Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.
Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022
Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.
Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022
Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.
Kokkola, huhtikuu 2022
Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.
Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022
Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.
Kokkola, huhtikuu 2022
Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!
Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.
Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.
Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.
Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.
Mm nämä kaksi hyvää elokuvaa katsoimme
Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.
Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!
Menossa parturiin
Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.
Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.
Tilasin itselleni puserolangat, etten kerkeäisi olla laiskana
Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!
Keskiviikkona puoli kaksi puhelimeni soi, kun olin töissä asukasasioita käsittelevässä kokouksessa. Soiten leikkausosaston sihteeri soitti kysyäkseen sopisiko minulle ilmoittautuminen leikkaukseen torstaina 17.2.2022 jo klo 9.00. Kyllä, kiitos, sopii! Niin äkkiä leikkaus pois alta kuin mahdollista!
Olin hoitanut kaikki leikkauksen esivalmistelut kuten oli neuvottu: käynyt labrassa X2, tyhjentänyt suolen (kammottava kokemus!!!) ja käynyt edellisenä iltana saunassa. Lääkkeet sain aamulla ottaa pienen vesitilkan kanssa ja peseydyin vielä ennen taksin tilaamista. Olisin halunnut mennä omalla autolla, mutta ajattelin, että on kaikkien kannalta turvallisempaa mennä taksilla.
Hätäinen kun olen, olin sairaalalla ilmoittautumassa jo ennen puolta yhdeksää. Hyvä niin, sillä heti kun olin saanut sairaalan vaatteet päälleni, huuteli hoitaja nimeäni. Ensimmäinen hoitaja kyseli nimeni, mihin leikkaukseen olen tullut ja tarkisti lääkityksen. Hän kertoi, että mun gynekologisen laskeuman korjaus on suunniteltu tehtäväksi spinaalipuudutuksessa (selkärankapuudutus): mitä mieltä olisin asiasta. Kyllä! Minulla oli mielipide. Vaikka tiesin, että toimenpide on pieni ja rutiinia kirurgille, mä haluan tajun kankaalle! Sairaanhoitajana en pysyisi aloillani puudutuksessa, vaan seuraisin mittareita ja laitteita stressaten koko ajan leikkauksen etenemistä. Hoitaja sanoi hymyillen kirjoittavansa leikkauspapereihin, että potilas haluaa tajun kankaalle.
Leikkausosastoeleganssia
Tovin sain istua aulassa muutaman pyjama-asuisen miehen kanssa, kun seuraava hoitaja tuli papereiden kanssa hakemaan minua leikkaussaliin. Tämäkin hoitaja kysyi nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Leikkaussalissa minua odotti muutama hoitaja ja pian tuli leikkaavat lääkärit. Kyllä kaksi kappaletta lääkäreitä samassa leikkauksessa: erikoislääkäri ja erikoistuva lääkäri. Mukavia nuoria (vai olenko mä vain vanha?) ihmisiä molemmat. Hekin kysyivät nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Aloin jo kyllästyä puheenaiheeseen. Kun leikkaavat lääkärit lähtivät, saapui anestesialääkäri. Hän luki leikkauspaperit eikä alkanut vänkäämään asiasta kanssani, vaan ruiskutti unilääkkeet suoneen, heti kun oli saanut kanyylin suoneen.
Seuraava muistikuva minulla onkin sitten heräämöstä. Leikkaus oli ohi ja mennyt hyvin. Mulla oli seurantalaitteina verenpaine- ja saturaatiomittarit ja happimaski kasvoilla. Saturaatio oli 100% ja verenpaineeni olivat laskeneet leikkaussalissa näkemistäni 205/107stä 130/85. Mä en tunnista jännitystä, mutta kroppa tunnistaa!
Ihana nuori poninhäntäpäinen hoitaja tuli kysymään haluaisinko vähän vettä juotavaksi ja vaihtoi happimaskin aluksi viiksiin. Mä olen tottunut juomaan vettä 3-5dl laseista, joten noin 1dl vesilasillinen tuntui säälittävät määrältä.
