Kävelin diatsepamin ottamisen jälkeen itse leikkaussaliin. Esilääke ei tuntunut vaikuttavan minuun lainkaan. Pelotti, hirvitti ja siltikin tiesin, että kaikki menisi paremmin kuin hyvin. Salin henkilökunta kehoitti minua siirtymään makaamaan leikkauspöydälle. Kun ulkomaalaiselta kuulostavaa anestesialääkäri tuli kyselemään tarvitsemiaan tietoja, tunsin kyynelten kihoavan silmiini. ”Tämäkö on viimeinen asia jonka näen?”Joku sanoi kiinnittävänsä antureita otsalleni, niiden avulla kuulemma mitattaisiin tajuntani tasoa nukutuksen aikana. ”Pitäkää minusta hyvä huolta”, olivat viimeiset sanani, ennen armahtavaa unta.

Olin illalla nukkumaan mennessä pillahtanut itkuun. Kova kuoreni mureni hetkeksi. Halusin, että tuo ihminen jonka kanssa olen saanut viettää 3 onnellista vuotta, tietää todella kuinka tunnen, jos en tulisikaan leikkauksestani takaisin vaan jäisin sille tielle. Myös molemmalle lapselleni laitoin illalla viestiä ihan samasta syystä. Ihmisen mieli toimii niin oudolla tavalla. Onnellisena ja terveenä harvoin muistaa sanoa läheisilleen asioita, jotka ovat todella tärkeitä ja merkityksellisiä, tai tehdä tekoja jotka osoittaisivat että toinen on rakas. Jos en tästä kokemuksesta muuta oppinut niin ainakin sen. Elämässä ei ole kyse siitä, mitä teen itselleni, vaan kuinka paljon annan itsestäni muille!

Heräsin heräämössä neljä tuntia myöhemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten ollutkaan saanut nousta kattoon katsomaan leikkaustani. Olin toivonut, että sieluni irtautuisi ruumistani ja näkisin leikkauksen kuin lintuna katosta. No, en nähnyt! Ensimmäiseen vuorokauteen en tuntenut juuri mitään, siitä piti kipupumppu ja Oxnest hyvää huolta. Noin 20 senttisen leikkaushaavani näin ensimmäisen kerran seuraavana päivänä, kun sain kävellä jo suihkuun. Haava, pituudestaan huolimatta, oli siisti, eikä ollut erittänyt tai vuotanutkaan juuri lainkaan.

Sunnuntaina ennen kotiin pääsyä, lääkärin näkemistä odotellessani, itketti taas hieman. Tuntui kuten usein sanotaan kuolevasta tuntuvan: koko elämäni kulki pikakelauksella silmieni ohi. Kaikki siitä ei ollut kunista katseltaavaa! Tämä leikkaus muutti pientä maailmaani monellakin eri tavalla. Se herätti huomaamaan mikä oikeasti on tärkeää!

Istuin jäätelöni (Ben&Jerry’s) kanssa Kampin kauppakeskuksen pääovea vastapäätä. Hitaasti lusikoin herkullista kirsikkajäätelöä suuhuni, seuraten samalla ohikulkijoita. Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi noin 13-14 vuotiasta poikaa. Välittömästi istahdettuaan molmemmat pojat kaivoivat puhelimensa esiin. Päät lähekkäin he supisivat toisilleen. Ensimmäinen ajatuksen oli: ”Voi noita nuoria puhelimineen!” Pojat sipisivät innokkasti räpeltäen samalla kännyköitään. Kykenin aistimaan hiedän jännityksensä ja innokkuuden. Pari minuuttia poikia seurattuani, poikien luokse tuli kaksi noin samanikäistä tyttöä. Puhelimet sujahtivat salamannopeudella taskuihin ja pojat nousivat ylös tervehtiäkseen tulijoita. Tunsin kyynelten olevan nousemassa silmiini. Kun nuoret poistuivat paikalta, minä kaivelin paperinenäliinaani ja pyyhin silmäkumiani.

