Hän katseli kotinsa ikkunasta. Pitkien peltosarkojen päässä siinsivät juuri lehteen puhjenneet koivut. Hän laski kahvikuppinsa lavuaarin reunalle. Oli aika lähteä katsomaan mitä kaupunkiin kuului. Oli hänellä sinne asiaakin. Traktoriin tarvittiin uusi rengas.
Kaupunki ei ollut kaukana. Hän oli ensin ajatellut lähteä pyörällä. Hän oli hylännyt tuon idean, koska traktorin takarengas oli kookas, eikä sitä mitenkään voinut kuljettaa polkupyörän takaritsillä. Hän käynnisti Toyotansa ja lähti hitaasti ajamaan kotipihaansa johtavaa koivukujaa pitkin.
Tultuaan joen yli johtavalle sillalle tuli hän ajatelleeksi lompakkoaan. Hän oli tarvinnut rahojaan viimeksi kaupungilla asioidessaan. Tuolloin oli ollut kylmä tihkusateinen päivä ja hänellä oli ollut yllään tumman vihreä öljykangastakki. Lompakko oli kotiin palattua jäänyt takin taskuun. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin. Kaarisillan kaupunginpuoleisella laidalla oli onneksi levikki. Hän ajoi levikille, kirosi ja käänsi auton nokan takaisin kohti kotia.
Tien oikealla puolella havisi lempeässä kevättuulessa heleän vihreänä koivuja vieri vieressä kasvava lehto. Kauempana korpimaalka hillat olivat alkaneet muodostaa kartteja.
Tekijä: Ikinuoren naisen pienet ilot
Taisteleva taivaanrannanmaalari. Keski-ikäisen rouvan ilon ja aktiivisuuden metsästys.
Harmaa päivä
Päivä jolloin aurinko ei noussut ollenkaan. Paksu harmaa pilvikerros peitti koko sinisen taivaan, luoden maahan pitkän harmaan varjon. Koko päivän hän oli istunut sohvalla tuijottaen valkoiseksi maalattua seinää. Tai siltä se tuntui. Tämä oli jälleen päivä, joka hautautuu muistikuvattomana hänen muistojensa arkistoon muiden sinne jo talletettujen mitäänsanomattomien päivien joukkoon. Suurin osa päivistä venyi ja tuntui pitkältä kuin juusto mikrossa kuumennetun leivän päällä.
Hän oli laittanut linnuille ruokaa olohuoneen ikkunan lähelle. Sohvalta oli hyvä näköyhteys ruokintapaikalle. Linnut olivat hänen tv:nsä ja digi-boksinsa, joka oli rikkoutunut eikä hän rahanpuutteessa ollut saanut ostettua uutta tilalle. Tv olisi kyllä toiminut, vaikka se olikin jo vanha. Hän tiesi, ettei juuri kenelläkään ollut enää tällaisia vanhoja ja isoja tv-laitteita, jotka olivat yhtä paksuja kuin korkeitakin. Ei hän televisio-ohjelmista välittänyt. Linnut olivat paljon hauskempia katseltavia. Hän seurasi tinttejä ja keltasirkkuja kuin naapurin mies uutta norjalaista jännityssarjaa.
Hän ei tiennyt, kauanko hän oli sohvalla istunut. Aika ei ollut enää aikoihin merkinnyt hänelle mitään. Se oli merkittävä määre vain heille, joiden piti aamulla lähteä jonnekin. Se oli tärkeä vain niille, joita odotettiin jossain. Hänellä ei ollut paikkaa mihin lähteä aamulla, eikä kukaan odottanut häntä. Hänellä ei ollut kuin ruokintapaikan linnut ja hän oli varma, että nekin pärjäisivät ilman häntä. Ei hän ollut katkera, ei myöskään surullinen. Hänen elämänsä nyt vain oli mennyt näin. Hän oli sairastunut ja joutunut jäämään pois työstään nuorena. Hän ymmärsi, etteivät ihmiset jaksaneet seurustella hänen kanssaan. Hänen arkensa oli tylsää, siitä ei riittänyt keskusteltavaa. Hän oli sopeutunut yksin elämiseen. Hänen eläkkeensä oli niin pieni, ettei siitä riittänyt matkustelemiseen eikä ravintoloissa syömiseen. Hän oli sopeutunut siihenkin, vaikka yksinäisyys välillä kutittelikin höyhenen lailla hänen sisuksissaan. Olihan hänellä nämä linnut ja kirjastokin oli kävelymatkan päässä. Vaikka rahaa ei ollut, kirjojen avulla hän kykeni matkustamaan aina uusiin maailmoihin. Kirjat olivat korvanneet ystävän, jota hänellä todellisessa elämässä ei ollut.
Tänä harmaana perjantaina hän istui olohuoneessaan ja seurasi kuinka varpuset hyppelivät lintulaudan alla etsien lumen sekaan pudonneita siemeniä. Hän otti kirjan sohvapöydältä käteensä, laskeutui selälleen ruskealle nahkasohvalle ja aukaisi kirjan.