Saturaatiomittarit ja kanyyli
Siinä mä sitten tolokkuunnuin heräämössä. Lääkärit toivat sairaslomalapun ja kertoivat pikaisesti leikkauksesta. Kukaan ei kuitenkaan oikein ollut kiinnostunut mun voinnista. Kun pääsin eroon seurantalaitteista ja happiviiksistä käveleskelin ympäriinsä itsekseni. Minulle oltiin tehty selväksi, että pääsisin kotiin, kun pissaaminen onnistuisi. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut vaikka heti valehdella hoitajille, että nyt sain liristettyä pissat, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Kuljin edestakaisin keittiölle ja hain milloin vissyä, milloin vettä tyhjään vissypulloon.
Iski myös nälkä ja otin voileipää.
Ensimmäistä onnistunutta vessareissua jouduin kuitenkin odottamaan lähes ilta seitsemään asti. Ja vessasta suoraa tiskille tiedottamaan: ” nyt toimii, mä lähden kotiin!” Tällä ilmoituksella sain luvan lähteä kotiin. Siinä hoitajat olivat kuitenkin tarkkoja, että ilman saattaja en kotiin saanut lähteä. Hani tulikin sitten hakemaan minut leikkausosaston ovelta.
Oli ihana tulla kotiin, vaikka varsinainen stressi alkoikin kotiutumisesta. Osaatko olla niin liikkumatta ja rauhassa, etten mitätöi leikkauksen tuloksia ponnistamalla niin, että tikit repeytyy?
Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.
Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.
Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!
Ensimmäisen työviikon päätteeksi sain pistää asukkaiden kolmansia korona-rokotteesta.
Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen
Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.
Monipuoliseen työnkuvan kuuluu mm pelipaitojen lyhentämistä.
Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.
Mun suosikki vuoro tähän mennessä on ollut iltavuoro, johon kuuluu keittiövuoro.
Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!
Parin viime viikon arki on ollut erilaista. Tein pari yövuoroa, jotka oli aika rauhallisia, joten oli aikaa oikaista työmaan puusohvalle. Sohva on muotoiltu ja siinä on vaikea saada hyvää asentoa (mikä tietty yövuorossa on hyvä, sillä eihän me hoitajat siellä nukkumassa olla). Valittelin jo ensimmäisenä yönä työkaverilleni Ulrikalle, että sohvalla makaaminen ei tee selälle hyvää.
Yövuorojen jälkeen nukuin muutaman tunnin ja ajelimme sitten vierailulle mun vahmemmille Pohjois-pohjanmaalle. Isänpäivänä olin ollut Riihimäellä, joten halusin käydä tervehtimässä omaa rakasta isääni, kun siihen vihdoinkin tarjoutui tilaisuus. Kolmivuorotyötä tekevälle reissaaminen ei ole helppoa, kun yhteiset vapaapäivät puolison kanssa ovat harvassa. Lauantaipäivän oli oikein mukava. Vierailimme myös veljeni ja tämän kihlatun luona silittelemässä tiibetinspanieleita. Väsähdin aika aikaisin illalla, yövuorot ja sen jälkeen vain lyhyet tupluurit vaativat veronsa. Nukahdin lähes välittömästi.
Kahden puusohvalla vietetyn yön jälkeen vietin vanhemmillani yön ilmapatjalla. Kuten tarinassa sanotaan: siitähän se juttu sitten alkoi. Kotimatkalla alkoi alaselkä vaivata ja oikean puoleinen kankku juilia. Maanantaina kipu oli jo äärimmäinen. Sain ikäänkuin sähköiskuja jos liikuin vähänkään väärin. Istuminen sattui ja kovalla tuolilla ei voinut ajatellakaan istuvansa.
