mukaan. Tuolloin 1970-luvulla pienessä kylässä ei juuri erilaisia ihmisiä ollut, mutta jälkeenpäin olen laajentanut sen koskemaan kaikkea erilaisuutta. Eivät opitut asiat ihmisistä niin erilaisia tee. Mikä siinä erilaisuudessa niin pelottaa?
Hauskintahan tietenkin on, että naistenlehdet painottavat persoonallisuutta ja jopa erilaisuutta. Älä pukeudu ja ehosta kuten muut, vaan korosta omaa kauneuttasi! Toisin sanoen on tärkeää olla erilainen. Nuoretkin haluavat erottua toisistaan ja kuitenkin pukeutuvat kaikki lähes poikkeuksetta mustaan. (Kärjistettynä. Mustaan pukeutuminen kuulunee tuohon ikään!) Miten ristiriitaista viestintää!
Sananvapaus on tärkeä ja puolustettava asia. Mitä yhteiskunnastamme jää jäljelle jos se murenee? Aito sananvapaus ei mielestäni oikeuta solvaamaan toista ihmistä tai ryhmää. Vain heikot sortuvat ilkeilyyn. ilkeilyyn päädytään, kun omat argumentit loppuvat ja oma heikkous tulee esille. Monilla on vielä oppimista siinäkin, että toisen mielipidettä ei välttämättä voi muuttaa. Jos toinen ei anna piiruakaan myöden asiansa kanssa, on parasta pistää omat pillit pussiin ja antaa toisen vaahdota asiaansa. Mikään fanatismi ja sokea usko johonkin –ismiin tai aatteeseen ei minun mielestäni ole ihmiselle hyväksi. Terve kriittisyys ja kyky muovata omaa mielipidettä, kun saa uutta informaatiota, on merkki terveestä asioiden käsittelykyvystä.
Ilkeily ja toisen ihmisen alistaminen on alhaista ja tuomittavaa. Siksi minä pidin aamulla Facebookissa näkemääni kuvaa mauttomana. Toiselle ihmiselle nauraminen, tai hänen kuvansa kustannuksella tietylle ihmisryhmälle ilkkumien, on inhottavaa.
Historia vs. nykypäivä
Unkarilainen elokuva ”Sons of Saul” on saanut viimeyönä ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Minä itse olen viime päivänä lukenut Vilmos Kondorin Budapest Noir dekkareita ja ollut niiden mukana 1930-luvun lopun Budapestissä. Viimeisimmässä dekkarissa on loppukesä vuonna 1939. Rautakaartilaiset ovat salamurhanneet Romanian oikeistolaisen pääministerin Armand Călinescun. Pohjoisen rajalla on valtava pakolaisvirta Unkariin pyrkiviä puolalaisia. Nuoliristiläiset hamuavat lisää valtaa tulevissa Budapestin paikallisvaaleissa. Unkarin valtio on sekasorrossa ja unkarilaiset pelon ja paineen alla alkavat kääntyä omiaan vastaan. Eletään toisen maailmansodan kynnyksellä. Euroopan 1940-luvun alun tulihelvetti on alkanut kyteä.
Päässäni vilisee nimiä ja paikkoja. Luen kirjaa älypuhelin toisessa kädessä. Lähes joka toisella sivulla minun pitää tarkista jotain nippelitietoa. Kuka olikaan tuo Vajna Gábor? Mitä tarkoittaa diaspora? Mikä on rautakaarti ja mitkä ovat heidän periaatteensa? En pysty lukemaan tekstiä, jos en ymmärrä sitä. Elän tällä hetkellä ikään kuin toisessa todellisuudessa. Vaikka ruumiini on todistettavasti tässä ja nyt, on mieleni toisen maailmansodan alun tapahtumissa. Olen kuin kirjan toimittaja, joka tutkii kolmea huumekuolemaa tai entinen etsivä, jonka tutkimuskohteena on SPR:n kadonnut huumelääkelasti. He molemmat hakevat tietoa ratkaistakseen käsillä olevaa ongelmaansa. Minun tehtävänäni on yrittää ratkaista kirjan arvoitus.
Nukkumaan mennessä illalla huomasin alitajuntani toimivan toisella tasolla. Mielessäni pyöri ennen nukahtamista ajatus siitä, mitä pitää tapahtua, että kansa kääntyy omiaan vastaan? Minulle oli Budapestin reissulla selvinnyt, että unkarilaiset olivat itse vastuussa tuhansien juutalaisten kuolemasta holokaustissa. Myös näissä Kondorin dekkareissa asia tulee hyvin selväksi. Nuoliristiläiset kansallissosialistisena ja antisemitistisenä puolueena halusivat puhdistaa Unkarin ainakin juutalaisista, homoseksuaaleista ja mustalaisista. Asiaa aikani puoliunessa tuumattuani, vastaus oli minulle selvä. Kirja kuvaa tuon aikaista ilmapiiriä todella hyvin. Kun kansa vedetään liian ahtaalle, päättäjät hallitsevat ankaralla kädellä ja maassa vallitsee pelon ilmapiiri, tulee ihmisistä alhaisemmat puolet esiin. Aletaan hakea syyllisiä sen sijaan, että haettaisiin ratkaisuja. Joukkoviestimistä tuleva informaatio ruokkii ihmisten pelkoja, joita esimerkiksi pakkolait vahvistavat. Muukalaisviha nostaa päätään.
