Kategoria: Arkipäivän realismia

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

Ihmiset ja oma väsymykseni

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulla on ollut pidempi sisäänpäin kääntymisen-jakso. Kolmisen viikkoa on ollut aikaa pohdiskella omaa elämää ja miettiä valintoja. Sunnuntaina oli pienen kuoleman paikka. Murehdin vääriä valintojani ja mietin mitä elämäni VOISI olla. Pohdintojeni tuloksena tulin päätelmään, että olen juuri siellä missä pitääkin! Muuta en muuttaisi kuin ammattini. Ammatinvalinta on mennyt poskelleen, koska en ole uskaltanut tarpeeksi. Takaraivossa on nakuttanut lapsesta asti, etten kykene, osaa enkä ole tarpeeksi. Kaiken kaikkiaan, ammatin unohtaen, olen hyvinkin tyytyväinen ja onnellinen juuri nyt.

Sisäänpäin kääntymistä ja hiljaisuutta tarvitsen runsaasti. Ilman sitä jokin minussa ei vain toimi. Huomaan olleeni liian paljon ihmisten seurassa, kun alan käydä negatiiviseksi ja minusta tulee kärkäs sanomaan sekä kommentoimaan. Nämä ominaisuudet eivät pue ketään. Pidän ihmisistä, mutta tarvitsen huomattavan paljon yksinäisyyttä ja rauhaa jaksaakseni kaikkia pelejä ja draamaa, joita väistämättä tulee ihmisten kanssa ollessa.

Ihmissuhteet ovat minulle siunaus ja taakka. Oikeiden ihmisten (=minulle hyvää tekevien ihmisten) kanssa tunnen voimaantuvani. Nämä ihmiset ymmärtävät, etten voi olla heille jatkuvasti satavilla. He välttävät juoruilua keskittyen elämisen ilon ja ympäröivän maailman kauneuden näkemiseen. Jotkut ihmiset saavat jo pelkällä olemassa olollaan voimat valumaan jäsenistäni ja negatiivisuus hiipii mieleeni kuin syöpä, syöden sieltä kaiken kauniin ja positiivisen.

19059074_843653389120233_4603001382138794002_n
Kuva: Facebook ”Mind Of An Introvert”

En ole vielä oppinut suojautumaan muiden ihmisten energioita vastaan. Vuosia olen sitä opetellut, että elämäni olisi helpompaa, että jaksaisin arjessa. Minulle olisi mukava olla vain kotona. Voisin linnoittautua käsitöineni ja kirjoineni kotiin, käyden välillä metsässä kamerani kanssa. Se olisi helppo, mutta väärä valinta. Vuosia sitten ajauduin tilanteeseen, jossa jouduin selkä seinää vasten oman elämäni kanssa. Sain kriisiapua, jonka aikana oivalsin tärkeän asian. Minulle on tärkeintä lähteä kotoani kerran päivässä ja nähdä ihmisiä. Käydä kirjastossa tai lähikaupassa jutellen muutama sana minua palvelevan henkilön kanssa.  Ihmiskontakti on minulle kuitenkin päivittäin tärkeä, vaikka viihdynkin parhaiten yksin.

Olen alkanut valikoida ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä töiden ulkopuolella. En halua antaa arvokasta aikaani ihmisille, jotka horjuttavat hyvinvointiani. Oma hyvinvointini on minulle kallisarvoinen asia. Hoen itselleni voimalausetta: ”Ympärilläni ovat oikeat ihmiset!”

Vaikka ihmiset usein saavat minut väsähtämään, pidän ihmisistä ja olen onnellinen jokaisesta kohtaamisesta! Elämä on ristiriitojen tie.

 

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Soite/sote

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olemme jo hetken eläneet sote-aikaa.  Sote on julkisen sektorin hanke, jonka tavoitteena on kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia. Näillä sanoilla Sote määritellään wikipediassa. Kokkolan ja koko Keski-Pohjanmaan alueella alueella sote on saanut nimen soite. Soite:n omilta nettisivuilta löytyy hieno lause: ”Soite-kuntayhtymän tunnuslause on ”Ihminen keskiössä”. Tuon tunnuslauseen ja perusperiaatteen ympärille tiivistyy koko keskipohjalainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän perusajatus”.