Kipeänä työterveydessä
Viime viikolla kävin hoitajalla, joka sanoi, kun astuin ovesta sisään, että ”sulla on selkä kipeänä”. Hänen mielestään seisoin vinossa. ”Reseptiksi” kipuun sain kokeilla varovaista hierontaa ja muutaman päivän tulehduskipulääke kuurin. Mieheni yrittikin hieroa minua, mutta lauantaina selvisi miksi hänen hierontansa ei auttanut. Hän oli hieronut väärältä puolelta! Lauantaina kävimme vierailulla ystävillä ja Olli otti ja hieroi selkäni kunnolla. Oikea pakara oli jumissa samoin selkälihakset vasemmalta puolelta. Kokonaisen vuorokauden olin lähes kivuton!
Jälkeen päin on helppoa olla viisas! ”Olisi pitänyt” on varmasti yksi käytetyimmät lauseen aloituksesta. Olis pitänyt venytellä. Olis pitänyt ottaa niitä Kaijan neuvomia ”sivuaskeleita”, jotka olis auttanut selän jumeihin. Mutta en toiminut kuten ”olisi pitänyt”. Tyhmä nainen! Kipu palasi ja vaiva pitkittyi.
Eilen kävin lääkärillä. Hän totesi mua vaivaavan noidannuolen eli lumbagon. Resepti oli sama kuin hoitajalta viikko sitten: hierontaa, venyttelyä ja kipulääkettä. Tulin kotiin ja venyttelin, vaikkei yhtään olis huvittanut. Kipu kuitenkin huvittaa vähemmän! Vaikka mikään ei juuri nyt huvita, venyttelen tänäänkin.
Nordqvistin joulu-teekalenterista on ollut paljon iloa viime ja tällä viikolla.
Elämä osaa totisesti yllättää! Juuri kun ajattelet, että nyt hallitset tän jutun, tulee mutkasta jokin yllätyskäänne ja laittaa kaiken opitun uusiksi. ”Lassi ja Leevi”-sarjakuvan Lassin sanoja mukaellen: ”kuinka vanha sitä pitääkään olla, että hiffaa mitä ympärillä on menossa”.
Ymmärrän kyllä, että pitäisi niin sanotusti pysyä tietoisena niin ympäröivän maailman menosta, kuin siitä mitä omassa sisäisessä maailmassa tapahtuu. Elämä kuitenkin viuhuu kiihtyvällä vauhdilla ohi ja minä hitaana yritän pysyä perässä yrittäen kasata itseäni ja elämääni niin, ettei kaikki noin vain leviä käsiin.
Välillä tuntuu, että elämä on joten kuten hallinnassa. Mutta jos joskus tuo himoittu hallinnan tunne sattuu olemaan päällimmäisenä, voi se hyvinkin olla silmänlumetta. Hallinnan-tunne on ihanan inhottava tunne, vain pieni hairahdus tavassa ajatella, niin alat itse epäillä itseäsi ja samalla voitikin heittää hyvästit autuaalle tasapainolle.
Kuinka helppoa onkaan ajatella itsensä ja elämänsä valinnat suohon! Olet voinut olla hyvinkin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, kun joku heittää kyseenalaistavani kommentin tai ikävän kysymyksen niin ankara ajatusrumba päässäsi lähtee käyntiin kuin automaattisesti.
Tunnustan olevani ihminen joka hyvinkin helposti elää päässään. Asiat eivät koskaan ole niin huonosti, ettei niitä saisi kahta suurempaan solmuun yli analysoimalla niitä päässään. Olen varmasti satoja yrittänyt opetella pois yliajattelusta, mutten vielä ole oppinut. Koetan muistuttaa itseäni, että suurinta osaa niistä katastrofeista, joita päässäni olen kehitellyt, ei koskaan ole tapahtunut. Yritän myös tsempata itseäni siihen, että vaikka olen manipuloinut itseni uskomaan siihen, etten oikeastaan osaa yhtään mitään, olen silti selvinnyt hienosti kaikesta tähän asti, ja kykenen varmasti paljonkin enempään halutessani.
Olen tullut siihen tulokseen kaikessa valtavassa ajatustyössäni, että ajattelen liikaa! Ajattelulle on kyllä elämässä oma paikkansa, mutta pitäisi myös osata ottaa rennosti ja luottaa vaan siihen kuuluisaan intuitioon.