Yllättäen huomasin ajattelevani tämän päivän Suomea, vertaavani nykypäivää vuoden 1939 Unkariin. Venäjä uhoaa naapurissa, ihmisiä pelotellaan kammottavan huonolla taloudellisella tilanteella ja rajojen yli tulvii satoja, ehkä jopa tuhansia pakolaisia kuukaudessa. (Unkarissa vuonna 1939 rajojen yli tuli tuhansia jopa kymmeniä tuhansia pakolaisia, vaikka tiedotusvälineet sanoivat niitä olevan vain muutamia kymmeniä). Hallitus temppuilee päätöksiensä kanssa. Pääministeri uhkailee ja vetoaa kansaan vuorotellen. Kansa alkaa olla sekaisin ja ymmällään. Suomessakin on muukalaisvastaisuus nostanut päätään. Pakolaiskysymys on saanut jopa oman kansan kääntymään toisiaan vastaan, jakautumaan lähes kahteen eri leiriin. Asiasta ei voi juuri keskustella ilman erimieltä olevien parjaamista ja syyllistämistä.
Ihmisen muisti on niin valtavan lyhyt. Hitlerin hirmutöistä ei ole kuin muutama kymmenen vuotta. Elossa on vielä ihmisiä joilla on ensikäden kokemusta ja tietoa noista ajoista. Löytyy niitäkin, jotka kieltävät tai ehkä jopa hyväksyvät Hitlerin toimet. Emmekö me todellakaan oppineet toisesta maailman palosta mitään?
Sairas?
Olenko sairas, vai kuvittelenko vain? Normaalilämpötilani on 36,4C. Lämpöni olen tarkistanut mittaamalla parhaina päivinä tunnin välein. Juuri äsken kello 10.30 aamupäivästä lämpöni oli 36,8C. Eikö lämmön pitäisi olla matalimmillaan aamuisin? Iltaisin olen jo viikon ajan mitannut 37,4C. Mahtaneeko olla kuumetta vai vain pientä lämpöä? Olo on iltaisin kuitenkin hankala ja vetämätön.
Mielestäni keuhkojen ei pitäisi tuntua. Sitä vain hengittelee rauhassa ja keuhkot tekevät työnsä ilmoittamatta olemassa olossaan. Jo viikon on keuhkojeni yläosassa tuntunut kipua, sellainen tylppä ja jomottava lähes jatkuva kipu. Kipu leviää iltaisin kurkkuun ja korviin. Mietin, että keuhkokipu voisi johtua myös rintalastan lihaksista. Koetan yliajattelemalla saada kivut laantumaan ja tehdä itsestäni täysin terveen.
Kuvittelenko olevani sairas vai olenko sairas? Nämä samat oireethan minulla oli koko viime vuoden. Keuhkoni kuvattiin, tehtiin spirometria ja kokeiltiin astmalääkettä puhallustestin yhteydessä. Keuhkoissa ei ole mitään vikaa. Koko vuoden tulehdusarvo (crp) heilui 20-40 välillä, normaalisti sen pitäisi olla alle 10. Koska lääkärit eivät keksineet mitään syytä oireilleni, minut julistettiin terveeksi.
Minun siis pitäisi tuntea itseni terveeksi. Valitettavasti en koe olevani terve ja aivoni eivät halua hyväksyä sitä. Tosin en minä tämän tautini kanssa lääkärissä ole käynyt. Leikkaukseni jälkeen, joka oli marraskuussa, olen voinut ihan hyvin ja vasta viikon olen tuntenut itseni sairaaksi. Tuntuu vaan niin tarpeettomalta mennä lääkäriin kuulemaan, että: ”sullahan tuo tulehdusarvo on ollut koholla koko viime vuoden ja keuhkotkin on juuri viime vuoden puolella tutkittu, että en minä nyt kyllä keksi mikä sinua vaivaa. Ota tästä Somac-resepti koska sulla tuntuu olevan tuota närästystä.” Ehkä minä nyt vain kuvittelen lääkärin sanoja. Minua ei ole koskaan kuultu lääkärissä. Kaikki oireeni lääkärit ovat selittäneet lihavuudellani ja laiskuudellani.
Keuhkot ilmoittavat jälleen olemassa olostaan. Silmiä kuumottaa ja tunnen punan kohoavan kasvoilleni. Mutta varmasti minä vain kuvittelen olevani sairas. Jos ryhdistäydyn ja alan touhuamaan, niin kyllä minä paranen. Olenko luulotautinen, hypokondrikko, joka kuvittelee itselleen erilaisia oireita?
Tällaisia sitä miettii, kun ei ole ihan parhaassa iskukunnossa ja sairastaminen käy luonnolle.
Lihavuus
Olin lihava lapsi, josta kasvoi lihava aikuinen. Kuinka odotinkaan viisivuotiaana, että olisin tarpeeksi vanha pääsemään kouluun. Osasin lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle luokalle. Into koulunkäyntiin lopahti kuitenkin aika nopeasti. Lihavuudestani kiusaaminen oli lähes päivittäistä. Koska en ole penaalin tylsin kynä, opin nopeasti, että paras puolustus on olla väkyttämättä vastaan vaan heittää jotain takaisin huumorilla. Minulla on useita ikäviä muistoja ala-asteelta. Olen yrittänyt unohtaa ja antaa anteeksi. Olen kokeillut, joka ainoaa kikkaa mitä oma-apuoppaat ovat minulle antaneet. Anteeksi olen antanut, mutta valitettavasti kaikkea en ole kyennyt yrityksistäni huolimatta unohtamaan. Jostain syystä olen pystynyt kohoamaan tilanteen yläpuolelle ja näkemään nuo kouluajan tapahtumat kuin lintuperspektiivistä. Minut oli kotonani rakastettu vahvaksi. Minua on aina rakastettu, joten kouluaikojen kiusaaminen on vain ikävä jomotus sisuskunnassani, mutta ei ole vienyt uskoani ihmisiin ja elämään.