Nuorten viattomuus ja aitous kosketti minua syvästi. Viisi minuuttia nuorten poistumisen jälkeen sain kyynelten virran asettumaan, ja kykenin analysoimaan omaa tunnekuohuani. Olen elänyt varsin erilaisen elämän. Minulta on jäänyt nuo nuoruuden seurustelut kokonaan kokematta. Olen ollut erilainen lapsi ja nuori, sekä myös aikuinen. Koko elämääni on sävyttänyt lihavuus. Olin aina ja olen edelleen ulkopuolinen ja erilainen. En kuulunut, enkä kuulu, joukkoon. Sisimmässäni tiedän, että kaikki on yhtä ja olen kokenut tuonkin jossain toisessa elämässä tai ulottuvuudessa. Kyyneleeni Kampissa johtuivat osattomuuden kokemuksesta. Olen tässä elämässäni jäänyt osattomaksi nuoruuden viattomasta ensimmäisestä seurustelukokemuksesta. Tokikin olen seurustellut ja ollut naimisissa, useammankin kerran. Mutta 13-14 vuotiaan kaikennielevä ja herkkä ihastuminen seurusteluineen minulta on jäänyt kokematta. Olisin halunnut tietää miltä tuntuu olla päättömästi ihastunut toiseen. Olisin halunnut tuntea sen kihelmöivän jännityksen ”tuleeko hän vai ei”, ”tykkäköhän hän vai ei”. Olisin halunnut kokea olevani odotettu ja pidetty. Olisin halunnut kokea senkin, miltä tuntuu liikkua suurella porukalla, laumassa, niin kuin nuorilla on tapana; sekin minulta jäi väliin.

Näin samat nuoret seuraavanakin päivänä. Lämpö läikähti sisälläni katsellessani onnellisena hymyileviä nuorten kasvoja. Voi kun me kaikki voisimme olla yhtä onnellisia, kuin nuo teini-ikäiset Kampin kauppakeskuksessa tuona marraskuun alun viikonloppuna!

Päivä on edennyt jo iltapäivän puolelle. Väsymys velloo lihaksissa. Silmät meinaavat lupsottaa. Aamulla olin kuitenkin ahkera…kai. Sain viimeisteltyä eilen aloittamani pipon ja kävin naapurin rouvan kanssa kirppareilla. Olen miettinyt miten jaksaisin, jos joutuisin vielä olemaan 8 tuntia päivässä terveydenhuoltoalalla töissä. Luulen, että olisin vihainen, kärtyinen ja elämääni kyllästynyt keski-ikäinen ämmä, joka tekisi kaikkien ymprillä olevien elämästä helvetin.

Tunnistan valtavan eron entiseen alkuvuoteen verrattuna. Kerkesin olla 3-4 kuukautta töissä vuorotteluvapaan jälkeen. Laitoksessa työ oli kiireistä, venymistä asiakkaiden ehdoilla, miettien firman taloutta ja peläten jatkuvasti oman työpaikan puolesta. Asiakkaiden ongelmat olivat usein niin monisyisiä, että tunsin itseni neuvottomaksi ja turhautuneeksikin, kun apua haettiin niin myöhään: olisi pitänyt pystyä ihmeisiin. Pipo alkoi jo kiristämään ja olin jatkuvasti sairaana. Koko kevään olin poskiontelotulehduksessa ja minulla oli hengitysvaikeuksia sekä jatkuvasti lämpöä. Nuo vaivat tunnistan jälkeenpäin selviksi stressioireiksi. Tokikin osa syksyn oireistani johtui ihan muista vaivoista, niistä joiden vuoksi olen menossa marraskuun lopulla leikkaukseen. Mutta mieliala on tänään ihan toinen. Vaikka olen juuri nyt väsynyt ja ajatus sakkaa, niin mielialani on loistava. Pienien tupluurien jälkeen olen taas entiselläni – valmiina aloittamaan jotain uutta käsityötä.

Miten onnekas olenkaan, kun minulla ei ole velkaa ja kykenin sanoutumaan irti sairaanhoitajan työstäni tavoitellakseni jotain uutta, sellaista joka saa sieluni laulamaan! Miten onnekas olenkaan, kun rinnallani seisoo rakastava kumppani, joka tukee ulkopuolelta katsottuna pähkähullua ideaani aloittaa kokonaan uusi ja erilainen työelämä viisikymppisenä. Miten onnekas olenkaan kun uskalsin hypätä tyhjään ilman siipiä!