Muutama Instagram-kaveri on jakanut tarinoissaan listoja, joissa he kertovat vähemmän tunnettuja faktoja itsestään. Se tuntui aika hauskalta, joten päätin kokeilla mitä mä aiheesta saisin aikaiseksi.
Aloitan helpolla ja tuskattomalla sekä äärettömän tarpeettomalla tiedolla itsestäni. Olen syntynyt helmikuun 7. päivä, joten olen horoskooppimerkiltäni vesimies. En usko horoskooppeihin mutta yleiskuvaus vesimiehestä yksinäisenä sutena sopii minuun todella hyvin. Mä viihdyn vesimiehen tapaan erinomaisen hyvin omissa oloissani, enkä tahdo jaksaa kuunnella turhanpäiväistä löpinää ja sutkauttelua. Olen siis introvertti, tässäpä toinen helposti kerrottava fakta itsestäni. En ole arka, ajoittain olen jopa puhelias, mutta viihdy parhaiten pienessä piirissä ja runsaat ihmiskontaktit ovat minulle väsyttäviä ja tarvitsen niiden jälkeen yksinäisyyttä, mieluiten metsässä.
Metsä rauhoittaa ja lataa mun akut
Sitten ikävämpi tosiasia minusta. Olin koko peruskouluajan koulukiusattu. Minuun ei kajottu fyysisesti, eli en saanut selkääni tai laukkuni ei viety. Kiusaamiseni oli henkistä. Minua haukuttiin läskiksi ja ihramahaksi koko ala-asteen ajan, koska olin pullea lapsi. Ylä-asteella kiusaaminen oli hienovaraisempaa, voisiko sanoa ”sivistyneempää”. Se oli porukoista ulos jättämistä, sipinää ja supinaa sekä paljonpuhuvia katseita. Koko peruskouluajan sain tuntea olevani ”ei-toivottu” ja se jätti omat jälkensä elämääni.
Kiusaaminen jätti minuun elinikäisen tunteen siitä, että olen ulkopuolinen, joka on neljäs fakta minusta. Ulkopuolisuudentunne ei oikeastaan näy muuten kuin siinä, että minä en oikein sopeudu ryhmiin. En ota osaa esimerkiksi työpaikan yhteisiin juttuihin, koska tunne siitä, etten kuulu porukkaan on niin voimakas.
Viides ei niin yleisesti tiedossa oleva asia minusta on se, että olen asunut kaksi vuotta elämästäni ulkomailla. Lukion ja muutaman välivuoden jälkeen lähdin au-pairiksi Sveitsiin saksankieliselle alueelle saadakseni aikaa miettiä mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Sain paikan Zürichin läheltä pienestä kylästä nimeltään Horgen, joka oli Zürich-järven rannalla. Toisen vuoden ulkomailla vietin kesken sairaanhoitajaopintoja. Lasteni isä valmistui Teknisestä Korkeakoulusta ja sai ensimmäisen työpaikkansa omalta alaltaan Etelä-Englannista Paigntonin kylästä. Lähdin mukaan, kun olin raskaana ja koulu jäi puoli vuotta kesken. Mahtavia kokemuksia molemmat vuodet!
Mun suhteeni alkoholiin on aina ollut kulmikas. Äitini puolen suvussa on aina ollut paljon alkoholismia, joten vannoin nuorena, että oma alkoholinkäyttö saa jäädä vähemmälle. Toki olen viinaa ja viinejä juonut, ja omat törppöilyni sen seurauksena tehnyt. Ystävissäni ja lähipiirissä on ollut paljon alkoholia runsaasti käyttäviä ihmisiä. Olen ollut hyvinkin pitkiä aikoja ilman alkoholia ja sairaanhoitajana tehnyt päihdetyötäkin viisi vuotta. Nyt alku syksystä päätin, että mä en tuohon aineeseen enää koske. En tarvitse sitä mihinkään ja se maistuukin niin pahalle. Fakta numero kuusi kuuluukin siis: olen absolutisti.