Kiusaaminen teki minusta yksinkulkija. Se loppui ylä-asteen aikana. Ehkä kiusaajat huomasivat, ettei minusta saanut vastusta ja minut jätettiin rauhaan. Sain olla rauhassa. Mutta porukoihin minua ei huolittu, enkä niihin oikeastaan pyrkinytkään. Oli helpompaa olla yksin kuin selittää maanantaisin, miksi en ollut ollut diskoissa, kylillä tai muissa rienoissa, joissa pienen maalaiskuntani nuoret kulkivat. Mieluummin istuin kotonani lukemassa ja kuuntelemassa musiikkia, kuin liikuin ihmisten ilmoilla pilkattavana.
Nuorena vihasin liikkumista. Koululiikunta tappoi vähäisenkin innostukseni liikuntaan. Vieläkin muistan kuinka vanhapiikaopettaja Snellman paukutti tamburiinia koulun liikuntasalissa. Rosoiselta levyltä soittimesta kuului: ”…nousu vielä keran….” Kuinka minua ärsyttikään tuo lukijan virhe! Ja kuinka inhosinkaan liikuntaa koulussa. Etenkin vihasin hiihtämistä. Joka vuosi koulussa oli hiihtokilpailut ja minä boikotoin niitä kävelemällä suksillani vaaditun matkan. Joka ainoa vuosi jäin kirkkaasti viimeiseksi. Päätin, että kun koulut on käyty, en hiihdä ikinä. Sen verran päätöksestäni lipesin, että hiihdin ja jopa laskettelin lasteni isän kanssa. Yllättäen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta, kun ei ollutkaan pakko eikä kiire. Lasketteluun en koskaan innostunut, enkä myöskään oppinut sitä.
Aikaa kului, mutta minä en laihtunut. Välillä olin vähän pienempi ja välillä vähän suurempi, mutta ”normaalivartaloinen” en ole ollut koskaan. Tampereella asuessani pyöräilin ja kävelin paljon, sillä meillä ei ollut autoa. Pyöräily ei juuri innostanut minua, vaikkei se toki pahaltakaan tuntunut. Se oli keino päästä nopeammin paikasta A paikkaan B. Kävelemistä olen rakastanut aina, kuten myös uimista ja tanssimista. Lapsena ”asuin” kesät kotikyläni uimalammessa. Vesi teki pulskasta vartalostani nopean ja notkean. Äitini muistelee välillä, kuinka kesäisin tulin uimalammelta ja lähdin takaisin ennen kuin pyyhe oli kerinnyt kuivua narulla. Tanssiessani koin vapaudentunteen. Se oli minulle keino ilmaista itseäni ja tunteitani. Jossain elämäni vaiheessa harrastin muutaman vuoden itämaista tanssia. Siitä pidin valtavasti. Koko nuoruusikäni toivoin, että olisin päässyt modernin tanssin tunneille, mutta kotikyläni oli sen verran syrjässä, ettei se ollut mahdollista. Aikuisena, kun jo asuin kaupungissa, pääsin liikuntakeskuksien ryhmäliikuntatunneille. Ainoat ryhmäliikuntatunnit, joita rakastin, olivat tanssitunteja.
Muutama vuosi sitten valaistuin. Voisin laihduttaa. Voin olla ihan mitä haluan! Koko ikäni olin kuitenkin salaa toivonut olevani hoikka. Miten ihanaa olisikaan, että minäkin voisin ostaa vaatteeni ihan mistä tahansa kaupasta, eikä tarvitsisi etsiä ”isojen tyttöjen” erikoisosastoa. Varmaan jossain taka-alalla oli ajatus, että laihduttuani vihdoinkin kuuluisin porukkaan ja kokisin olevani niin kuin muut. Aloitin pussiruokakuurin. 10 kiloa tippui suhteellisen helposti. Ja sen jälkeen alkoi painonpudotus tökkiä. Piti alkaa pussiruokien lisäksi syömään ”oikeaa” ruokaa. Punnitsin ruokani, söin prikulleen kuten opastettiin. Aloin käymään liikuntakeskuksessa. Palkkasin itselleni puoleksi vuodeksi Personal Trainerin, jonka neuvoja kuuntelin ja toteutin ohjeet pilkulleen. Laihduin 35 kiloa. Minulla olisi ollut vielä noin 15 kiloa tavoitteeseeni, joka oli normaalipainon alarajoilla. Tähän saumaan tuli toinen avioero ja minä väsähdin aivan totaalisesti. Kuka jaksaa tällaista jatkuvaa syömisen ja liikkumisen kyttäämistä? Minä en jaksanut. Se ei mielestäni ollut normaalia elämää. Tokikin oli ihanaa mennä kauppaan ja katsella kauniita vaatteita kun tiesi, että suurin kaupassa oleva koko (44) varmasti sopisi päälle. Mutta elämä ei ollut noin ahtaana ja rajoitettuna elämisen arvoista. Luovutin. Lihoin takaisin jokaisen laihduttamani kilon. Ensiksi häpesin heikkoa luonnettani. Hävetti tavata ihmisiä, jotka olivat nähneet minut hoikempana. Etenkin hävetti tavata liikuntakeskuksessa tapaamiani henkilöitä.
