Pääsin aamulla viimeisestä yövuorosta, joita tällä kertaa oli ”vain” kaksi. Ajoin kotiin sateessa nappikuulokket korvilla kuunnellen Elly Griffithsin ensimmäistä Ruth Galloway mysteeriä täynnä tyytyväistä odotusta.
Hissiselfie matkalla eilen yövuoroon
Hani tekee töitä kehitysvammaisten parissa, joten heillä on tänä vuonna syyslomaviikolla maanantai ja tiistai vapaata. Yllättäen minullakin oli siinä yövuoron jälkeen vapaata, joten olimme varanneet pienen miniloman Kalajoelle ja Raaheen arkea piristämään. Kotiin yövuorosta ajellessa mietin siis, että nukun muutaman tunnin ja sitten lähtisimme ansaitulle lomalle.
Olimme suunnitelleet heittelevämme frisbeetä, 9 väyläisen Aronpuiston radan Kalajoella, heti lauantai-iltapäivänä. Suunnitelmiin tuli muutos, koska länsi-rannikolla satoi koko päivän ja tuuli niin että puut niiailivat nöyrinä. Frisbeegolf saisi siis odottaa ainakin tuulen laantumista.
Keski-ikäinen rinsessa fribaa
Ajelimme kuitenkin ensin Kalajoelle päästyämme suoraa tarkistamaan missä Särkkäinportin frisbeegolf-rata sijaitsee. Se löytyi ja maasto näytti kivalta! Nyt pitää sitten vain odotella, että tuuli laantuisi huomiseksi!
Fribaradalta käänsin auton nokan kohti Hiekkasärkkien uutta ostoskeskusta Loistoa, koska ulkoilu tuossa koiranilmassa ei yövuorojen jälkeen innostanut. Ostari oli mielestäni aika tyhjä! Siellä oli vain muutama ”pakollinen” hampurilaisravintola ja vaatekauppa, joka myy mm meidän molempien suosikkivaatemerkkiä SuperDry:ta. Myyjä kertoi, että hänellä on tällä hetkellä paljon isoja tarjouksia. Mahtaako tarjouksiin olla syynä syksyn muuttuminen kylmemmäksi ja talven lähestyminen?
Syksy on muuttumassa talveksi
Mieheni on hoikistunut kesän aikana silminnähden ja hän löysikin yllättäen liikkeestä itselleen pari kivaa pitkähihaista yläosaa ja uudet collegehousut. Vaatteiden hinta ei päätä huimannut. Itsekin rikoin ostolakkoni tavanomaisista vaatekaupoista ja ostin itselleni SuperDryn hupparin puolella normaalihinnasta.
Shoppailun jälkeen alkoi ollakin jo nälkä. Ajoimme ensin Särkillä olevaan Sandy Keltiin. Siellä oli lauantai-iltapäivällä jo täysi meno päällä ja oluthanat suhisivat. Istuin ovensuupöydässä muutaman minuutin ja iski pakokauhu. Tänne en halua jäädä! Onneksi Hani oli samaa mieltä ja niin ajelimme Kalajoen keskustaan. Söimme sitten niin ikään täydessä Ravintola Mamma Leonessa. Minä söin kana-vuohenjuusto hampurilaisen ja Hani Quattro Stagioni pizzan. Kanahampurilainen oli oikein maukas! Sen välissä oli vuohenjuuston lisäksi pikkelöityä sipulia, rucolaa ja paholaisenhilloa, jossa maistuu kunnolla paholainen eli chili.
Jälkkäriksi lakritsajätskiä
Siinäpä se eka minilomapäivä. Loppuilta menee rauhoittuessa ja levätessä: yövuorot vaativat veronsa. Ehkä vahdimme telkkaria, ehkä luemme. Mukavaa tämä tämmöinen elämä, kun ei ole PAKKO tehdä mitään!
Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.
Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.
Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!
Ulkoillla voi vuoden ympäri
Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!
En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite
Villasukkapäivinä ladataan akkuja.
Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.
Blogi ideoita miettimässä
Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.
Mä oon syntynyt 60-luvun puolivälissä Kuopiossa. Äet on savolaene maalaisnaene ja isä täysverinen pohjoispohjalainen, maalla syntynyt ja kasvanut hänkin. Vaikka synnyin kaupungissa, olin vielä vauvaikäinen, kun vanhempani muuttivat työn perässä isä kotiseudulle Vihantiin. Vihannin Lampinsaaressa oli suuri sinkkikaivos, joka tarvitsi lisää työvoimaa.
Lampinsaari oli, ja lienee edelleen, hyvin erikoinen kylä. Kylä on rakennettu hyllyvälle suolle, malmiesiintymän takia. Kirkonkylälle Vihantiin Lampinsaaresta tulee matkaa 12km. Kun minä vielä olin lapsi, kyläyhteisö oli hyvin tiivis ja kilpailuhenkinen. Urheilukilpailuihin otettiinkin osaa innokkaasti. Hiihto ja jalkapallo olivat hyvin suosittuja. Lentopalloa ja keilausta harrastettiin innokkaasti puulaaki-kilpailuissa.
Äiti ja isä ovat opettaneet minut sienestämään
Jokavuotinen jännitysnäytelmä käytiin toisen kaivoksen kanssa hiihtokilometreistä. Kisaan osallistui jokainen kyläläinen hiihtämällä vapaa-ajallaan niin paljon kuin kynnelle kykeni. Kilometrit merkittiin hiihtoladun varrella olevan lootan vihkoon. Kylän keskustassa oli iso taulu, johon virallinen taho merkitsi tuloksia (= hiihdettyjä kilometrejä) säännöllisin väliajoin kyläläisten riemuksi. Jos oikein muistan Lampinsaari voitti lähes aina.