Pariston navat
Kuinka tarkkaan olet tutkinut paristoa? Siinä on –napa ja +napa. Jos laitat pariston väärin päin laitteeseen, se ei toimi. Aamusivuja kirjoittaessani huomasin kirjottavani, että on olemassa negatiivisia ihmisiä ja positiivisia ihmisiä. Vilkas mielikuvitukseni yhdisti ihmiset heti pattereihin, mikä johtui varmaan siitä, että olin edellisenä päivänä etsinyt paristoa tietokoneeni hiireen.
Olet varmaan huomannut, että joidenkin ihmisten seurassa tuntuu kuin olisit voimaantunut, että ”paristosi olisivat kuin uudelleen ladatut”. Toiset ihmiset tuntuvat lähtiessään vievän mukanaan kaiken virran akuistasi. On ihmisiä, jotka pelkällä läsnäolollaan saavat maailman näyttämään kirkkaammalta. Nuo henkilöt puhuvat lähes poikkeuksesta hyvää muista ja näkevät mustassa pilvessäkin kultareunuksen. Heillä on kaiken kaikkiaan positiivinen ote elämästään. He ovat näitä paristojen +napoja. On myös heitä, jotka syyttävät vastoinkäymisistään ulkopuolisia syitä, näkevät ympärillään vain ikäviä asioita ja onnettomuuksia. Nämä henkilöt ovat negatiivisia pattereiden –napoja.
Jotkut sanovat, että ihmiset syntyvät positiivisiksi tai negatiivisiksi. Itse en tuohon usko. Olen varma, että asenteen voi valita. Minä olin nuorempana positiivinen, aina iloinen ihminen. Hymy nousi herkästi huulilleni ja nauroin paljon. Viimeisimmässä työpaikassani sain parilta työkaveriltani kuulla, että olen negatiivinen ihminen. Jouduin pysähtymään asian kanssa. Mitä minulle on tapahtunut? Olen oivaltanut asian vasta jälkeenpäin. Oman negatiivisuuteeni oli luonut pitkään jatkunut tyytymättömyys omiin elämänvalintoihini. Olin väsynyt, vihainen sekä turhautunut. Asiat eivät edenneet, kuten olisin halunnut ja sairastin jatkuvasti. Olin väärässä työssä, väärien ihmisten ympäröimänä ja harrastin vääriä asioita. Väsytin itseni omien voimieni äärirajoille. Olin omilla valinnoillani tehnyt elämäni liian ahtaaksi itselleni. Elämästäni oli hävinnyt ilo. Ilo on pohjana positiivisuudelle. Jos et kykene tuntemaan elämässäsi iloa, et voi olla positiivinen.
Oivalsin, ja se olikin tuskallinen oivallus, että minusta on tullut negatiivinen ja kärttyinen vanha ämmä. Tiesin, että myrkytän itseni ja siinä sivussa koko työyhteisöni, jos en tee asialle jotain. En vain tiennyt mitä tekisin. Yritin monta kertaa aamulla sanoa itselleni, että tänään en sorru negatiivisuuteen – puhun ääneen vain positiivisia asioita, mutta päätökseni ei koskaan pitänyt. Itseni kohdalla sairastamiseni auttoi löytämään polun pois ahdingosta. Sanoin itseni irti, koska tunsin jatkuvan sairastamiseni kiristävän työpaikkani ilmapiiriä. Osaston ainoa sairaanhoitaja ei voi olla niin paljoa poissa työmaalta kuin minä olen.
En voi sanoa, että olisin muuttunut takaisin positiiviseksi heti irtisanouduttuani. Olin pitkään liian huonossa kunnossa, jaksaakseni edes tehdä asialle mitään. Mutta nyt kun aikaa on kulunut lähes vuosi, huomaan, että ilo ja positiivisuus ovat huomaamattani palanneet. Olen alkanut tehdä asioita joista pidän, asioita jotka tuovat itselleni iloa. Enää en ”maalaile piruja seinille” ja huomaan puhuvani ihmisistä positiiviseen sävyyn. Tokikin edelleen huomaan epäkohtia ja haluan muuttaa maailmaa paremmaksi, otan kriittisesti kantaa asioihin ja kyseenalaistan asioita. Erityisesti pidän provosoinnista, jonka itse näen ihmisten haastamiseksi ajattelemaan asioita syvemmin. Sisäinen tunteeni ei kuitenkaan enää ole ahdistus ja turhautuminen vaan ilo ja toivo paremmasta.
En edelleenkään osaa puolustautua sellaisia ihmisiä vastaan, jotka ovat negatiivisia. Lähes koko sairaanhoitajan urani ajan olen tehnyt töitä yhteiskunnan väliinputoajien kanssa. Heillä on ollut mielenterveys- ja/tai päihdeongelmia. Luulisi, että pitkän urani aikana olisin oppinut suojautumaan negatiivisuudelta. Töistä palattuani tunsin olevani kuin uitettu koira, tunsin itseni pohjattoman väsyneeksi ja tyhjäksi. Vieläkin huomaan vietettyäni aikaa negatiivisen ihmisen kanssa olevani väsynyt jälkeenpäin. Tuntuu, että hän olisi imenyt paristoistani kaiken virran. Haluan oppia kuinka suojaudutaan negatiivisuudelta!