Nyt tuosta on kulunut muutama vuosi. Olen lihava, pyöreä ja pehmeä. Superdieettini seurauksena minulle tuli kilpirauhasen vajaatoiminta, joka pitää huolta siitä, että jatkossa laihduttaminen on minulle entistäkin vaikeampaa. En enää haaveile laihduttamisesta. En myöskään haaveile enää porukkaan kuulumisesta. Minulla on ystäviä ja tunnen edelleenkin olevani rakastettu.
Lihavuus ja kouluaikojen kiusaaminen ovat lyöneet ison leiman elämääni. On paljon asioita, jotka kuuluvat ”normaaliin nuoruuteen”, joita minä en ole kokenut. Lihavuuteni esti minua nuorempana toteuttamasta unelmiani, kuten olisin halunnut. Lihavuuteni vaikutti valintoihini vielä muutama vuosi sitten. Astuin aina uusiin tilanteisiin anteeksi pyytelevällä asenteella. ”Anteeksi, että olen tällainen. Anteeksi, että olen olemassa”. Silti halusin tulla huomatuksi sellaisena kuin olen. Minut nähtiin vain lihavana lapsena tai lihavana aikuisena. Lihavana. Hyvin harva on nähnyt millainen olen kilojeni takana.
Uskon vahvasti intuitioon minkä lihavuudestani olen saanut. Minun pitää olla lihava, että pysyisin tukevasti maan pinnalla. Ettei herkkä sieluni ja uneksimiseen taipuvainen mieleni irrottautuisi kokonaan tältä planeetalta.
Kertész ja Márai
Budapestin matkani herätti halun lukea unkarilaista kirjallisuutta. Niiden kautta voisin paremmin tutustua unkarilaisten mielenmaailmaan ja unkarilaisten tavalliseen elämään. Yritin etsiä tietoja unkarilaisista nykykirjailijoista, mutta yllättäen se olikin äärettömän vaikeaa. Löysin tiedot vain tusinasta unkarilaisesta kirjailijasta, joista suurin osa oli vaikuttanut jo 1900-luvun alkupuolella, tai heidän kirjansa kertoivat toisen maailmansodan ajasta. Nykykirjailijoita löysin vain yhden Erzsébet Tóthin, ja hänkin on runoilija. Eikö Suomessa ole unkarin-kielen taitajia, vai mistä johtuu, ettei unkarin kirjallisuutta juuri löydy maastamme?
Vaatimattoman listani kanssa kävelin Kokkolan kirjastoon ja yllätykseni oli suuri. Jos nimiä listallani oli ollut vähän, niin kirjaston valikoima tarjosi lähes jokaisen kirjailijan tuotoksia. Valitsin viisi kirjaa ja palasin kotiin voitonriemuisena. Aloitin lukemisen Kertészin ”Kohtalottomuudella”, joka oli kuvaus nuoren pojan matkasta ja selviämisestä Auschwitzista ja Buchenwaldista. Kirja oli kirjoitettu kirjailijan omien kokemusten perusteella ja Kertész on saanut taidoistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Pidin kirjasta, mutta hieman minua häiritsi kirjailijan tapa kuvata keskitysleirin tapahtumia kuin hän katselisi niitä ulkopuolelta. Vai onko niin, että kun on kokenut jotain noin järkyttävää ja epäinhimillistä, se on pakko kuvata kuin se ei koskettaisi mitenkään? Kirja valotti minulle myös oivallisesti ihmisen selviämiskeinoja ääriolosuhteissa. Vasta kun päätät luovuttaa, etkä välitä mitä sinulle tapahtuu, olet tuhon oma. Luinkin ”Kohtalottumuutta” lähinnä mielenkiinnosta ihmisen psykologiaan; mitä ominaisuuksia on niillä ihmisillä jotka selviävät erikoistilanteista.
Toinen kirja, jonka pinostani valitsin, oli Sandor Márain ”Kynttilät palavat loppuun”. Takakannesta luin, että kirja kertoo kahden ystävyksen tapaamisesta 41 vuoden jälkeen. Kirjan kansi ei houkutellut minua lukemaan. Kaksi viralliseen asuun pukeutunutta 1800-luvun lopun herrasmiestä käherrettyine viiksineen kansikuvassa ei kiihottanut mielikuvitustani. Olin kuitenkin päättänyt lukea kirjan, sillä sitä oli kovasti kehuttu ”Kirjallisuuden ystävät”-ryhmässä Facebookissa. Aloitin eilen illalla lukemisen ja kirja nappasi heti mukaansa. Jatkoin kirjan loppuun aamulla heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Itkin ja luin ja jälleen itkin. Kun on itse menettänyt parhaana ystävänään pitävän henkilön turhanpäiväisten asioiden vuoksi, kirjan ystävysten kohtalo kirpaisi minua syvältä sydämestä. Kirjassa yli seitsemänkymmentävuotiaat, sotilasakatemiassa vielä lapsina tavanneet, miehet puivat suhdettaan. He keskustelevat metsästysretkestä 41 vuotta sitten, jonka jälkeen he eivät ole tavanneet. ”Mitä meitä on hyödyttänyt kaikki viisaus, kopeus ja ylimielisyys”, kysyy kenraali kirjan lopussa ystävältään Konrádilta. Kirjassa kerrotaan ystävysten tarina kenraalin näkökulmasta, joten tarinan toinen päähenkilö, Konrád, jää vieraammaksi, mutta ehkä niin on tarkoituskin.