Seitsemäntenä, vähemmän tiedettynä tosi asiana itsestäni, mainitsen kiinnostukseni kirkkoihin (ja uskontoihin). Kirkoissa on jotain minua rauhoittavaa! Tuntui kuin kaikkien niissä rukoilleiden ihmisten henki leijailisi edelleen niiden ympärillä. Kirkoissa on kastettu, vihitty ja hautaansiunattu ihmisiä, joten niiden sisällä on käsitelty koko inhimillinen elämä. Se vetää minua puoleensa.
Suolahden upea funkkistyylinen kirkko
Kahdeksas ehkä yllättävänkin fakta minusta on se että en ole ”huusholli-ihminen”. Tykkään kyllä laittaa ruokaa ja vietän paljon aikaa sen parissa keittiössä, mutta sisustamisen ja kodinhoidon voisin huoletta jättää muille. Mulle riittää, että kotona on suht siistiä ja puhdasta. Koti on koti, eikä näyttelyesine.
Yhdeksäs asia, jota harvat minusta tietävät, on lähes täydellinen kyvyttömyys kilpailuun. Kilpailuviettiä mulla jonkin verran on, mutta se suuntautuu lähinnä siihen, kykenenkö ylittämään itseni. Aloitin golfin pelaamisen keväällä. Kentällä ahdistun heti, kun näen perässä pelaavien tulevan lähemmäs ja omista lyönneistä tulee sitten sutta ja sekundaa. Kaikki kilpaileminen nostaa stressitasonin sfääreihin.
Minä kilpailen vain itseäni vastaan
Kymmenes ja viimeinen vähemmän tunnettu asia minusta on se, että minä en seuraa uutisia aktiivisesti. Ennen katsoin säännöllisesti uutiset, mutta nykyisin seuraan vain satunnaisesti Aamu-tv:n uutiskatsausta, pysyäkseni jotenkuten kärryillä maailman menosta. Lopetin uutisten ja sanomalehtien lukemisen, kun niissä on vain huonoja uutisia ja herkkänä ihmisenä se ahdisti minua liikaa.
Siinäpä ne: 10 vähemmän tunnettua faktaa minusta. Varmaan löytyisi paljonkin kaikkea mikä ei ole yleisesti tiedossa, mutta päädyin näihin, koska ne tulivat ensimmäisinä mieleen.
Ihminen on kuin sipuli, siitä kuoriutuu monta erilaista kerrosta. Nämä kuoriutuvat tällä kertaa.
Yövuoro lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 30.-31.10.2021. Kello on 2.55. Tunnin päästä Suomi siirtyy talviaikaan. Yövuoron on siten tällä kertaa tavallisen 10 tunnin sijaan 11 tuntinen.
Potilaat nukkuvat ja sairaala on hiljainen. Vain ilmastointi hurisee ja puhelinjärjestelmä raksuu välillä. Normaalit sairaalan yön äänet kohisevat korvissa ja saavat höristelemään korvia. Kuulenko potilaiden ääniä? Kävikö ovi jossain? Hiljaisuus voi yllättäen olla hyvinkin suuriääninen. Kaikki yövuoron rutiinit on hoidettu, joten aika käy pitkäksi. Yritän keskittyä hiljaisuuteen ja talotekniikkan yöllisiin ääniin. On (liikaa) aikaa miettiä asioita. Jäädä jumiin omituisiin ajatuskuvioihin.
Pohdin jälleen kuinka olen antanut itseni uskoa, että pitäisin yövuoroista? Pääni jaksaa kyllä valvoa, mutta keho pistää vastaan. Närästää, on nälkä ja tekee pahaa. Kaikkea näitä yhtä aikaa! Kolmen yön valvomisen jälkeen palautumiseksi normaali olotilaan menee useampi vuorokausi. Öiden jälkeen ensimmäinen päivä ns ”nukkumapäivä”, menee ylivireystilassa, jossa jaksaa mitä vain. On niin väsynyt, että kaikki on hauskaa ja mikä vain kiinnostaa. Toisena päivänä sitten on niin väsynyt, että silloin mikään ei sitten enää ole hauskaa, eikä mikään kiinnosta, paitsi ruoka! Sinä päivänä iskee syöppö! Jos en pidä varaani, kaapista katoaa kaikki syötäväksi kelpaava. Kolmantena päivänä olo alkaa tasaantua. Huomaan, että palautuminen on hidastunut ja rytmin kääntäminen ei ole enää niin sujuvaa kun muutama vuosi sitten.