Mindfulness – Tietoinen läsnäolo
Kuulin mindfulnessista eli tietoisesta läsnäolosta ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa, kun olin töissä Oysin Lakeuden Mielenterveys-keskuksessa. Lakeus oli nuorille aikuisille tarkoitettu yksikkö, jonka potilaat olivat lähinnä vasta skitsofrenia diagnoosin saaneita nuoria. Tokikin porukkaan mahtui potilaita joilla oli monenlaisia mielenterveydenhäiriöitä, mutta suurin osa oli skitsofreenikkoja. Työ oli monipuolista. Itse olin vetämässä kirjallisuusterapiaryhmää ja elokuvaterapiaryhmääkin aloittelin toisen hoitajan kanssa. Olin mukana myös musiikkiterapiaryhmässä ja kuvataideryhmässä. Kognitiivinen terapia oli tuolloin kovasti iskemässä lävitse Suomessa ja mindfulnessistakin puhuttiin jo jonkin verran. Jälkeenpäin on helppo olla viisas, mutta toivon, että olisin tutustunut kognitiiviseen terapiaan ja mindfulnessiin paremmin jo Lakeuden Mielenterveyskeskuksessa työskennellessäni.
Elämääni tuli kaiken näköistä ryppyä ja suttua. Muutin pois Oulun seudulta ja asetuin Keski-Pohjanmaalle. Kului monta vuotta perusterveydenhuollon palveluksessa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hain ja sain vakituisen toimen Päihdehuollon laitoksesta, jonka hoito perustui kognitiiviseen ajattelumalliin. Kaikki tehtävät ja muu opetusmateriaali oli laadittu kognitiivisen terapian pohjalle. Kiinnostuin. Luin paljon mindfulnessista ja zen-buddhismista, jonka on mindfulnessin pohjana. Mindfulness on suomennettuna tietoista läsnäoloa. Suomenkielinen termi kuvaa sitä erittäin hyvin. Se on juuri sitä: tietoista läsnäoloa.
Päihdehuollon laitoksessa sain kokeilla mindfulnessin harjoitteita asiakkaiden kanssa. Eräs mindfulnessin harjoitteista on istua silmät kiinni tuolilla ja kuunnella ja tunnustella miltä kehossa tuntuu juuri tuolla hetkellä. Voi kuvitella kuinka kädet laskeutuvat pitkin vartaloa, miltä selkä tuntuu selkänojaa ja pakarat alustaansa vasten ja miten jalat taipuvat tuolin reunalta sekä miltä jalkaterät tuntuvat lattiaa vasten. Harjoitteen ei tarvitse kestää kovin pitkään, eräässä ohjeessa luki, että kesto olisi noin 5min. Harjoituksessa voi halutessaan myös keskittyä kuulemaan ympäristön ääniä. Jos ajatus lähtee vaeltamaan, se tulee lempeästi palauttaa takaisin tehtävään. Mindfulnessin harjoitteet poikkeavat perinteisestä meditaatiosta siinä, että niissä keskitytään kuulostelemaan hetkeä, ei pakenemaan tai olemaan huomioimatta sitä. Stressaantuneille sekä ihmisille, jotka hakevat elämässään välitöntä tyydytystä kykenemättä odottamaan, harjoite voisi usein toistettuna tehdä hyvää. Se pysäyttää hetkeen, opettaa parhaimmassa tapauksessa kuuntelemaan mitä omassa kehossa tapahtuu. Mutta kuten meditaation ei mindfulnessinkaan harjoitteet tehoa yhdellä kerralla, vaan niitä on tehtävä säännöllisesti.
Itselleni tietoinen läsnäolo tuntui hyvin merkitykselliseltä asialta. Tuntui, että läsnäolo ja hetkeen pysähtymien olisivat todella tärkeitä asioita. Tutustuttuani mindfulnessiin, otin tavakseni tehdä harjoitteita joka aamu. Aluksi istuin risti-istunnassa sohvallani kymmenen minuuttia kuunnellen ympäristön ääniä. Jossain vaiheessa siirryin tekemään harjoitteen kirjoittamalla aamusivuja, sillä se sopi itselleni loistavasti. Aamuisin pää suoltaa kaikkea omituista ja jopa ärsyttävää juttua, jotka voi unohtaa kun ne suoltaa paperille. Kaikki harjoitteet jäivät, kun tuli liikaa stressiä (vai tuliko liikaa stressiä kun jätin harjoitteet) ja aloin sairastaa. Ei riittänyt virtaa mihinkään muuhun ylimääräiseen, työ imi kaiken voimani. Oli pakko luopua paljosta, että sain elämänenergiasta jälleen kiinni. Vaikka luovuin mindfulnessista hetkellisesti, en olisi päässyt eteenpäin, ellen olisi aloittanut tekemään harjoitteita uudelleen omalla tavallani. Koen, että on tärkeää pitää yhteys omaan itseen, omiin tunteisiin ja omaan kehoon. Itselleni se onnistuu parhaiten näiden pysähtymisharjoitusten kautta.