Urheilu, liikunta ja ulkoilu (marjastus ja sienestys) olivat ehkä ylivoimaisesti suosituimia harrastusmuotoja. Jälkeenpäin näen kyllä selvästi miksi! Joka paikkaan oli pitkä matka, kirkolle kun piti olla oikeaa asiaa, että sinne tuli lähdettyä. Lampinsaaressa oli vielä minun lapsuudessa kaksi kauppaa, pankki, kahvila ja elokuviakin näytettiin joka viikonloppu, joten kirkolle ei oikeastaan ollut asiaa. Luonto oli lähellä ja siinä oli mistä ammentaa.
Soistuvaa metsikköä
Vaikka olen kasvanut maalla ja syrjäisessä pikkukylässä, ei meistä lampinsaarelaisista kukaan oikeastaan kokenut olevansa ”maalainen”. Kylä oli rakennettu kuin pieni kaupunki. Asemakaava oli selkeä ja ”kaupunkilaismainen”. Mutta tosiasia oli, että maalla oltiin, suon keskellä ja syrjässä.
Olen monesti irvaillut, että kasva siinä sitten aikuiseksi, kun oman huoneen toisesta ikkunasta näkyy roskapönttö ja toisesta vajan takaa suota reunustava metsä. Irvailua kyllä, mutta ihan totta. Tämä näkymä mulla oli lapsuudenkodin huoneen ikkunoista.
Suo oli hyviin määräävä tekijä arjessa, kun olin kasvuiässä. Se määritteli liikkumisen rajat. Se määritteli erityisen paljon kesän liikkumista, sillä missään muualla maailmassa en ole tavannut niin paljoa sääskiä, kuin suolle rakennetussa kotikylässäni. Lapsuudessani myös käärmeet olivat kylässä jatkuva riesa.
Päiväjärvi, nykyään minua lähinnä oleva suo
Kasvuiässä en välittänyt suosta, enkä kokenut olevani luontoihminen. Vanhemmat kyllä houkuttelivat, ja joskus pakottivatkin, mukaan marjaan ja sieneen. Mitä vanhemmaksi tulen sitä arvokkaammaksi voimavaraksi luontoyhteys muuttuu! Sieluni lepää luonnossa ja mieli selvittää kuin itsestään omat kotkotuksensa.
Kun aikaa kotikylästä pois muutosta alkaa olla reilu 35 vuotta, ovat suot yllättäen lempipaikkojani Suomen luonnossa. Mikä onkaan ihananampaa, kuin ylittää suo pitkospuita pitkin, sellainen kamera kourassa jossa on makrolinssi! Suon yllätyksellisyys on ihastuttavaa! Pikavilkaisulla näyttää, että suolla ei ole mitään, mutta tarkemmin katsoessa avautuukin silmien eteen varsinainen luonnonihmeiden aarreaitta.
Minä suolla
Viimein, 56-vuoden kypsässä iässä, ymmärrän, miten paljon syrjäisessä kylässä luonnon lähellä kasvaminen on vaikuttanut minuun. Suo elää minussa, en saa, enkä haluakaan, sitä pois sielustani!
Tämän tiistain (21.9.2021) agendalla oli siirtyminen Äänekoskelta Iisalmeen. Mitään ohjelmaa emme olleet, kahden täyteen suunnitellun päivän jälkeen, Iisalmeen suunnitelleet. Ainoa tavoite oli tutustua Koljonvirtaan ja alueen veriseen historiaan.
Matka sujui yllätyksettömästi. Viitasaarella pysähdyimme ostamaan hammastahnaa ja kynsisakset, jotka olivat jääneet kotiin. Pielavedellä pakollinen pysähtyminen oli Lepikon Torpalla, Urho Kekkosen synnyinkodissa. Syyskuu kun on, ei sisälle päässyt tutustumaan, mutta riipaisimme pihan omenapuusta omenat, joita mutustellessa muistelimme edesmennyttä presidenttiämme.
Pieniä olivat Urkin synnyintorpan omenat.
Olimme suunnitelleet tutustuvamme Brofeldtin vanhaan pappilaan, joka on Juhani Ahon lapsuuden koti. Sekin oli kiinni, joten seuraavaan kertaan jäi tarkempi tutustuminen kyseisen herran elämään. Päätimme sitten kiertää Suomen sodasta kertova noin 1,5km mittainen polku, joka kiertää Mansikkaniemessä.
Polun varrella oli tauluja, joissa kerrottiin Koljonvirran taistelusta, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1808. Tuossa taistelussa Ruotsi sai torjuntavoitton, mutta koko sotahan sitten olikin Ruotsille tappiollinen ja Suomi liitettiin Venäjän Keisarikuntaan autonomisena osana vuonna 1809.
Koljonvirran taistelusta kertova taulu.
Polku kulki halki tosi kauniin Mansikkaniemen. Syysasuinen Koljonvirran rannalla kasvava metsikkö on ihastuttavaa katseltavaa. Vaikka polku on lyhyt se ei sovellu liikuntaesteiselle, enkä suosittele sitä kovin huonojalkaisellekaan. Polun varrella on useampia nousuja ja laskuja, sekä normaalia metsäistä maanpohjaa kivinen ja kantoineen.