Márai sokaisi minut kyvyllään kertoa millaista on todellinen, sydämestä kumpuava ystävyys. Kukaan ei mielestäni ole pystynyt kuvaamaan sitä noin taitavasti ja arvostavasti. Myös hänen tapansa osua sanoilla asian ytimeen on taiturimaista.
Pystyin täysin samaistumaan ajatukseen, että todellinen ystävyys on jotain erityistä. Todellinen ystävyys näkee ystävän virheet mutta rakastaa silti. Ystävän rakkaus on erityistä, se sitoo kaksi sielua yhteen näkymättömillä siteillä, jotka uhmaavat aikaa ja olosuhteita. Todellinen ystävyys on kuin näkymätön lanka, joka pitää ihmisiä yhdessä vaikka he eivät olisi tavanneet 41 vuoteen.
Vaihtopenkillä istujat
Koko ikäni olen tehnyt töitä elämän vaihtopenkille joutuneiden kanssa. Osa heistä on joutunut sinne omien valintojensa seurauksina ja osa ihan tahtomattaan. Olen kuullut satoja tarinoita elävästä elämästä, kuulla useastikin toiveen siitä, että elämä olisi mennyt toisin.
Olin kahdeksankymmentäluvulla vuoden töissä erityisluokassa. Pienessä maaseutukunnassa luokkaan olivat päässeet/joutuneet kaikki hieman normista poikkeavat lapset. Joukossa oli lapsia, joilla oli eriasteisia kehitysvammoja sekä lapsia, jotka eivät vain sopeutuneet luokkaan tai olivat tulleet kiusatuiksi ja sitten eristäytyneet. Tuo vuosi oli hyvinkin antoisa, se opetti minulle paljon erityislasten kanssa toimimisesta. Pari vuotta kouluavustajavuoteni jälkeen olin puolivuotta töissä Ylisen keskuslaitoksessa Ylöjärvellä. Olin päättänyt hakea Terveydenhuolto-oppilaitokseen ja arvelin saavani arvokasta hoitokokemusta kehitysvammaisten keskuslaitoksesta. Ainoa kokemukseni kehitysvammaisista tuolloin oli tuo lukuvuosi kouluavustajan työssä. Ensimmäiset viikot olivat minulle vaikeita. En ollut koskaan nähnyt niin vaikeasti vammaisia ihmisiä ja minun oli hankalaa tottua näkemääni. Aloitin työt ”helpommalta” osastolta, jossa ihmisten vammat eivät olleet niin silmiinpistävän kraaveja, henkinen kehitysvammaisuus oli kuitenkin selvä. Opin pitämään työstäni ja puoli vuotta sujui nopeasti. Kuljin matkat Tampereelta Ylisen keskuslaitokselle bussilla, koska minulla ei vielä tuolloin ollut autoa käytössä. Eräs matka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Istuimme erään silloisen työkaverini kanssa vierekkäin. Mainitsin työkaverilleni, kuinka en voi ymmärtää sitä, miten jotkut vanhemmat tuovat lapsensa suuren keskuslaitokseen ja unohtavat tämän sitten tänne aivan tyystin. Olin seurannut muutamaa asukasta, joita ei kukaan käynyt koskaan katsomassa ja tunsin valtavaa myötätuntoa noita unohdettuja kohtaan. Työkaverini kääntyi minuun päin ja lausui. ”Kyllä se on ihan ymmärrettävää. Vammaisen lapsen saaminen on niin valtava shokki, että vanhemmat haluavat unohtaa sen kokonaan. Meille puhuttiin tästä kehitysvammahoitajan koulutuksessa!” Aikaa on tuosta kulunut jo lähes 30 vuotta, enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi täysin unohtaa omat lapsensa. Mahtaako olla niin kuin erään ystävättäreni kanssa päivänä muutamana keskusteluissa totesimme, että terveydenhuoltoalan koulutus (kuten kaikki muutkin koulutukset olettaisin) muovaa meidät tiettyyn muottiin, jossa meidän sitten toivotaan pysyvän? Työn kehittämistä toivotaan, mutta vain tietyissä rajoissa.
Sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen olen työskennellyt mielenterveysongelmaisten kanssa OYS:n osastolla, alkoholi- ja huume-ongelmaisten kanssa Päihdekeskuksessa sekä vanhusten kanssa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tutuksi ovat tulleet useanlaiset teoriat ja hoitokeinot.
Olen miettinyt mikä minua on vetänyt hoitotyöhön, joka ei ole valtavan mediaseksikäs eikä arvostettu. Olisin nuorena hoitajana voinut hakeutua töihin ihan toisenlaisille hoitoaloille. Hoitotyössäkin keskussairaalojen ja yliopistosairaalojen työ on huomattavasti arvostetumpaa kuin ruohonjuuritason työ, puhumattakaan näistä marginaaliryhmistä, joiden parissa minä työtäni olen tehnyt. Päivääkään en silti kadu. Koen, että olen saanut työstäni valtavan määrän oppia ja ymmärrystä ihmisluonnosta, hoitamisesta sekä elämästä. Etenkin nämä ”elämän vaihtopenkillä istujat” ovat tuoneet omaan elämääni valtavasti väriä ja arvokasta kokemusta. Heiltä sain yhden elämäni suurimman opetuksen: muista iloita elämän pienistä asioista!