Hoitaja matkalla osastolle
Minulla on työmatkaa 35km suuntaansa. Olen huomannut, että yövuorojen jälkeen alan olla useana aamuna 15km ennen kotia niin väsynyt, että joudun pakottamaan itseäni pitämään silmiäni auki. Joinakin aamuna ajaessani yövuorosta kotiin joudun säätämään autoni lämmöt jääkylmälle ja suuntaamaan ilmavirran kasvoilleni, että virkistyisin sen verran, etten olisi vaaraksi itselleni ja muille liikenteessä.
Mielessäni onkin käynyt, voisiko 56-vuotias sairaanhoitaja tienata elantonsa helpommalla? Tai ainakin niin, ettei vaarantaisi omaa tai muiden turvallisuutta. Haittaa ei olisi siitäkään, että kehoni kestäisi eläkeikään asti.
Tämä yö on rauhallinen! Hoitajien tehtävät ovat jääneet vähäisiksi.
Viime aikoina olen kirjoittanut paljon kaikesta ikävästä, asioista joita kadun tai mikä on pielessä, että on aika kirjoittaa niistä jutuista, jotka on todella hyvin. On aika ottaa esiin asioita, joista olen hyvin kiitollinen!
Päivittäinen ilon aiheeni on oma aviomieheni. Olen kiitollinen, että olen saanut loppuelämän kumppanikseen miehen, joka jaksaa taivaltaa rinnallani, vaikka olen tällainen tuuliviiri ja taivaanrannanmaalari. Hän kannustaa minua eteenpäin ja jokainen päivä hänen kanssaan on vakavien asioiden lomassa täynnä turhan naurantaa ja höpöhöpöä. Parempaa puolisoa en olisi voinut löytää!
Onnelliset yhdessä
Sen lisäksi, että olen kiitollinen löytämästäni elämänkumppanista, minulle on sattunut parhaat mahdolliset vanhemmat ja maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ovat kasvattaneet minusta sen mitä tänään olen. Minulle annettiin mahdollisuus valita oma tieni. Siitä olen hyvin kiitollinen. En ole itse ollut palkintojen arvoinen äiti, mutta lapsiani en vaihtaisi ja heidän puolestaan juoksisin vaikka tuleen. Elämäni kaksi parhainta hetkeä olivat lapsieni syntymät. Molemmista kasvoi aikuinen, josta on helppoa olla ylpeä ja kiitollinen äiti.
Hyvin kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt ympärilleni oikeat ihmiset. Läheisteni lisäksi minua on siunattu muutamalla todella hyvällä ystävällä. Ketään heistä en näe päivittäin, enkä aina viikoittainkaan, mutta he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja iloitsevat aina nähdessään minut ja nämä tunteet ovat molemminpuoleisia. Kaikki ystäväni ovat vahvoja naisia, jotka elävät oman näköistään elämää ja sanovat mielipiteensä suoraa turhia kiertelemättä. He ovat kaikki upeita naisia, joiden seurassa voin rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Kiitos teille Kaisa, Kaija ja Minna siitä, että olette osa elämääni.
En ehkä joka päivä ole iloinen ammatinvalinnastani, saatan jopa eräinä päivinä olla jättämässä työtäni. Silti olen kiitollinen ammatinvalinnastani. Voi olla, etten aikanaan kuunnellut sydäntäni vaan järkeä, valitessani hoitoalan. Tiesin, että sairaanhoitajalle riittää aina töitä. Vaikka ala on raskas ja monesti mietin alan vaihtoa, riittää tässä työssä haastetta ja se on hyvin palkitsevaa. Sairaanhoitajan koulutuksella pystyy tekemään hyvin monenlaisia töitä, joten valinnanvaraa riittää.