Mansikkaniemi
Suomen sodasta kertovassa tauluissa mainittiin usein Linnan ja Kauppilan tilat. Molemmat paloivat sodan tuoksinassa. Meille selvisi myöhemmin, että olimme varanneet yöpymispaikaksemme entisen Kauppilan tilan paikalle rakennetun Koljonvirran Kartanon. Paikan isäntä kertoi meille lisää paikan historiasta. Nykyinen rakennus on 3 asuinrakennus, ensimmäinen paloi Koljonvirran taistelussa, toinenkin rakennus paloi ja tämä nykyinenkin rakennus oli ollut lähellä palaa. Rakennuksen tuvan katossa on vielä jäljet yläkereran sähköjohdoista vuonna 2014 lähteneensä tulipalosta.
Koljonvirran Kartanon tupa
Tiesitkö muuten, että nimi Iisalmi tulee saamen kielestä. Koljonvirran Kartanon isäntä kertoi, että Iisalmi on ollut matkailijoiden yöpymispaikka ja ii on saamenkieltä ja tarkoittaa yötä.
Minulle on käymässä kuten ihmisille Veikko Huovisen kirjassa ”Hamsterit”! Olen ihan ilmiselvästi alkanut (yli)varustautua pitkää talvea varten.
Varustautuminen alkoi tänä vuonna puolukkaretkestä. Mustikoita en poiminut tänä(kään) vuonna. Ensiksikin mustikka-aikaan metsässä olisi ollut aivan liian kuuma tepastella itikoitten syöttinä. Toiseksi: pakasteesta otetut mustikat ovat pelkkää vetistä mössöä, vaikka terveellisiä ovatkin. Olemme mieheni kanssa suunnistaneet koko kesän (paitsi niinä viikkoina kun hellerajat ylittyivät), joten on ollut tilaisuus tsekata mistä kotikaupungin metsistä syysherkkuja kannattaa lähteä etsimään.
Puolukkamätäs
Päätimme hakea puolukat Hepo-Ventusnevalta, joka nimestään huolimatta on aika kuivaa ja kallioista. Matkalla parhaille puolukkapaikoille, bongasin matkalta runsaasti pieniä voitatteja. Tuli omat lapset mieleen! Heidän herkkuaan oli ”tattileivät”, eli leipä jonka päällä oli voissa paistettuja voitatteja. Tuntui, että oli pakko poimia tatit mukaan. Onneksi olin ottanut mukaan muovipussin, koska toiveissa oli kerätä myös jonkin verran pihlajanmarjoja.
Menossa puolukkaan Hepo-Ventusnevalle
Jotenkin innostuin sienien katselusta niin, että poukkoilin pitkin mäntymetsikköä etsien niitä. Löysin muutaman kangastatin, kangashaperon ja runsaasti kehnäsieniä. Muovipussi oli nopeasti puolillaan sieniä. Rakas aviomieheni hoiti puolukanpoiminnan urhoollisesti! Autolle saapuessamme meillä oli molemmat sangot täynnä puolukoita ja reilu puoli muovipussillista metsäsieniä. Hyvä päivä metsässä, siis!
Kyllä minä niitä puolukoitakin poimin
Autolla tuumin, että haluaisin vielä niitä pihlajanmarjojakin. Eräs vanha rouva oli kertonut minulle, kuinka ennen tehtiin ”köyhän miehen lakkahilloa” pihlajanmarjoista ja porkkanoista. Haluisin kovasti kokeilla miltä se maistuu. Ajatukseni oli tehdä vain hyvin pieni kokeiluerä, että saisi maistaa tuota pula-ajan herkkua. Mieheni käski suunnata kohti merenrantaa, siellä on paljon pihlajia. Olihan niitä, mutta aika paljon olivat linnut marjoista jo kalunneet. Saimme kuitenkin sen verran, että pääsisin kokeilemaan vinkattua reseptiä. Koska muovipussi oli tullut käytettyä sienien keruuseen, poimittiin pihlajanmarjat mun pipoon.
Pihlajanmarjoja pipossa
Ilta ja seuraava päivä menikin sieniä ja puolukoita perkatessa. Osasta sienistä tein piirakkaa iltapalaksi ja osasta jauhelihan sekaan laitettuna pihvejä syötäväksi myöhemmin. Piirakan pohjaan laitoin vehnäjauhoja, perunamuussijauhetta, voita, leivinjauhetta, vettä ja suolaa. Sienien joukkoon paistoin hieman pekonia ja piirakan päälle muna-ruokakerma sekoitusta sekä juustoraastetta. Sienet maustoin ”Scandinavian Forest” mausteseoksella sekä suolalla ja mustapippurilla.
Pihlajanmarjojen jalostaminen syötäväksi jännitti mukavasti. Perkasin marjat kattilaan ja pilkoin joukkoon vähän enemmän porkkanoita kuin marjoja, sekä laitoin pohjalle jonkin verran vettä. Mitat meni summamutero-mitalla, niinkuin lähes kaikki mun ruuanlaitossa. Kun porkkanat olivat pehmeähköjä, surautin kaiken soseeksi. Keitin seoksen hilloksi hillosokerilla. Pienestä pihlajanmarja-määrästä keitin hyytelöä. Hyytelön siivilöin marjojen pehmennyttyä sileäksi ja kokkareettomaksi ja lisäsin hillosokerin. ”Köyhän miehen lakkahillo” on yllättävän hyvää! Siinä maistuu pihlajanmarja, mutta miedosti. Varmasti saan hillon käytettyä johonkin talven aikana. Pihlajanmarjahyytelöstä tuli niin hyvää, että on ihan pakko hakea lisää marjoja, jotta saa keitettyä sitä vähän lisää!