Olen itse hoitotyön ammattilainen ja tehnyt sairaanhoitajana töitä lähes 20 vuotta. Olen seurannut ammattini vuoksi sote-keskustelua alusta asti. Päällimmäisenä ajatuksena on koko sote-uudistuksen aikana ollut ajatus, että asioista ovat päättämässä henkilöt, jotka eivät tiedä käytännön sosiaali- ja terveyspalvelualan työstä juuri mitään. On väläytelty hoitopaikkojen tiivistämistä, joka tarkoittaisi hoitohenkilöstön pienempää tarvetta. Mitenkähän mahtaa onnistua, kun tälläkään hoitohenkilökuntamäärällä ei tahdo aina riittävää määrää käsipareja hoitotyössä olla, vaikka töitä tehdään ns ”niska limassa”? Suurin pelkoni on, että terveydenhoito yksityistetään kokonaan. Se mahdollistaa pahimmassa tapauksessa mm terveyskeskuspalvelujen luisuvan ulkomaalaisomistukseen ja työn tekee se, joka siitä halvimmalla selviää. Kuinka käy enemmän hoitoa vaativien potilaitten? Jo nykyään tavallinen hoitopaikka yksityisessä palvelutalossa saattaa maksaa vanhukselle 1600€ kuukaudessa. Hyvin harvalla tavallisella eläkeläisellä on varaa tällaisiin maksuihin. Mitenkähän mahtanee käydä kun kaikki palvelut siirtyvät yksityisille yrittäjille?

Olen kuullut että Kokkolan yhteispäivystyksestä on saanut kaikki sijaiset lähteä. Töitä tehdään vain vakituisella henkilökunnalla. Mahtaakohan saamani tieto pitää paikkaansa? Jos näin on, en enää haaveile työstä päivystyksessä, kuten joskus tein. Haluan tehdä työni rauhassa ilman jatkuvaa stressiä hoitovirheistä tai fataaleista virhearvioinneista jatkuvan kiireen vuoksi.

Eniten minua kuitenkin surettaa Kokkolan kehitysvammaisten puolesta. Päivätoimintakeskus Kompassista saavat lähteä kaikki 5 henkilökohtaista avustajaa. Henkilökohtaiset avustajat alkoivat ajaa asiaansa ja nyt Kompassiin ollaan avaamassa muutama avustajan paikka, joita myös jo avustajina toimivat ilmeisesti voivat hakea. Muutosta toimittavan viranomaisen käytös on ollut ala-arvoista. Hän on mm maininnut eräälle omaiselle seuraavasti ”Siellähän on ruhtinaalliset olot, me yritämme tehdä niistä siedettävät” Miksi muuttaa tilannetta, jos kaikki ovat siihen tyytyväisiä. Miksi lähteä sekoittamaan kehitysvammaisen elämää joille kaikki muutokset ovat vaikeita, ja saattavat aiheuttaa pahan taantumisen voinnissa. Taantuman kiinni kuromiseen saattaa pahimmassa tapauksessa mennä vuosia. Kompassissa henkilökunta on tyytyväistä ja esimies ilmeisen tyytyväinen työntekijöihinsä. Kompassin asiakkaille on ollut pakko kertoa tulevasta muutoksesta ja tieto on jo aiheuttanut heissä levottomuutta.

Vammaisilla on lain mukaan oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Onko soiten viranomainen perehtynyt vammaispalvelulakiin? Vammaispalvelulain 8d § sanotaan mm näin: Henkilökohtaisen avun järjestämistavoista päätettäessä ja henkilökohtaista apua järjestettäessä kunnan on otettava huomioon vaikeavammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset. Kaiken tämän päälle soiten muutoksesta vastaava viranomainen on maininnut, ettei Kompassin tällä hetkellä toimivista henkilökohtaisistaavustajista kannata välittää; hehän ovat vain sijaisia!

Jos Keski-Pohjanmaan soitessa on ihminen keskiössä, niin kysymykseni on: ketä sillä ihmisellä tarkoitetaan? Sitä viranomaistako, joka saa hyvää palkkaa ja katselee sosiaali- ja terveyspalveluiden kentällä tehtävää työtä norsunluutornistaan? Vai takoitetaanko sillä oikeasti sitä potilasta/asiakasta, jonka vuoksi näitä palveluita järjestetään? Onko oikeasti tarkoitus parantaa ihmisten vointia ja terveyttä vai halutaanko vain, että kaikki näyttää hyvältä paperilla. Vielä tahtoisin tietää onko potilaalla/asiakkaalla itsellä oikeus päättää tai edes ilmaista mielipidettään siitä, mikä hänen mielestään on hyvää palvelua? Vammaisilta tuo oikeus taitaa puuttua, sillä asiat järjestetään heitä kuuntelematta ja vammaispalvelulain hengen vastaisesti.