Olen elämäni aikana muuttanut aivan liian monta kertaa. Levoton mieleni ei ole kyennyt rauhoittumaan, joten olen äärettömän kiitollinen kodista, jossa nyt asun. Se on ensimmäinen asunto jonka tunnen kodiksi, muutettuani pois lasteni isän kanssa yhdessä rakentamastamme kodista, jonka itse rakensimme toiveittemme mukaan. Nykyinen kotini oli perikunnan, josta toinen puoli kuului miehelleni ja toinen hänen veljelleen. Ostin mieheni veljen osuuden asunnosta vajaa kaksi vuotta sitten. Rakastan olla kotona! Olen sanonut, että tästä kodista en lähde, kuin jalat edellä!
Kotona on hyvä olla
Kaksi vuotta sitten aloitin elämänmuutoksen. Päätin, että se olisi viimeinen kerta yrittää laihduttaa, pysyä tavoitepainossa ja tulla mahdollisimman terveeksi. Halusin tehdä kaikkeni onnistuakseni. Olen ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että onnistuin. Olen kyennyt oppimaan uusia elämäntapoja, joilla saan pidettyä painon hallinnassa ja tekemään elämästäni aktiivista ja itselleni mielekästä. Myönnän toki, että hienosäätöä tarvitaan, mutta kaiken kaikkiaan elämäntavan muutokseni on silti ollut menestyksekäs
Erityisen suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että kesällä 2021 olen löytänyt kaksi ihanaa liikuntalajia, joiden parissa saan lisättyä päivittäistä aktiivisuutta ja samalla voin nauttia kauniista Suomen luonnosta. Nämä kaksi lajia ovat tavallinen golf ja frisbeegolf. Molemmat vaativat vielä paljon harjoittelua, eikä kummassakaan mestariksi tulla hetkessä. Haasteellisuus tekee molemmasta golfin muodoista itselleni äärimmäisen nautinnollisia. Ei ole upeampaa tunnetta kuin kaunis ilma, kädessä joko golfmaila tai frisbee ja edessä hieno rata pelata. Siitä tulee nöyrä ja kiitollinen mieli!
Olen aina rakastanut kirjoja, hyviä tarinoita ja kirjoittamista. Minusta tuli kirjaston vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka olisin selvinnyt välillä hankalaa lapsuusaikaa ilman Enid Blytonin kirjoja. Niihin oli hyvä uppoutua ja unohtaa hetkeksi todellisuus. Kirjat ovat aina olleet lohduttamassa ja tuomassa iloa elämään. Tosin elämäni vaikeimpana aikana en kyennyt lukemaan lainkaan. Kului lähes kymmenen vuotta ilman, että kykenin keskittymään kirjoihin lainkaan. Tuona aikana kirjoitin aivan valtavasti. Se oli keino jäsentää levällään olevaa elämääni. Samalla yritin lukea useaa hyväksi mainittua teosta ilman, että pääni käsitti ainoatakaan kokonaista lausetta. Nyt kykenen jälleen lukemaan ja siitä olen tänään iloinen ja kiitollinen.
Kirjojen lisäksi kaikenlaiset käsityöt ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudestani lähtien. Erityisesti olen aina nauttinut kutomisesta. Olen virkannut, nyplännyt, ommellut ja tehnyt koruja. Kaikki käsityöt ovat minusta hauskaa ja hyödyllistä ajanvietettä. Niiden parissa aika kuluu nopeasti ja television katsomisestakin tulee ”luvallisempaa” sukankudin käsissä. Minusta on ihanaa opetella uusia käsityötaitoja. Jo käsitöiden ajatteleminen täyttää mieleni lämpimillä ajatuksilla.