Jatkojalostetut pihlajanmarjat
Eilen kävin kävelemässä metsässä ja otin varuiksi mukaan pienen ämpärin. Löysin runsaasti kehnäsieniä ja muutaman pienen kangasrouskun. Olin edellispäivänä muistanut lukeneeni jostain marinoiduista sienistä. Niitä halusin kokeilla. Tulin kotiin ämpäri täynnä ja putsasin metsässä esiputsaamani sienet loppuun. Suurimman osan laitoin pannun kautta pakkaseen pienissä pusseissa. Kangasrouskut ja kourallinen kehnäsieniä päätyivät pikkelöintikokeeseeni. Tein ihan perus 1-2-3 pikkelöitiliemen, jonka maustoin, timjamilla, suolalla, katajanmarjoilla ja valkosipulilla. Liemen kaadoin purkissa olevien sienten päälle. Ihan sivuhuomiona vaan, että ryöppäsin kangasrouskut ennen pikkelöintiä.
Kehnäsieniä ämpärissä
Niitä pihjajanmarjoja hyytelöön ja kangasrouskuja haluaisin myös hakea lisää. Haluaisin kokeilla rouskujen pikkelöintiä eri mausteilla. Minusta on tainnut tulla hamsteri!
Tiedätkö tunteen, kun olet niin väsynyt että edes omaan lempipuuhaan ei riitä virtaa?
Olen tällä hetkellä niin väsynyt, että vaikka olisi valtava hinku golfkentälle pelaamaan edes yhdeksän reikää, ei energiaa riitä edes tii-ajan varaamiseen. Ei ole mitään järkeäkään lähteä kentälle notkumaan, kun virta ei riittäne golfkärryn perässä vetämiseen.
Nojailemalla puuhun ei peli edisty
Tämä vuosi on ollut henkisesti todella raskas. Vuosi alkoi perä edellä, kun ystäväni sairastui vakavasti. Ystävyytemme on minulle todella tärkeä, ja hänestä on tullut minulle melkein kuin isosisko, jota minulla ei ole ollut. Kevät meni uutista sulatellessa ja kesällä lomailimme yhdessä.
Kun kesäloma oli ohitse, olin itse alkanut kärsiä ikävistä vanhenevan naisen vaivoista, joita hienosti gynekologisiksi laskeumiksi kutsutaan. Aamut menevät sumussa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ja illat ovat syvältä, kun laskeuma painaa alavatsalla ja työntyy reilusti ulos. Liikkua voin, mutta kaikki mikä vaatii ponnistamista tuntuu ikävältä ja saa laskeuman työntymään enemmän ulos.
Heinäkuun lopulla luin paikallislehdessä, että ensimmäinen kokkolalainen ystäväni on kuollut. Ystäväni kuolema tuli puskista. Tapasimme ja vietimme iltaa yhdessä toukokuussa ja hän voi kuten ennenkin. Soitin hänelle hänen syntymäpäivänään juhannuksen tienoilla. Hän kertoi olevansa sairaalassa ja saaneensa sydän- ja aivoinfarktin. Lupasin mennä tervehtimään häntä, mutten kerennytkään ja se painaa nyt omallatunnollani. En voinut tietää hänen kuolevan, mutta silti suren syvästi, etten saanut heittää hyvästejä silmätysten.
Olo on kuin putkessa eläisi
Viime viikolla olimme ystäväni kanssa Meilahdessa kuulemassa jatkosuunnitelmista hänen sairautensa hoitoon. Reissu oli sinänsä ihan hyvä, vaikka uutiset olisivat voineet olla parempia. Olen aina iloinen, kun saan viettää aikaa ystäväni kanssa. Pääsimme syömään ravintolaan, tapasimme tytärtäni ja kävelimme katselemassa nähtävyyksiä.
Toista viikkoa olen nukkunut huonosti tai erittäin huonosti. Pienet arkiset kärhämät kotona ovat lisänneet ahdistusta, joten nekin ovat heikentäneet unen laatua. Eilen suutahdin ihanalle, maailman kilteimmälle työkaverilleni ihan turhasta. Pinna on piukalla! Tilannetta ei helpota lainkaan työpaikalla oleva meteli. Introverttina koti-ihmisenä olen tottunut hiljaisuuteen ja meteli työmaalla tuntuu, kuin päätä sahattaisiin pokasahalla. Olen fyysisesti ja henkisesti väsynyt!
Väsynyt ämmä
Tämän päivän lepään. Makaan sohvalla ja katson tallennettuja vielä katsomatta olevia ohjelmia TV:stä. Sen verran käännyn välillä, etten saa makuuhaavoja.
Lihavana, joka rakastaa vaatteita ja muotia, oli hankala elää. Halusin, ja haluan edelleen, pukeutua kauniisti, mutta muotiteollisuus tarjoili mun koossa (tuolloin koko 56) lähinnä mustia (tai muita yhtä sykähdyttäviä (NOT!) tummia), huonosta kankaasta, surkeasti leikattuja ja kökösti ommeltuja vaatteita. Mä olen aina ollut laatutietoinen. Vaikken vaatteistani haluakaan maksaa hunajaa, toivon silti niiltä kestävyyttä ja monikäyttöisyyttä. Laatu, joka menee huonoksi jo ensimmäisissä pesuissa, saa mun puolestani jäädä kauppaan. En välitä pikamuodista, joten esim H&M, Cubus ja Gina Tricot:n kaupat eivät ole minua varten. Ostan ketjuliikkeiden vaatteita nykyisin vain käytettyinä kirpparilta, silloin tiedän, että ne kestävät käytössä.