Tänään tiedän varmasti, että tietoinen läsnäolo on tärkeä asia kenen tahansa elämässä. Erityisen tärkeää on pysyä tietoisena siitä mitä itsessä, omassa kehossa ja oman itsen ympärillä tapahtuu. On niin helppoa sulkea tietoisuus ja mennä vain eteenpäin ulkoa ohjautuvasti. Tietoisena pysyminen auttaa pysymään terveenä ja säilyttämään ilon elämässä.
Spinglish pliis
Olimme olleet meren rannalla ja matkalla kotiin. Jyväskylän ohitustien sillankorvaan on rakennettu uusi K-Rauta. Sen ulkoseinään on nostettu suuri banderolli jossa lukee ”Dream Builder”. Molemmat meistä kiinnittävät huomiota tuohon pakkasessa killuvaan mainokseen. Samana iltana tv:stä tuli mainos jossa Lippupalvelu kertoi muuttaneensa nimensä ja palvelevansa nyt nimellä Ticket Master.
Jostain tajunnasta nousee Kaurismäen elokuvan Leningrad Cowboys go America kohtaus mieleen. Pojat istuvat lentokoneessa ja ja porukan johtaja tuumaa: ”Me ollaan pojat menossa Ameriikkaan. Spinglis pliis!”
Jollakin tasolla mä ymmärrän tämän kansainvälistymisen ja jopa kannatan sitä. On hyvä, että ihmiset yhdistyvät ja jako meihin ja teihin poistuu. Maailma on pienentynyt, kun kommunikaatiovälineet ovat parantuneet ja liikkuminen maiden ja mannerten välillä on nopeutunut. Enää ei tarvitse istua viikkoja laivassa, että pääsee esim Amerikkaan, vaan saman matkan voi taittaa vajaassa vuorokaudessa lentäen.
Mutta sitä en ymmärrä miksi kaikki meidän kauniit suomenkieliset sanat pitää korvata englannilla. Miksi K-Rauta ei mainosta näyttävästi esim ”Unelmia Rakentajille”. Kumpi esimerkiksi täällä Kokkolassa on todennäköisempää: se että asiakas ei puhu lainkaan suomea vai se, että hän on täysin suomenkielinen? Senkin vielä ymmärtäisin, että banderollin teksti olisi ruotsiksi, onhan Kokkolan asukkaista noin 15% ruotsinkielisiä. Tosin heistäkin lähes kaikki puhuvat suomea. Suomi on pieni maa ja pieni kansa. Meidän tehtävämme on arvostaa omaa kaunista kieltämme ja käytää sitä myös mainoksissa ja yritysten nimissä. Kyllä maahamme muuttavat ulkomaalaiset äkkiä oppivat mitä Lippupalvelusta saa ostaa, tai millaisia tuotteita K-rauta myy. Itsekin saksankielisessä maassa asuneena puolessa vuodessa opin suurin piirtein ymmärtämään mitä eri liikkeissä myytiin ja mitä eri mainoslauseet tarkoittivat vaikka kaikki oli saksaksi ja radion ja tv:n mainoslauseet Sveitsin saksaksi ”Schwützer-Dütschiksi”.
Kieli muuttuu ja elää koko ajan, se saa vaikutteita ulkopuolelta. Maailma muuttuu ja monille uusille keksinnöille ja ilmiöille on jopa keksittävä uudet sanat. Nyky-suomen sanoista hyvin suuri osa on lainasanoja muista kielistä. Toivon, että arvostamme ja rakastamme kieltämme niin paljon, että sitä puhutaan ja kirjoitetaan vielä muutaman sadan vuoden kuluttuakin.
Helmi-pöllö
Kun olin pieni, setäni Arvo kertoi minulle huimaavia tarinoita. Useissa tarinoissa päähenkilöinä oli Mäkelän Nalle tai joku muu naapuruston koira. Hän kertoi lukemattomia tarinoita ympäröivästä luonnosta ja sen eläimistä. Yksi kiehtovimpia tarinoita, jonka muistan, on tarina viereisessä metsässä asuvasta helmipöllöstä nimeltään Helmi. Kuuntelin tarinaa herpaantumatta. Olisin halunnut, että tarinaan olisi ollut useampi lisäosa, mutta jostain syystä Arvo ei tarinasta itse innostunut.
Pienenä tyttönä kuvittelin Helmi-pöllön männyn oksalle. Kuvitelmissani pöllön rinnassa oli vieri vieressä helmiä. Näin mielessäni helmipöllön kirjaimellisesti pöllönä, jolla on iloisen värinen helmikoristelu. Pieni helmirintainen pöllö istui mielikuvissani majesteetillisena oksan haarassa ja tarkkaili ympäristöään tyynen rauhallisena. Näkymä oli minusta houkutteleva, ja siksi olisin halunnut setäni kertovan siitä minulle enemmän.
