Luin uudesta Kotivinkistä jutun, jossa kahden pienen lapsen vanhemmat olivat luopuneet suurimmasta osasta tavaroitaan. Tuo nelihenkinen perhe tulee toimeen niin vähällä tavaralla, että koko perhe sopii hyvin asumaan alle 50 neliön asunnossa. Tavaroiden vähentäminen oli lähtenyt siitä, kun pariskunta oli herännyt siihen tosiasiaan, että heidän cd-soittimensa oli rikki ja levyjä oli valtavasti. Heillä ei ollut halua ostaa uutta soitinta, joten he päättivät luopua levyistä, koska eivät niitä aikoihin olleet kuunnelleetkaan. Tavaroista luopuminen oli saanut heidät valtaansa niin, että entinen asunto oli alkanut tuntua isolta ja he päättivät muuttaa pienempään.
Juttu kolahti minuun. Iski tajuntaan kuin metrinen halko! Tuostahan minä olen puhunut vuosia, mutten ole tehnyt asialle mitään. Olen halunnut elää luonnonläheisempää ja pienempää elämää. Kun muutin kodistani, jossa asuin lasteni ja heidän isänsä kanssa, muutin lähes tyhjin käsin. Tai no…olihan sitä tavaraa silloinkin. En halunnut luopua ihan kaikesta vanhasta kerralla. Koska sisäinen tunteeni oli, että olin luopunut kaikesta, hamstrasin vähän lisää. Tehtäköön nyt selväksi, en ole hamsteri. Osaan myös luopua tarpeettomasta, se ei tuota minulle tuskaa. Matkan varrella olen kerännyt 5 eri vaatekokoa vaatteita, askartelutarvikkeita, cd-levyjä, kirjoja, astioita ja kankaita sellaisen määrän, jolla voisin ilahduttaa kokonaista keskikokoista kylää.
Artikkeli sai minut miettimään. Miksi olen asettanut itselleni tavoitteita ja toiveita tulevaan, enkä sitten toimi niiden eteen? Mitä tänään voisin tehdä sen eteen, että eläisin lähempänä luontoa tai pienemmin? Ei todellakaan riitä, että asetetaan tavoite ja toivotaan, että elämä vie sitä kohti, on myös tehtävä itse aktiivisesti valintoja jotka edes auttavat tavoitteen saavuttamisessa. Ryhtiliikkeen paikka. Aloitan askartelutarvikkeista.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 