En ole koskaan oppinut ottamaan peiliselfieitä, mutta joo! Tällaista kroppaa mä nykyisin saan pukea.
Mun haaveeni oli saada vaatteeni kirpputoreilta. Lihavana se ei juuri onnistunut. Nykyisin valinnanvaraa riittää, vaikken mitenkään erityisen pieni olekaan. Olen noin kokoa 44-46 ja se on mulle hyvä! Koska tarjontaa mun kokoisille on kirpputorilla aika paljon, pitää alkaa käyttämään harkintaa. Ennen ostin kirpputorilta jokaisen rätin, joka päälleni sopi, koska sopivia löytyi niin harvoin. Tuota tapaa olen joutunut nyt tarkistamaan. Vaatekaappi alkoi pullistella liitoksista, kun ensi alkuun ostelin iloisena kaikkea kaunista, ajattelematta tuleeko niitä pidettyä. Toiveeni ekologisuudesta oli valumassa viemäriin ahneuden iskiessä runsaan valinnanvaran edessä.
Kirpparilöytöjä keväältä 2021. Kenkiä ja hihatonta toppia en ole vielä käyttänyt kertaakaan.
Jouduin ensimmäisen kerran miettimään tosissani omaa tyyliäni, sitä millaisia vaatteita oikeasti tulee pidettyä. Olin jo aiemmin todennut, että en tarvitse työvaatteita, kuten toimistossa tms työskentelevät ihmiset, koska saan käyttää töissä sitä ihanaa kierrätysmuovista valmistettua hengittämätöntä sairaalaunivormua. Tarvitsen vaatteita ulkoiluun, liikuntaan ja kaupunkireissuille (näyttelyihin ja teatteriin) sekä kotivaatteita. Pelkistettynä siis liikuntavaatteita, joista osaa voi käyttää myös kotona, ja siistit kaupunkivaatteet.
Kurkkaus kaappiin paljasti, että tyyli oli vielä hakusessa ja se aiheutti liikaostoja kirpparireissuilla. Vanhat tavat istuvat tiukassa. Kun olet tottunut hamstraamaan, ja käyttämään kaikkea päälle sopivaa, tarvitsematta ajatella muuta kuin kokoa, on vaikea yhtäkkiä opetella pysähtymään ja miettimään tuleeko vaatekappaletta todella pidettyä, vaikka se päälle sopiikin. Ja sen lisäksi, että se sopii päälle, pukeeko se minua.
Tää on mun ominta tyyliä: reipas ja liikunnallinen
Pohdin vaatevalintojani ja kävin läpi kaapissani olevia vaatteita. Ennen niin ihailemani suorat hameet ja villatakit olivat edelleen käyttämättöminä. En siis ole ”tyylilyyli”! Eniten käyttöä on ollut farkuille, t-paidoille ja urheiluvaatteille. Satunnaisella käytöllä ovat olleet myös trikoomekot (kesällä). Tänä kesänä kirpputorilta löytämäni A-linjaiset urheiluhameet ovat olleet kovassa käytössä, kun aloitin golfin pelaamisen. Toteutinko sattumalta sanontaa: ”pukeudu haluamaasi työtä (harrastusta) varten”.
Kuva Pinterestistä
Kaikki vaatteeni ja mieltymykseni läpikäytyäni tulin siihen tulokseen, että tyylini on aika klassinen. En pidä räikeistä väreistä tai isoista kuvioista ja haluan vaatteideni olevan laadukkaita. Olen myös liikunnallinen ja aktiivinen ihminen, joten haluan vaatteideni olevan joustavia ja käytännöllisiä. Kun etsin nykyisin vaatteita kirppareita, joista olen ostanut lähes kaikki vaatteeni (urheilukenkiä ja sateenpitävää ulkoilutakkia sekä alusvaatteita lukuunottamatta) syyskuusta 2020 lähtien, mietin, että vaatteen tulee olla klassinen ja sporttinen (sporty classic).
Kirpputorieleganssia golfradalla. Hame ja pusero Kokkolan SPR-kirpputorilta.
Oman tyylin ja mieltymysten selvittäminen on helpottanut vaatteiden ostoa huomattavasti. Näen heti ensisilmäyksellä mitkä eivät tule kysymykseenkään. Musta, ruskea ja neon-värit eivät ole minun värejä, joten sen väriset jäävät automaattisesti rekille. Tosin vaatekaappiin on niin täynnä vaatteita, että pitäisi käydä se läpi tiheällä kammalla. Siellä on paljon ylimääräistä!
Kesämekossa heinäkuussa 2021
Olen itseasiassa aika tylsä pukeutuja. Tylsä mutta tyytyväinen. Oma tyyli on löytynyt!
Olen hukannut elämäni punaisen langan tilapäisesti. Ei ole kovinkaan kauaa aikaa siitä, kun tuntui, että elämä oli hyvässä järjestyksessä ja se rullasi omalla painollaan. Juuri nyt tuntuu, että olen kuin rapistumassa oleva purtilo tuuliajolla!
Palasin, vapaaehtoisesti myönnän, kamalaan oravanpyörään. Elämäni tuntuu olevan yhtä yövuoroa ja niistä toipumista. Vanhenevan naisen ikävät fyysiset vaivat haittaavat palautumista ja yöunet ovat mitä ovat, jos niitä sattuu saamaan ollenkaan.