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
(Ote runosta ”Hymyilevä Apollo”/Eino Leino)
Työ terveydenhuollossa on muuttunut kiireiseksi. Päästessäni töihin terveyskeskuksen vuodeosastolle, eräs hoitaja sanoi minulle ”Älä sitten jää suustasi kiinni potilaitten kanssa lääkkeiden jakokierroksella. Anna lähihoitajien hoitaa keskusteleminen.” Kuulin, mutten kuunnellut. Enhän minä voi hoitaa potilaita, jos en tiedä mitä heille kuuluu. Hoitohenkilökunnan mitoitukset ovat minimissään, siksi töitä tehdään kiireessä ja alimiehityksellä. Kärjistettynä voisi sanoa, että kiireessä virheiden mahdollisuus moninkertaistuu ja hiljaiset ja vaatimattomat potilaat saavat vähemmän ja mahdollisesti huonompaa hoitoa. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat kykenevät uskomattomiin suorituksiin ja jokainen tekee parhaansa.
Herkälle sielulle työ terveydenhoidossa alkoi käydä henkisesti liian raskaaksi. Mielenpäällä oli koko ajan kymmenen asiaa ja tekemättömiä töitä ei edes kannattanut alkaa laskemaan. Pahinta oli jos vielä tunnet jotain, välitit ja olit kiinnostunut potilaista. Nykyisellä työtahdilla olin tuomittu epäonnistumaan omissa hoitotaso- ja moraalivaatimuksissani. Vähänkin ajattelevana ja asioita kyseenalaistavana tuli vastaan päivä, jolloin oli tehtävä päätös haluanko jatkaa vai lopetanko. Menetänkö mielenrauhani vai luovutanko ja mietin uutta työtä.
Hattua nostan kaikille hoitajille! He tekevät arvokasta työtä!
Tarvehierarkia
( Kuva: motivaatiojohtaja.fi )
Halusin aloittaa tämän tekstini kuvalla Maslow:n tarvehierarkiasta. Tutustuin hierarkiaan jo lukiossa psykologian tunneilla. Hierarkiaa jankattiin myös sairaanhoitajaopintojeni aikana erittäin tarkasti, sillä olin valmistumassa psykiatrian erikoissairaanhoitajaksi. Taulukossa ovat lueteltuina ihmisen perustarpeet. Alimmaisena ovat fysiologiset tarpeet, jotka ovat ihmisen hengissäpysymisen perustarpeita. Turvallisuuden tarpeet eivät voi koskaan täyttyä elleivät fysiologiset tarpeet täyty ensin. Ihminen ei voi kokea rakkauden ja yhteenkuuluvaisuuden tarvetta ellei turvallisuuden tarve toteudu ja niin edelleen.
Ensimmäisenä tätä kirjoittaessani tulee mieleen nykypäivän yhteiskunta. Meitä pelotellaan korkeammalta taholta milloin milläkin. Varoitetaan talouden surkeasta tilasta ja sekaannuksella, jota pakolaiset eräiden ihmisten mukaan tuovat. Mitä pelottelulla saadaan ihmisissä aikaiseksi? Maslow:n tarvehierarkian mukaan ainakin se, että ihmisten turvallisuuden tarve ei täyty. Koska turvallisuuden tarve jää täyttymättä ihminen ei kykene iloitsemaan esimerkiksi luonnon kauneudesta eikä muodostamaan luonnollisia kontakteja muihin ihmisiin ja tiedonhankkimisen kynnys ainakin nousee, ellei halu kokonaan lakkaa. Ihmisiä lamaannutetaan jatkuvilla uutisilla katastrofeista ja maalaamalla tulevaisuuden uhkakuvia.
Koko inhimillisen historian ajan ihmisellä on ollut tarve koristella ympäristöään ja itseään. Tarve nähdä ja luoda kauneutta on ihmisen korkeampia tarpeita. Paljon museoita kierreltyäni olen havainnut, että ihmiset ovat aina nauttineet kauniista esineistä. Koruja tehtiin jo kivikaudella esimerkiksi simpukoista sekä kotiloista ja kauniista kivistä. Tarvekaluja, kuten astioita ja teräaseita, on ammoisista ajoista koristeltu käyttäjän omien esteettisten mieltymysten mukaan. Mitä pidemmälle ihmisen kehitys eteni, sitä suureellisemmiksi ja arvokkaammiksi arkiset tarvekalut, korut ja taide-esineet muuttuivat. Ja sitten kehitys muuttui. Minimalismi sai valtaa, ainakin osassa maailmaamme. Ihmisen maku muuttuu!
Istuessani New York kahvilassa Budapestissa tunsin lämpimän ailahduksen sydämessäni. Katselin kahvilan korkealla olevaa kattoa. Sinne oli tehty upeita kipsitöitä ja maalattu kauniita kuvia. Katon listat kuten myös nurkkalistat ja kahvilassa olevat pylväät olivat kullatut. Katosta valaisimina roikkuivat valtavat kristallikruunut. Ympärilläni olevan tilan kauneus oli satumaisen kaunista. Pystyin hillitsemään itseni siihen asti kun takaani parvekkeelta alkoi kuulua flyygelin soittoa. Mieheni kertoi, että flyygelin eteen oli istahtanut mies joka soitti kahvilassa istuville asiakkaille taustamusiikkia. Kaiken sen kauneuden ympäröimänä aloin itkeä. Mieleeni pujahti ajatus: ”Olenko elänyt kulttuurityhjiössä?” Olin sulkenut itseni elämältä ja sen kauneudelta niin kauan. En tuntenut oloani turvalliseksi, joten käytin kaikki valveillaoloaikani selviämiseen päivästä toiseen. Yli kymmenen vuotta olin elänyt ilman kirjoja ja valokuvaamista. Olin käynyt näyttelyissä ja teatterissa mutta katselin teoksia ja näytelmiä ikään kuin verhon lävitse, näkemättä kuitenkaan. Elämäni ei tyydyttänyt sitä sisäistä tarvetta kauneuteen ja iloon, joka minulla eli teräskuorestani huolimatta syvällä lähes läpi jäätyneessä sydämessäni.