Sukan kutominen rentouttaa
Lopetan tämän vuodatukseni omista kiitollisuuden aiheistani mainitsemalla joka viikkoisen harmaan arkeni valopilkun ja yhden suurimmasta yksittäisestä voimaannuttavasta asiasta elämässäni. Mikään ei vedä vertoja luonnon ”hiljaisuudelle” ja kävelylle raikkaassa ilmassa metsässä. Rakastan hiljaisia, yksinäisiä kävelyretkiä metsässä ja meren läheisyydessä.
Vaikka kirjoitukseni välillä ovat negatiivissävytteisiä ja niistä tihkuu ahdistusta, koen kaiken kaikkiaan olevani onnekas. Minulla on hyvin paljon asioita joista olen äärettömän kiitollinen!
Mä nukuin ennen tosi hyvin! Ehkä jopa liiankin hyvin. Nukkuminen oli helppoa. Sen kun vain heittäytyi selälleen ja uni tuli heti.
Mun uniongelmat alkoivat muutama vuosi sitten. Ensin tuli parikymmentä senttinen myooma, joka painoi virtsarakkoon ja piti hereillä. Se leikattiin pois, kuten koko kohtu. Jonkin aikaa meni hyvin ja unirytmi normalisoitui.
Vähän reilu vuosi sitten alkoi taas rakko kuljettaa vessassa turhan monta kertaa yössä. Valitin asiasta työterveyslääkärille, jonka ohje oli juoda vähemmän vettä illalla. Ei se auttanut! Varasin ajan naistentautienlääkärille terveyskeskukseen. Hän tutki kunnolla ja totesi, että minulla on gynekologinen laskeuma. Yölliset heräilyt ja vessareissun saivat selityksen.
Nyt odotan aikaa leikkaukseen. Lääkäri oli laittanut kiireellisyysluokitukseksi 1-3kk. Soitin asiasta Soiten hoidonvaraajalle ja hän kertoi jonon olevan 6 kuukautta koronan takia. Joudun siis elämään tämän asian kanssa vielä joulun yli. Pahinta on, että lääkäri sanoi, etten saisi pidättää, vaan vessassa pitää käydä, kun tuntuu siltä. Laskeuman takia rakkoon jää reilu 300ml residuaalivirtsaa, joten jatkuvien pissatulehduksien vaara on todellinen.
Väsynyt rinsessa
Uniongelmat ovat siis arkeani. On öitä jolloin nukun suhteellisen hyvin ja vessatarve herättää vain kolme kertaa yöllä. Sitten on niitä öitä, jolloin ylös on noustava 6-8 kertaa. Työterveyslääkäri kirjoitti nukahtamislääkettä. Kokeilin sitä kyllä, mutta eihän se varsinaiseen vaivaan mitään auta, joten lopetin sen. Miksi syödä jotain lääkettä, jolle ei ole tarvetta tai joka ei auta?
Uniongelmat ovat tuoneet mukanaan jatkuvan päänsäryn ja aivosumun. Käyn koko ajan ”hitaalla” ja rektiokyky on selvästi laskenut sekä kiihtyvyyteni nollasta sataan on sekunnin sadasosissa . Pienetkin elämän ylämäet ja pettymykset nostavat elämää suuremman ahdistuksen tai saavat minut raivon partaalle. Meni kauan ennen kuin tajusin huonojen unien ja oireiden korrelaation.
Ennen omia univaikeuksiani en ymmärtänyt miten suuri vaikutus unella on ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tosi sairaanhoitajana tiedän, että nukkuminen on tärkeää, mutta silti en ollut todella oivaltanut miten valtavasti ne vaikuttavat jokaiseen elämänalueeseen. Ilman kunnollista yöunta ihminen käyttäytyy kuin humalainen ja se voi olla vaarallista.
Tästä tuli nyt tavallista henkilökohtaisempi avautuminen arasta aiheesta. Asia on kuitenkin tärkeä ja ilmeisesti vaiva on aika tavallinen keski-ikäisillä naisilla, joten minusta tuntui tarpeelliseksi ottaa asia esille.
Ikävänkin vaivan kanssa voi elää, kun on armollinen eikä vaadi itseltään liikaa!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 