Voisin syyttää ulkoisia tekijöitä oman elämäni vaikeuttamisesta, mutta eiköhän se niin ole, että asenne ratkaisee – aina! Itse mä olen olosuhteiden antanut vaikuttaa niin, että olen alkanut itse sabotoimaan omaa käytöstäni, saaden näin elämän maistumaan suussani sahanpuruilta.
Aloitin elämänmuutoksen loppukirin hyvillä mielin ja toiveikkaana, mutta ”elämä tapahtui”. Olen päästänyt muutosvaihteen vapaalle ollen nyt kiihtyvää vauhtia menossa puolessa välissä jyrkkää alamäkeä. Mistä löydän jarrut?
Työ vie voimat! Teen jatkuvia ilta- ja yövuoroja. Yövuorot alkavat käydä liian raskaiksi, kun palautuminen on hidasta, eivätkä vapaat vuorojen välissä ole aina tarpeeksi pitkiä. Iltavuorot ovat äänekkäitä, ja usein tuntuu kuin hiljaisuuteen tottuneita korviani (ja aivojani) kidutettaisiin 130dB voimalla pauhaavalla vaskipuhallin-serenadilla. Aamuvuoroja en jaksa tehdä, koska nukun niin huonosti.
Kroonisesti väsyneenä ja fyysisesti puolikuntoisena tuntuu, että maailma on luotu lähinnä nuorille ja voimakkaille. Yritän tsempata ja liikkun vapaa-ajalla kuin sähköjänis. Nautin liikkumisesta, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ettei se auta sisällä vellovaan pelkoon siitä, että romahdus on aika lähellä. Kohta en enää jaksa!
Tilannetta pahentavat kaikki ne vastoinkäymiset, joita elämä on tänä vuonna koronan lisäksi tuonut mukanaan. Yhden ystävän yllättävä kuolema, toisen ystävän vakava sairastuminen ja jopa pienet arkiset kärhämät kotona ovat saaneet stressitasoni nousemaan sietämättömän korkeaksi.
Olen taistelija, taisteleva taivaanrannanmaalari. Kohtaan vastatuulen hymyssä suin. Ulkopuoliset eivät tiedä minulla olevan vaikeaa, vaikka ahdistustaso sisälläni on niin korkea, että tuntuu kuin tukehtuisin. Kurkkua kuristaa ja itku tulee pienistäkin asioista. Olen niin väsynyt, etten enää tiedä mistä ammentaisin voimaa.
Tällaisessa elämäntilanteessa pitäisi ehkä levätä, kun siihen on tilaisuus ja rentoutua, eikä pistää uutta vaihdetta silmään elämäntapamuutoksessa! Viisainta olisi rauhoittaa elämä, syödä hyvää ravitsevaa ja värikästä ruokaa, liikkua sen verran, että tulee hyvä olo ja ennen kaikkea levätä. Viettää muutama ihan oikea ”villasukka-päivä” olohuoneen sohvalla hyvää kirjaa lukien.
Keneen yritän tehdä vaikutusta tällä jatkuvalla riehumisella? Suorittamiselta tämä elämä jo alkaa tuntua, mikä ei ollut missään vaiheessa elämänmuutokseni tarkoitus eikä päämäärä. Päämääränä oli ilo! Nyt se tuntuu olevan lähinnä tuloksen tekeminen.
On aika pysähtyä, ottaa elämäntilanne tarkempaan syyniin ja tehdä uusi tilannearvio, jonka pohjalta voi sitten miettiä uutta askelkarttaa. Tilanteeni ei ole toivoton, vaikka väsynyt ja vaivainen olenkin. Olen pysynyt tietoisena siitä missä ja miten taivallan! Siitä olen ylpeä.
Mä en edelleenkään ymmärrä mikä mielenhäiriö mulle tuli, kun päädyin hakemaan sairaanhoitajakouluun!
Muistan hyvin, kun pohdin ammatinvalintaa kirkasotsaisena nuorena, ja tulin siihen tulokseen, että hoitoalalta löytyy mulle passeli työ! Olin aivan vakuuttunut, että psykiatria olisi mulle nappivalinta. Järkeilin vielä, että jos en pääse ensimmäisellä yrittämällä sairaanhoitajalinjalle, haen seuraavana keväänä lähihoitaja-puolelle. Tadaa! Pääsin ensimmäisellä yrittämällä Tampereen Terveydenhuolto-oppilaitokseen psykiatrisen erikoissairaanhoitajan koulutukseen.
Aloitin koulun innokkaasti. Menestys oli kohtalainen. Etenkin harjoittelujaksoilta sain hyvää palautetta. Tuolloin tuntui, että olin valinnut oikean alan. Valitettavasti kuitenkin kävi niin, että psykiatrista sairaalaverkostoa ja laitospaikkoja alettiin ajaa alas juuri ennen kuin minun vuosikurssini valmistui. Hienot teoriat ja hoitoideat jäivät siis vain haaveiksi omalla kohdallani. Jälkeenpäin eräällä koulutusmatkalla Helsingissä ollessani eräs hoitaja kertoi potilaiden sanoneen hoidosta kysyttäessä, että ”nykyisin on enemmän avoa”! Hoitoon ei enää päässyt vaikka tarve laitoshoidolle olisi ollut monesti huutava!
Tulin raskaaksi viimeisen opiskeluvuoteni aikana ja jouduin tauottamaan opiskeluni vuodeksi, kun puoli vuotta opiskelua oli kesken. Palasin takaisin ja valmistuin joulukuussa 1995. Jälkeenpäin olen usein pohtinut, että olisiko pitänyt vaihtaa alaa, kun olin vielä nuori!