 

 

Arkipäivän realismia, Runot

30.1.2017

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tahtoisin kirjoittaa

mutta mieleni työntää ikäviä kirjaimia paperille

kirjaimet muodostavat ikäviä ja katkeria sanoja

joita en halua julkaista.

Olen väsynyt.

Mieleni pyörittää tyhjää levyä päässäni.

Yritän olla itselleni armollinen.

Huomenna.

Ehkä jo huomenna kykenen parempaan.

Väsymys ei ole sama kuin masennus

sanon itselleni.

Tämä väsymys ei lähde nukkumalla

sen olen jo kokeillut.

Ei elämässä aina saa mitä haluaa.

Aika montaa sammakkoa joutuu suutelemaan

että löytää prinssin.

Olen jättänyt käyttämättä aikamoisen määrän rohkeutta.

Tänään on maanantai.

Huomenna kaikki on jo paremmin.

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Kirjallisuus, Taide

Uusi kirjojen vuosi on alkanut

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime aikoina minulla on ollut aikaa lukea. Kotisohvalta käsin olen sujahdellut toisiin ulottuvuuksiin kirjojen kautta. Miten ihanaa onkaan antautua hyvän kirjan vietäväksi. Huomenna palaan taas työarkeen, ja luulen että lukeminen jää hetkeksi. Töissä käydessä tuntuu, ettei virtaa riitä mihinkään ylimääräiseen. Ajattelin, että puolen tunnin ajomatka mennen tullen olisi helppoa eikä väsyttäisi. Olin väärässä! Aika aikaansa kutakin! Tänään ja eilen nautin lukemisesta, huomenna iloitsen työstäni.

Joulun jälkeen olen lukenut yhdeksän kirjaa. Tämänkertaisen lukuinnostukseni aloitti joululahjaksi saamani Jukka Viikilän ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Pidin kirjasta. Viimevuotiseen Finlandia-voittajaan (Laura Lidstedtin Oneiron) verrattuna Viikilän kirja oli minusta ylivoimaisesti parempi. Kirjan kieli oli kaunista. Oli mielenkiintoista lukea kuvausta 1800-luvun alun Helsingistä. Ulkomaalaisen näkökulma pääkaupunkiin on niin erilainen, olkoonkin että kirja on fiktiivinen. Ainoa miinuspuoli kirjassa oli kuvauksiltaan höttöisiksi jäävät henkilöhahmot.

”Engelin kaupungin” jälkeen luin pari lainassa ollutta dekkaria: Tess Gerritsenin ”Joka tulella leikkii” ja L Keplerin ”Playground”. Kummatkin olivat erikoisia, eivätkä oikein säväyttäneet, vaikka kummassakin kirjassa tarina-idea oli hyvä. Gerritsenin kikkaili kielellisillä kliseillä ja Kepler sortui epäuskottavuuteen.

cof
Jonossa on vielä montaa hyvää kirjaa. Kuvasta puuttuvat tänään kirjastosta mukaani kaappaamaani Maigretia ja Kauko Röyhkän ”Lapinpoika”

Dekkarit luettuani kipaisin kirjastossa ja sain käsiini pari naisen kirjoittamaa kirjaa. Ensin luin Evie Wyldin ”Kaikki laulavat linnut”, joka oli saanut EU:n kirjallisuuspalkinnon. Kirja kertoi Australiasta Englantiin pienelle saarelle lammasfarmariksi muuttaneen naisen tarinan. Kirjan pääosanesittäjän maailma oli karski ja kova. En kyennyt samaistumaan kirjassa keneenkään, joten itselleni kirja jäi mitäänsanomattomaksi, vaikka se oli upeasti kirjoitettu ja voin suositella kirjaa muille. Toinen naisen kirjoittama kirja, jonka olen vasta lukenut, on Maylis de Kerangalin ”Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät”. Kirja kertoo yhden sydämen tarinan. Kirjaimellisesti! ”Haudataan kuolleet, paikataan elävät” on ”yhdenpäivän romaani”, jonka tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana. Nuori mies kuolee surffaus-reissulla ja seuraavana yönä hänen sydämensä on siirretty 51-vuotiaalle perheenäidille. Eli tarina kertoo erittäin kauniisti ja kunnioittavasti erään sydämensiirron tarinan. Suosittelen lämpimästi lukemaan! Itse pidin kirjasta valtavasti, vaikka se oli realistinen ja raadollinen. Kirja oli kaikesta huolimatta täynnä rakkautta.