Vaikka opiskelin Maslow:n tarvehierarkian ulkoa ympäri jo parikymppisenä, vasta nyt viidenkympin paremmalla puolella, se on avautunut minulle ja alkanut elää. Voin peilata siitä omaa elämääni ihan yhtä hyvin kuin Suomen valtion elämää. Moni asia on mennyt perspektiiviin, kun olen tutkinut ihmisen tarpeita. Tarvehierarkia on antanut selityksen myös sille, miksi me käyttäydymme kuin lampaat, vaikka kyseessä on koko meidän elämä. Emme nouse vastarintaan, vaikka elämä sellaisena kuin me sen ehkä haluaisimme pitää, murenee ympäriltämme.
Kaukaa näkee paremmin lähelle
”Kaukaa näkee paremmin lähelle!” Tämä motto on tullut todistettua reissuilla monta kertaa. Ulkomaanmatkoilla huomaa hyvin selvästi asiat, jotka kotimaassa ovat huonommin tai paremmin. Kotona ollessa asioiden tilaan turtuu ja niistä tulee selviö. ”Asiat nyt vaan on näin!” On vaikeaa kuvitella miten asiat voisivat olla toisin. Mutta teepä pyrähdys johonkin toiseen maahan, ja huomioi matkallasi vierailemasi maan tilaa ja henkeä, niin oivallat mitä kotimaassa voisi tehdä toisin tai sen miksi niin rakastatkaan sitä maata missä asut.
Yhden suurista oivalluksista tein Englannissa asuessani. Odotin Englantiin muuttaessani ensimmäistä lastani. Olin opiskellut muutto hetkellä jo 3 vuotta erikoissairaanhoitajaksi ja raskaus sekä mieheni toive työskennellä vuosi ulkomailla ennen sitoutumista kotimaan työpaikkaan, saivat minut ottamaan välivuoden opiskeluistani. Opiskeluni jäivät puoli vuotta kesken. Opiskellessani terveydenhuolto-oppilaitoksessa minulle oli upotettu joka välissä ajatusta siitä, miten upea terveydenhuolto-systeemi Suomessa on. Lapsikuolematkin ovat minimissään. Lapsikuolleisuus on ilmeisestikin ihan tilastollinen tosiasia, mutta tuo terveydenhuoltosysteemin paremmuus oli mielestäni urbaanilegendaa jo tuolloin. Minulla oli Englannissa omalääkäri ja raskauteni aikana näin pari kolme alueen seitsemästä kätilöistä. Yksi näistä seitsemästä kätilöstä oli avustamassa synnytyksessä ja yksi kävi kotiin paluuni jälkeen tapaamassa minua ja pientä poikavauvaani kotona. Tunsin olevani tuvassa tuttujen kokeneiden kätilöiden seurassa. Myös omalääkäri-systeemi oli mielestäni onnistunut. Tunnet lääkärisi ja lääkärisi tuntee sinut. Sinun ei tarvitse jokaisella käynnillä alkaa selittämään vaivojasi alusta.
Toista lasta saadessani Tampereella synnytyssalissa oli eri hoitajat kuin neuvolassa tai osastolla synnytyksen jälkeen. Tunnetusti joka kerta lääkärissä käydessäsi kohtaat eri lääkärin. Oletusarvona on, että jokainen kirjaa käynnin niin, että seuraava kykenee niiden perusteella hoitamaan potilasta. Valitettavasti hoitohenkilökunnan aika on nykyisin, ja oli jo tuolloin reilu 20 vuotta sitten, niin kortilla, että aikaa seuraavaan potilaaseen tutustumiselle jäi niukasti. Tieto papereissa seuraavasta potilaasta oli, ja on edelleen, kirjauksia aikaisemmin tehneiden henkilöiden kontolla. Kaikki hoitohenkilökunta ei ole yhtä empaattista ja sympaattista, kirjaukset ovat aina tekijänsä näköisiä. Kaikki eivät myöskään ole yhtä hyviä kirjallisessa ilmaisussa, joten tieto muuttaa muotoaan, vaikka olisi kirjoitettu kuinka totuudenmukaisesti ja hyväntahtoisesti. Karkeana esimerkkinä voidaan mainita, että esimerkiksi masennus mainitaan vuosia potilaan dokumenteissa taudista paranemisen jälkeenkin. Tuo kirjaus nousee monesti lääkärille (tai hoitajalle) ensimmäiseksi näkyville ja vaikuttaa siten tahtomakin hänen suhtautumiseensa potilaaseen ja hänen vaivaansa. Voitte vain arvata kuinka maininta siitä, että potilas on alkoholisti tai että hän asuu alkoholisteille tarkoitetussa asuntolassa, vaikuttaa potilaan kohteluun hoitolaitoksissa!