Teimme Arvon kanssa myös matkan metsään nähdäksemme pöllöjä. Näin jälkikäteen ajatellen, reissu tehtiin ilmeisesti ihan pelkästään minun ulkoiluttamiseksi. Olin sisällä viihtyvä lapsi, jonka mielipuuhaa oli lukeminen ja piirtäminen. Eiväthän pöllöt yöeläiminä juurikaan päivällä liiku. Innokkaasti kuitenkin katselin puidenlatvoja helmikoristeisen pöllön nähdäkseni. Helmipöllöä en tuolla reissulla nähnyt, mutta Arvon sanojen mukaan olimme olleet lähellä, koska ääniä olimme kuulleet. Pöllö oli hänen sanojensa mukaan katsellut meitä piilosta.
Tuosta ajasta on vierähtänyt yli 40 vuotta. Pöllöt ovat jälleen alkaneet ”huutelemaan” minulle tosin hieman abstraktimmalla tavalla. Jokin noissa metsän öisin lentävissä linnun pallukoissa on alkanut viehättää. Satujen mukaan ne ovat metsän viisaita mutta hajamielisiä tietäjiä. Perimätiedon mukaan pöllöt näkevät tulevaan ja menneeseen. Tuo uskomus tullenee siitä, että niiden pää kääntyy lähes 280 astetta. Joidenkin uskomusten mukaan pöllöt olisivat paholaisen lintuja. Mutta siihen minä en usko. Minusta pöllöt ovat viisaita ja totisia sulkapeitteisiä paksukaisia. Paksukaiset ovat aina, ilman mitään pikkeuksia, hyvänlaatuisia ja kilttejä..
Minusta pöllöt ovat hyväntahtoisia näkijöitä. Ne ovat viisaita ja rauhallisia eläimiä. Helmipöllöä en ole nähnyt vieläkään luonnossa vain eläinpuistoissa vangittuina. Jokohan meidän olisi aika tavata?
Flame Red
Hän oli lakannut kyntensä kirkkaan punaisella kynsilakalla. Flame Red oli pullon pohjassa lukenut. Hän istui kahvilan terassilla ja poltteli käärimäänsä sätkää. Repun hän oli asetellut huolellisesti viereiselle tuolille, mahdollisten seuralaisten torjumiseksi. Tuolin selkänojalla roikkui oranssi hapsuhuivi ja repun avoimesta suusta pilkistivät tupakkatoppa ja suttuinen vaaleansininen meikkipussi.
Hän oli lähtenyt tappamaan aikaa kahvilaan. Ei ollut keksinyt muutakaan tapaa kuluttaa aikaansa. Yksinäisyys tuntui poltteena sisuksissa. Se oli kuin sisäinen syyhy, jota ei voinut raapia, aina läsnä. Hän pyöritteli sätkää sormissaan ja katsoi hiljaisena tyhjyyteen. Hän tiesi herättävänsä huomiota. Toukokuun lämmössä hän oli pukeutunut siniseen toppaliiviin, jonka alla oli vihreä jo parhaat päivänsä nähnyt neule. Jaloissa olivat vihreät hai-kumisaappaat. Hiukset olivat vaaleat, likaiset ja roikkuivat vetelinä pitkin päätä kampaamattomina. Suunsa hän oli maalannut suurpiirteisesti shokeeraavan pinkillä huulipunalla. Ulkonäkö kertoi, että skitsofrenia oli naisen alituinen seuralainen, ilman irtisanomisoikeutta. Jakomielitautiseksi hän itse itseään kutsui. Jo vuosia hän oli ollut sinut diagnoosinsa kanssa. Muille sen hyväksyminen tuntui olevan vaikeampaa.
Ajatus ei pysynyt kasassa tänäänkään. Hän yritti saada mielensä pysymään kasassa, mutta sillä tuntui tänään olevan jälleen omat metkunsa. Hän olisi halunnut keskittyä mielikuva-harjoittelemaan tulevan viikon ohjelmaa etukäteen. Menttaaliharjoitella suorituksia, ettei taas sekoilisi ja tekisi itsestään ohjalmanumeroa toisille.
Naisen mielellä oli tänään täysin oma tahtonsa. Sen täytti massiivinen hirtettyjen koirien metsä. Näköharha oli niin selvä harha, että nainen itsekin tunsi sen epätodellisuuden. Harha ei väistynyt, vaan ikään kuin häntä ilkkuakseen se lisäsi tehoaan. Pienet koirat ulvoivat ja itkivät apua hirressä. Hän kiljaisi saadakseen koirat hiljenemään ja harhan loppumaan. Mitään ei tapahtunut, Harha jatkui ja tiukensi otettaan naisen ajatuksista.