”Työn raskaan raataja”
Sairaanhoito ei ole sellaista, kun sen odotin olevan. Nykypäivänä resurssit ovat vedetty minimiin. Hoitajamitoitus on minimaalinen ja hoitolaitosten budjetti surkea. Joissain surullisimmissa tapauksissa on hoitopaikoissa potilasta kohden vain 1 leikkele ja 1 juustosiivu/päivä. Jos haluat päälliset leivällesi aamulla, voi illalla leivälle laittaakin sitten pelkän ylähuulen.
Kunnallisella puolella resurssipula näkyy sijaisten puuttumisena. Jos joku on sairas, ei ulkoisia sijaisia enää ole, vaan vakinainen henkilöstö venyy. Käytännössä tämä sitten näkyy hoitajien väsymisenä (ja kyynistymisenä) sekä sairaspoissaolojen lisääntymisenä.
Kukka kaikille hoitoalalla työskenteleville. Olette sankareita!
Hoitajien palkkaus on niin kehno, että kaikki kynnelle kykenevät hakeutuvat muualle töihin. En ymmärrä mistä sairaanhoitajien lakon aikaan lehtien löytämä yli 3000€/kk oleva palkka oli löydetty. Oma ”uransa-huipulla-olevan-sairaanhoitajan” palkkani on noin 2500€/kk + vuorotyölisät. Lähtisitkö itse tällä palkalla ottamaan vastuuta muiden ihmisten hengestä?
Korona oli viimeinen isku hoitoalalle. Hoitajat tekevät työtä oman terveytensä ja läheistensä terveyden puolesta peläten. Työt lisääntyivät ja kiitosta venymisestä sekä hyvin tehdystä työstä sateli, mutta konkreettista korvausta hoitajien tileille ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Kissa kiitoksella elää! Kiitoksilla ei osteta ruokaa eikä makseta lainoja. Nuoret hoitajat säikähtävät työtaakkaa ja vastuuta ja pakenevat, kun vielä voivat.
Huono palkka ja työn aliarvostus olivat minulla tiedossa jo opiskeluaikana. Yövuorossa, kun dementikot huutavat kuorossa, enkä voi asialle mitään, kun kokeillut unilääke, kädestä pitäminen tai keskustelu eivät auta, mietin ahdistuneena kenen puoleen kääntyisin, kun tuntuu, että yhteiskunta ei kuuntele hoitajia, vaikka asioista kuinka monta kertaa mainittaisiin. Filippiineiltä hoitajien lennättäminen apuun ei ole mielestäni kestävä ratkaisu! Enemmän apua olisi palkkojen nostamisesta työn vaativuutta vastaavalle tasolle. Ja ei, en halua kuulla lässytystä kutsumusammatista!
Jos haluat vastuullisen työpaikan ja paljon töitä, suosittelen hoitoalaa! Mutta varaudu jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen siitä, että et voi tehdä työtäsi niin hyvin kuin mahdollisesti olit kuvitellut. Hoitoalalla jaksavat työskennellä loppuunpalamatta valitettavasti vain ne, jotka osaavat lukea laatusuosituksia rivien välistä.
Aloitin aktiivisen elämän metsästyksen harrastamalla enemmän kävelyä ja käymällä 1 (-2) kertaa viikossa salilla. Sohvaperunalle liikunnan aloittaminen on palkitsevaa. Usko tai älä! Tuloksia tulee itseasiassa hyvin pian. Nopeasti huomaa, että 3km on aivan liian lyhyt matka lenkille. Myös kävelynopeus kiihtyy. Tallustajasta tulee kävelijä.
Ensimmäinen salikäynti tuntuu lähes aina kropassa seuraavana päivänä, kun lihakset ovat saaneet outoa uutta liikettä. Näin kävi minullekin. Yllättäen salilla ei ollutkaan ihan niin kamalaa, kun olin kuvitellut, ja olen siksi käynyt salilla elämäntaparemontin vuoden 2019 toukokuun alusta asti. Sali ei ole mun juttu! En innostu treenaamaan itselleni ”bikinibodyä”. Lihaskunto on vanhenevalle naiselle tärkeää, joten koen, että tunnin parin uhraaminen viikossa kuntosalille on fiksua. Kuten sanoin: sali ei ole mun juttu, mutta joskus vaan on tehtävä asioita joista ei niin kauheasti välitä, että voi tehdä ja jatkaa niitä juttuja joita rakastaa!
Lihastreeniä koronan vuoksi ulkona keväällä 2021
Kun kävely alkoi olemaan helppoa, päätin kokeilla polujuoksua. Yritin ja yritin. Yksin olo metsässä olisi viehättänyt ja juokseminen on niin helppo laji, kun ei tarvita muita varusteita kun kunnon jalkineet. Mutta jos jokin tuntuu pakolta, sitä ei tule jatkettua. Päätin unohtaa polkujuoksun ja jatkaa hyväksi havaittua kävelyä.
Kävelyllä kameran kanssa keväällä 2021
Viime talvena oli Keski-pohjanmaallakin oikea talvi. Lunta oli kerrankin niin paljon, että pääsi hiihtämään. Hiihdinkin muutaman kerran, mukavaahan se oli. Mutta mieheni ei oikein innostu sivakoimisesta. Mahtaneeko syynä olla liian kapea nykysuksi 45 numeron monoissa melko pitkällä ja sopivan leveällä miehellä?