Viimeisimmällä ulkomaanmatkallani Budapestiin kiinnitin huomioni ihan toisenlaiseen seikkaan. Kahviloissa oli paljon henkilökuntaa. Itsepalvelua ei ollut kuin muutamissa paikoissa. Kahvilaan saapuessasi istuit vain pöytään ja tarjoilijat hoitivat palvelun. He toivat ruokalistan, tilaamasi tuotteet ja hoitivat laskutuksen istuessasi pöydässä. Astiat jätettiin pöytään, josta tarjoilijat poistuttuasi korjasivat pois. Eräänä aamuna, kun olimme tulleet aamupalalle heti seitsemältä, laskimme, että meitä oli kaksi ihmistä aamupalalla ja tarjoilijoita salissa hyöri 7-8. Museoissa ja näyttelyissä oli joka huoneessa henkilökuntaa pitämässä huolta, että asiat luistivat odotetusti. Samalla he seurasivat ettei kukaan vahingoittanut näyttelyesineitä. He tarkkailivat, että näyttelyvieraat olivat kunnossa, ettei kukaan saanut esimerkiksi sairaskohtausta. Museoiden henkilökunta oli yleensä vanhempia, ehkä jopa jo eläkkeelle jääneitä henkilöitä. Myös kaupoissa oli paljon henkilökuntaa, eikä kassoille koskaan tarvinnut jonottaa kovin kauaa.
Palatessamme kotiin lounastimme matkalla eräässä lounasravintolassa. Ravintolassa oli ystävänpäivän kunniaksi ”ystävänpäivä-brunssi”. Seisoimme pitkän aikaa avarassa aulassa pyörien ja miettien miten homma toimii. Kävipä siinä mielessä, että täälläkin tarvittaisiin enemmän henkilökuntaa neuvomaan ja palvelemaan paikalle tulevia asiakkaita. Se olisi loistavaa asiakaspalvelua, jota monikin asiakas varmasti arvostaisi.
Töitä maailmassa on. Ei vain ole enää maksajia. Työttömät eivät halua töitä, joista saa vähemmän palkkaa kuin työttömänä olemisesta. Mihin tämä maailma on menossa? Kaikki vaativat parempaa palkkaa, vaikka elämme jo nyt yltäkylläisyydessä. Hallitus ja eduskunta kikkailee ja pelleilee ihmisten palkoilla, antamatta piiruakaan periksi omista eduistaan; he päinvastoin nostavat omia palkkioitaan. Suomesta on tyystin hävinnyt yhteisöllisyys. Itsenäisyyttä ja omatoimisuutta arvostetaan yhtenä suurimmista hyveistä. Suomessa jokainen kantaa oman laukkunsa ja jopa kaupan kassat ovat automatisoituja, niissäkään ei kohta tarvita ihmisiä rahastamaan asiakkaita. Pahalta tuntuu ajatella lasten, vammaisten, mielenterveysongelmaisten ja vanhusten arkea. He ovat ne joiden elämää leikkaukset koskettavat eniten.
Toivoisin yhteisöllisyyden paluuta. Ennen vanhaan tiedettiin mitä naapurissa tapahtuu, hyväksyttiin ja tarpeen vaatiessa unohdettiin tapahtuneita sattumuksia. Kun naapuria kosketti onnettomuus, lähdettiin suurella joukolla auttamaan. Kukaan ei jäänyt yksin. Ennen ei olisi ihminen voinut olla kuolleena viikkoja pahimmissa tapauksissa kuukausia yksinään asunnossaan. Joku olisi varmasti huomannut, ettei naapurin Esteriä ole näkynyt moneen päivään liikkuvaksi.
Tiedän haikailevani menneen perään. Mennyt ei palaa. On elettävä nykypäivässä. Mutta miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla? Miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla, jos kukaan ei halua tinkiä piiruakaan saavutetuista eduista ja kaikki vaativat koko ajan enemmän ja parempaa?
Miksi kirjoitan
Minun on saatava ulos nämä kurkkuani mädättävät sanat
kirjoitettava ne ennen kuin ne tuhoavat myös sieluni
tartun kynääni
muste leviää pitkin käsiäni ja käsistäni läiskiksi paperille
paperilla on Rorschachin tulkittavaksi epämääräisiä tahroja
Kirjoitan vimman vallassa
mätäpaise nenänielussani pienenee
muttei ko skaan tyhjene kokonaan
se on riivaajani – toisaalta inspiraationi
Tyhjä paperi
merkitön wordin sivu tietokoneellani
säilyttävät mielenterveyteni
ottamalla vastaan kaiken paiseesta valuvan mädän
mädän jota matkallani yhteiskunnan laitapuolelta mukaani kerään
Toiveeni :
sanat muuttavat maailmaa jossa elän
muuttavat rumuuden kauniiksi
ihmisten pahoinvoinnin ja kärsimyksen iloksi ja hyvinvoinniksi
Unelmoija
jalat tukevasti ilmassa
Luin jostain:
unelmat pitävät ihmisen hengissä
jos kykenee unelmoimaan kykenee tekemään sen todeksi
Kirjoittamalla koetan saada unelmani todeksi
mätäpaiseen kurkussani muuttumaan onnen ja ilon siemeniksi
jaettavaksi kaikille
Jonninjoutavaa höpötystä
kuinka aikuinen ihminen voi ollakin noin hölmö
höpö höpö
Kirjoitan mätäpaisettani paperille
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 