Nainen näki silmäkulmastaan kuinka kahvilan tarjoilija lähti tulemaan häntä kohti. Ennen kuin tarjoilija oli hänen vieressään, nainen oli kerännyt tavaransa ja noussut tuolistaan. Hän totesi mielessään, että oli parempi häipyä. Hän tiesi olleensa häiriöksi, ja se satutti hänen sydäntään. Miksi toisten ihmisten elämä tuntui olevan niin helppoa? Muut eivät tienneet millaista on elää erilaisessa todellisuudessa. Ihmiset tuomitsevat, syrjivät ja haukkuvat tietämättä millainen hänen maailmansa on. Muiden ihmisten halveksunnan lisäksi hän joutui elämään vielä omaa kammottavaa arkeaan hirtettyjen koirien metsässä.
Prorastinaatio
Eräs kaverini oli tänään jakanut facebookissa hyvän artikkelin prokrastinaatiosta eli ajan tuhlaamisesta. Se oli niin hauskasti kirjoitettu, että pysäytti miettimään omaa käytöstäni. Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka palauttavat tehtävät tai tekevät tarvittavat työt viimetipassa, saaden ne valmiiksi edellisenä iltana tai juuri ennen h-hetkeä. Vaikka aikaa olisi kuukausia, aloitan työn vasta sitten kun on ihan pakko. Mihin yltäisinkään, jos hyödyntäisin käytössä olevan ajan ja paneutuisin asiaan kunnolla. Vaan ei, on aina mentävä siitä mistä aita on matalin. Artikkelissa mainittiin Instant Gratification, jonka pelottaa pois vain Panic Monster. Ihminen, joka harrastaa viivyttelyä ja ajan tuhlausta, hakee välitöntä tyydytystä tekemisilleen, aivan niin kuin alkoholisti hakee välitöntä tyydytystä pahaan oloonsa alkoholista. Suurimmalla osalla viimehetken paniikki (Panic Monster) auttaa niin että hommat saadaan hoidettua kotiin, mutta on niitäkin joilla edes se ei saa heitä heräämään ympäröivään todellisuuteen. Asioiden tekeminen ei juuri sillä hetkellä aina ole miellyttävää. Monissakin asioissa tyydytys tulee vasta jälkikäteen. Harva nauttii siivouksesta ja astioiden pesusta, mutta suurin osa meistä on erittäin tyytyväinen, kun ne on tehty.
Aloitan jatkuvasti uutta, kun olen oppinut asian, aloitan jotain uutta. Minusta tämä kuuluu tähän samaan aiheeseen eli prokrastinaatioon. Se kertoo siitä kuinka hukkaan aikaani aina uuteen, paneutumatta enemmän jo oppimaani, jotta saisin siitä enemmän irti. Olen ihmetellyt ihmisiä, jotka pelkäävät eläkepäiviä. He miettivät vuosia ennen eläkkeelle jäämistä miten mahtanevat saada ajan kulumaan. Miten ihminen ei keksi itselleen tekemistä kun maailma on pullollaan mielenkiintoista tekemistä ja tutkittavaa? Minä mietin kuinka saan järjestettyä aikaa kaikelle, joka minua kiinnostaa. Tästä pääsenkin aasinsillalla mieluisimpaan tapaani tuhlata aikaa: Pinterest. Sieltä löytyy uskomattoman paljon ideoita siihen mitä kaikkea mielenkiintoista voisi tehdä. Värikästä syötettä on mukava selata ja tallentaa itselleen kansioihin kaikki ne idikset, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta. Aluksi käytin Pinterestiin lähes tunnin jokaisesta päivästäni. Nykyisin olen hieman toppuutellut intoani ja Pinterestaan keskimäärin vartin päivässä. Sallin sen itselleni, sillä täytyyhän elämässä jotain iloja olla. Oletko miettinyt mikä sinun elämäsi aikasyöppö on? Mikä on se mihin käytät aikaa, kun pitäisi tehdä jotain oikeasti merkityksellistä? Aika usealle se on tv. Varsinkin jos televisioon on ottanut maksukanavia, tulee sieltä jatkuvasti jotain mitä voi katsoa. Minun pieni perheeni on juuri päässyt yhteisymmärrykseen maksukanavista luopumisesta. Käytämme nuo kuukaudessa säästyvät rahat aikoinaan yhdessä tehtäviin reissuihin, tai johonkin muuhun juttuun, jota voimme tehdä yhdessä. Itse sallin itselleni tv:n katselun, jos kädessäni on kudin. Eräänlaista prokrastinaatiota sekin, sillä molemmat voivat viedä aikaa joltain sellaiselta tekemiseltä, jonka voisi luokitella elannon tavoitteluun pyrkiväksi toiminnaksi.
Kaverin jakama linkki sai todella miettimään sitä kuinka kulutan aikaani. Työttömänä minulla on aikaa. Olen päässyt irti kiireestä, jota vihaan. Mutta kuinka aikani käytän? Käytänkö sen niin, että saan jotain aikaiseksi ja voin huomennakin olla iloinen asioista, joita eilen tein, vai annanko sen kulua niin, että jäljelle ei jää mitään näkyvää. Elämä on vapaita valintoja ja itse olen vastuussa omista valinnoistani.