Hiihtämässä pikku pakkasessa helmikuussa 2021
Päätimme kokeilla jotain uutta. Lainasimme Kokkolan Ladulta lumikenkiä ja johan nappasi! Vaikka mun kengät olivatkin vain muoviset ”karvalakkimallit” tuntui niillä tepastelu todella hauskalta. Se oli niin kivaa, että ostimme itselle omat lumikengät. Niitä me sitten ulkoilutimme monta kertaa merenjäällä eväät ja kaakaot repussa.
Merellä lumikengillä
Aikaisin keväällä 2021 kotiimme jaettiin Kokkolan Suunnistajien lehti. Jokin siinä lehden etukannessa jäi pyörimään alitajuntaani. Vuosikausia olimme mieheni kanssa etsineet geokätköjä, joten aloin pohtia miltä suunnistus mahtaisi tuntua. Sehän voisi olla jopa ihan kivaa, etenkin kun olin kauan puhunut, että haluaisin opetella kompassin käytön. En kuitenkaan ollut kovin optimistinen, että innostuisin suunnistuksesta, koska muistan vihanneeni sitä kouluaikoina erityisen syvästi.
Ostin kevään ensimmäisen omatoimirastien kartan, 1,7 kilometriä ja kävin yksin suunnistamassa ensimmäisen reitin. Löysin kaikki rastit. Voi sitä riemua! Rakkautta ensi rastista! Liityin Kokkolan Suunnistajiin ja sain mukaan myös rakkaan mieheni koska hänkin innostui lajista. Olemme suunnistaneet lähes kaikki tämän kesän omatoimirastit, vain kesän kuumimpina viikkoina ne ovat jääneet väliin. Monta uutta kivaa paikkaakin on kotikaupungista suunnistaessa löytynyt.
Suunnistusta toukokuussa 2021
Myös kokonaan ihan uusi liikuntalaji on tullut elämääni tänä kesänä. Ystäväni ja tämän mies veivät minut toukokuun lopussa Pietarsaaren golfkentälle kokeilemaan lyöntejä. Yllättäen osuin palloon ja kipinä iski välittömästi. Ilmoittauduin alkeiskurssille, jonka sitten kävin kesäloman ensimmäisenä viikonloppuna. Ostin pelioikeuden kaudeksi, kun sain sen edullisesti alkeiskurssin kanssa. Ja voi tytöt, että olen pelannut! Golf, mikä ihana laji! Mieheni on koko kesän toiminut minulle caddynä, vetäen perässään golfkärryä ja ojennellen tarvittavia mailoja. Ensi keväänä hän aikoo ilmoittautua ensimmäiselle kurssille. Sitten saamme pelata yhdessä. Tuskin maltan odottaa!
Golffaamassa heinäkuussa 2021
Kokeilimme mieheni kanssa Kokkolan Ladun kiekoilla frisbeegolfia Laajalahden radalla keväällä. Ihan kivalta tuntui, vaikka molemmat olimme siinä tosi surkeita. Emme vaan saa kiekkoa lentämään! Kipinä jäi, mutta Laajalahti on niin suosittu pelipaikka, että siellä aloittelijalle tulee äkkiä paniikki ja tunne, että jää jalkoihin. Heinäkuun lopussa päätimme käydä kokeilemassa Köykärinmäen rataa. Odotukset eivät olleet korkealla, kun olimme kuulleet, että rata on pusikkoinen ja että siellä olisi punkkeja. Siellä ei kuitenkaan ollut tungosta! Kokeilimme ja ihastuimme tosissaan! Mahtava, vaihteleva (kiekkoja ”syövä”) rata! Pian meillä olikin omat kiekot laukkuineen sekä tietenkin pyyhkeet, joilla voi kuivata ruohikossa kastuneita kiekkoja.
Omat kiekot. Kuningatar-kiekko tosin hävisi Köykärinmäen pusikkoon heti ensimmäisellä pelikerralla.
Pyöräilyä olen harrastanut aina. Muutama vuosi sitten ostin maastopyörän ja pyöräily sai ihan uuden ulottuvuuden. Lihavana pyöräily tosin ei tuntunut ollenkaan mukavalta. Viime kesänä yritin uudelleen, mutta vaihteet menivät rikki toisella pyöräilykerralla. Koska ahteri oli tullut kipeäksi pyöräilyreissulla, en innostunut korjauttamaan niitä. Tänä keväänä veimme pyörät huoltoon maaliskuussa ja niin lähti mun pyöräilyura käyntiin. Takalisto tuli kyllä kipeäksi taas, mutta pyöräsuunnistus oli mahtava porkkana jatkamaan pyöräilyä. Etenkin metsäpoluilla pyöräily on ihanaa!
Pyörälenkillä heinäkuussa 2021
Kokkolan Latu on mahdollistanut meille monta mukavaa uutta liikuntakokemusta. Olemme olleet jo pitkään mukana sen toiminnassa. Mieheni on mukana hallituksessa ja hänen vastuullaan on ollut mm lumikenkien vuokraaminen. Heillä on ilmeisesti vuokrattavana myös kanootteja. Melominen on yksi laji, jota haluan vielä kokeilla. Tänä kesänä on kyllä tullut jo niin paljon uutta, että melominen jäänee suosiolla ensi kesälle.
Siinäpä ne mun suosikit: suunnistus, golf kaikissa muodoissaan, lumikenkäily, (hiihto), kävely ja maastopyöräily. Coach Greg on sanonut, että on tärkeintä löytää laji, jota voi jatkaa loputtomiin. Minä löysin useamman!
Köykärinmäen frisbeegolfradalla heinäkuun lopulla 2021
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 