Kirjat ja lukeminen
Olen aina lukenut paljon ja ollut kirjaston suurkuluttaja. Kotonani tapasi olla metrinen pino kirjastosta haettuja kirjoja, jotka yhden kerrallaan sukelsin lävitse. Minulla oli kirja kädessä jatkuvasti kotona ollessani. Vain nukkuessani olin irti tuosta ihanasta pahvi ja paperitaivaasta. Nukkuessanikin näin usein unta kirjojen tapahtumista ja persoonallisuuksista. Olen kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen. Luen dekkareita, elämänkertoja, tietokirjoja, rakkausromaaneja ja runoja. Eniten olen kuitenkin pitänyt selviytymistarinoista. Minua ovat viehättäneet etenkin tarinat henkilökohtaisista tragedioista selviämisistä.
Jo lapsena luin todella paljon. Kahlasin pienen kotikyläni kirjaston lasten ja nuorten kirjat vauhdilla. Enid Blytonin kaikki kirjat, Anna-sarjan, Lotta-kirjat, Neiti Etsivät – luin kaiken mahdollisen. Mikä tahansa nuorisokirja kelpasi. Aika varhaisessa nuoruudessa aloin lukea aikuisille suunnattuja kirjoja. Muistan kuinka luin ”Liekki ja kukka” nimisen rakkausromaanin ja kirjan uskaliaat kohtaukset tuntuivat minusta hämmentäviltä mutta samalla jännittäviltä. Olen lukenut tuon kirjan aikuisena, ja voi miten se tuntui naiivilta! Lapsena ja nuorena istuin kotona ja luin. Se on varmasti ollut vanhemmillekin raskasta. Tytär istui kotona ja luki. Istui, luki ja lihoi. He yrittivät tuupata minua liikkumaan ja leikkimään kavereiden kanssa, mutta minä viihdyin omassa nojatuolissani kirjan kanssa. Epäilen, että moni perheeni yhteinen aktiviteetti tehtiin taka-ajatuksena saada laiska kirjoihin suuntautunut tytär irti oman huoneensa tuolista ihmisten ilmoille.
Kasvoin aikuiseksi ja edelleen kannoin mukanani kirjoja. Ensimmäiseksi uuteen paikkaan muuttaessani hankin kirjastokortin. Uuden paikkakunnan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, kaupan ja postin lisäksi, on kirjasto. Eihän sitä ihminen oikeastaan juuri muuta tarvitse.
Elämä vei eteenpäin ja aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisessa työpaikassani sairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen. Työmaalle tarvittiin toinen ihminen vetämään kirjallisuusterapia-ryhmää. Jees! Mun juttu! Ilman muuta haluan, vastasin, kun sitä minulta kysyttiin. Kävin lyhyen kurssin Oulun kesäyliopistossa kirjallisuusterapiasta. Kurssin sekä työkaverin työpaikkakoulutuksen avulla vedin ryhmää työkaverini kanssa pari vuotta. Se oli monipuolista, koska siihen oli yhdistetty kirjoittamisen ja kirjallisuuden eri osa-alueita. Ryhmä antoi potilaille mahdollisuuden omakohtaisiin oivalluksiin. Kirjallisuusterapiaan osallistuvan ei tarvinnut osata kirjoittaa virheettömästi, eikä edes olla kiinnostunut kirjallisuudesta. Halukkuus itsensä kehittämiseen ja uusien asioiden yritämiseen, olivat riittävä syy osallistumiseen. Rakastin kirjallisuusryhmän vetämistä. Tunsin olevani omalla alueellani.
Sitten tuli avioero. Lukemiseen tuli eron jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. Jostakin syystä en kyennyt keskittymään muiden kirjoittamiin tarinoihin. Muutaman lyhyemmän kirjan ja pari erittäin kevyttä rakkaustarinaa tuona aikana sain luettua. Lukuhalut jäivät jonnekin ja valitettavasti myös kirjoittaminen unohtui, terapiakirjoittamista lukuun ottamatta. Vieläkään en osaa kertoa syytä, miksi en kyennyt lukemaan ja keskittymään minulle tärkeisiin kirjoihin niin pitkään aikaan. Lukeminen on aina ollut niin suuri ja rakas osa elämääni. Kuinka sen olen niin pitkäksi aikaa kyennyt työntämään lähes kokonaan pois elämästäni.
Kirjat ja lukeminen ovat palanneet elämääni. Olen ahminut dekkareita. Aloitin Remeksistä ja siirryin islantilaisen Arnaldur Inridassonin kirjoittamiin dekkareihin. Välillä luin jo Utrion historiallisen draamankin. Ja nautin! Nautin niin, kun kykenin ikuisuudelta tuntuvan tauon jälkeen palaamaan tarinoiden maailmaan. Kirjat ja lukeminen ovat palanneet joten olen aloittanut jälleen myös kirjoittamisen. En kykene kirjoittamaan muuta kuin terapiakirjoittamista, jossa suollan negatiivisuudet paperille, ellen lue. Tunnen olevani taas oma itseni. Tunnen on kuin olisin palannut juurilleni. Toiset palaavat juurilleen kotikyliinsä tai kotimaahansa. Minä olen palannut kotiini kirjastoihin ja kirjojen maailmaan.
Henkisesti kehittynyt ihminen
Millainen on sinun mielestäsi henkisesti kehittynyt ihminen? Minusta hän on rakastava, suvaitsevainen, lempeä ja nöyrä sekä kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan.
Koko ikäni olen ollut henkinen etsijä. Muistan lukeneeni eri uskontokuntien opuksia jo yläaste-ikäisenä. Uskonnon numeronikin oli aina 9, koska olen aina ollut aidosti kiinnostunut uskonnoista. Henkisyys on kuitenkin eri asia kuin uskonnollisuus. Henkisyys on mielestäni jokaisen ihmisen henkilökohtaista kilvoittelua tullakseen entistä paremmaksi ihmiseksi, toisilla se on näkyvämpää kuin toisilla, sekä uskoa siihen, että tässä maailmassa on muutakin kuin se mitä silmät näkevät.
Olisin aina halunnut kuulua johonkin henkiseen yhteisöön. Eri uskontokunnat eivät tarjoa minulle siihen realistista vaihtoehtoa. En halua sitoutua tiettyihin ajatusmalleihin, rutiineihin enkä oppeihin. Suurin osa uskontokunnista tosin heittäisi minut itse ulos helmastaan, jos kertoisin heille omista käsityksistäni. Tällä hetkellä kuulun Suomen Evankeliseen kirkkoon vietettyäni lähes 20 vuotta Ortodoksisessa kirkossa, johon tunsi läheisempiä siteitä. Ortodoksisen kirkon kauneus, sen tuoksut, musiikki ja ikoni-taide viehättävät minua. Myös munkkien ja nunnien yksinkertainen elämä, joka on tarkoitettu palvelemiseen, kiinnostaa ja kunnioitan heidän valintaansa suuresti.
Olen etsinyt henkisiä sisaruksiani maailman turuilta. Aina törmään samoihin asioihin. Liian usein hekisiksi itseään kutsuvat ihmiset kompastuvat kilpailuun, toisten ihmisten mustamaalaamiseen, itsensä nostamiseen ja toisten ihmisten ja heidän mielipiteittensä vähättelyyn. Esimerkiksi somessa ”henkiset ryhmät” ovat usein kaikkein tuomitsevimpia. Siellä ilkeillään toisille ja luetaan toisten ihmisten hyvää tarkoittavia kommentteja ”vääristävien lasien” läpi ja käydään sitten iskuun, että saataisiin toinen tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Itse en juuri näiden ikävien kommenttien kohteeksi ole joutunut, sillä kirjoitan kommenttini kieli poskessa ja muotoilen ne hyvin ympäripyöreiksi. Mutta monesti olen joutunut säälimään joitain, jotka saavat kurat niskaansa kerrottuaan totuuden. Useat henkisen tien kulkijat uskovat hyvään ja haluavat nähdä asian sokerikuorrutuksen lävitse. Heiltä on irronnut ote realismista. Apua tarjotaan asioihin, joita itse ei edes ymmärretä koska niitä ei ole koettu tai nähty lähipiirissä. Eräässä ryhmässä neuvottiin anoreksiasta kärsivää hakemaan energiaa auringosta ja luonnosta. Ideana ihan jees, mutta konkreettisesti aika kaukana todellisuudesta, kun ihminen on kuolemassa syötävän ravinnon puutteeseen. Kuka kantaa näistä keskusteluista vastuun? Kantavatko nämä hyvää tarkoittavat neuvojat vastuunsa, jos ohjeen saaja todella ottaa vinkistä vaarin ja istahtaa aurinkoon tankkaamaan itseensä energiaa, sen sijaan että oikeasti söisi jotain?
Viime aikoina olen huomannut, että turhan usea itseään henkisenä ihmisenä pitävä onkin suvaitsematon. Rakkaus ja hyvyys ihmisiä kohtaan loppuvat, kun puhutaan pakolaisista. Tai kyllähän heistäkin voi tykätä, jos he pysyvät poissa Suomesta. Valitettavan moni sortuu MV-lehden propagandaan ja antaa pelon hallita itseään, sen sijaan että keskittyisi rakkauteen ja iloon. Minusta henkisen kehityksen yksi tärkeistä mittareista on sen oivaltaminen, että se lisääntyy jota ruokit. Jos ruokit pelkojasi ne lisääntyvät ja päinvastoin: jos ruokit rakkautta se lisääntyy.
Itselleni tärkein havainto henkisyydestä on ollut se, että monesti ne ihmiset, jotka eivät miellä itseään henkisiksi saattavat olla kaikkein kehittyneimpiä. Nuo ihmiset palvelevat aina muita rakkaudella, eivät koskaan puhu muista pahaa ja levittävät hyvää mieltä lähiympäristöönsä. Näitä ihmisiä on yllättävän paljon, mutta he eivät pidä melua itsestään. Heidän ei tarvitse, koska he ovat sinut itsensä kanssa, kantavat vastuunsa sanoistaan ja teoistaan sekä rakastavat ja luottavat siihen että myös heitä rakastetaan.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 