Kahden raskaan, kirjan jälkeen tunsin tarvetta lukea jotain kevyttä. Tartuin siis Tarquin Hallin ”Vish Puri ja Lemmenkommandot” teokseen. Hall ei pettänyt tälläkään kertaa! Olen nauttinut Vish Puri-tarinoista suunnattomasti. On herkullista lukea keveitä ja oivaltavia salapoliisitarinoita, joiden tapahtumat sijoittuvat Intiaan. Nämä kirjat sisältävät runsaasti lempeää huumoria ja meheviä persoonakuvauksia. Joudun odottelemaan seuraavaa Hallin kirjaa, sillä olen nyt lukenut kaikki suomennetut teokset.

Pikaisena välipalana luin Kari Hotakaisen ”Iisakin Kirkon”, joka oli kertomus aivoverenvuodon saaneesta vanhemmasta miehestä ja hänen suhteestaan omaan poikaansa. Tämä oli kertomus vanhenemisesta ja uskonnollisista erimielisyyksistä. En pitänyt kirjaa mitenkään erityisen hyvänä, joskaan en erityisen huononakaan. Alkupuolisko kirjasta oli upeaa kerrontaa, mutta puolessa välissä kirjaa sävy muuttui, eikä mielestäni parempaan.

Tällä hetkellä luen Pierre Lemaitren ”Näkemiin taivaissa”, jota on kirjallisuus ryhmissä kehuttu kovasti. Eikä syyttä! Kirja on upeasti kerrottu tarina kolmesta ensimmäisen maailmansodan veteraanista, jotka kohtalo on oudosti sitonut toisiinsa. Luin Lemaitren dekkarin ”Alex” viime keväänä, joten tiesin millaista kuvausta olisi luvassa. Vaikka ”Alex” olikin dekkarina äärimmäisen jännittävä ja loistavasti kerrottu, tosin se on myös raaka ja julma, niin ”Näkemiin taivaissa” on vieläkin paremmin kerrottu. Tarina on omaa luokkaansa. Olen noin puolessa välissä kirjaa (kirjassa on 546 sivua) enkä malta odottaa, että saan sen loppuun selvittääkseni kuinka miehille kävikään. Lemaitre on saanut kirjastaan ”Concourt”-palkinnon vuonna 2013.

Vaikka olen näennäisesti ollut viime viikot kotona, niin oman pääni sisällä olen liikkunut lukemattomissa paikoissa. Lukeminen kannattaa aina!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

Uuden vuoden tavoitteet

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tammikuun alku. Kokonainen uusi vuosi edessäni. Miten aion sen käyttää? Minulla on ollut aika miettiä tavoitteita ja toiveita uudelle vuodelle 2017, kuluttaessani koti-sohvaani kuumeessa ja hengitysteitäni piinaavassa taudissa. En aio paneutua jutussa sairauteeni, koska olen siihen itsekin jo korviani myöten kyllästynyt, vaan suuntaan fokuksen ihan muualle.

Joka tammikuu minulla on ollut tapana kirjoittaa tavoitteita uudelle vuodelle. Kirjaan ylös millaista toivon elämäni tulevana vuonna olevan ja mitä tavoittelen. Ihan aina en tavoitteitani ole saavuttanut, mutta luulen, että elämäni silti on jonkin verran tavoitteellisempaa, kun kirjaan tavoitteet ja unelmat ylös. Konkreettisena esimerkkinä on toiveeni retriitistä, jonka olin kirjoittanut tavoitteisiini useana vuonna. Retriitin pääsin toteuttamaan viime vuoden elokuussa. Nautin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta metsän keskellä Perhon erämaassa. Retriitin kirjoitin tavoitteisiini tällekin vuodelle, sillä yksin oleminen metsässä oli niin puhdistava ja rentouttava kokemus, että haluan kokea sen uudelleen. Minua vaivaa myös tunne, että ihan kaikesta kantamastani turhasta taakasta ja kuonasta en vielä ole luopunut. Toivon uuden retriitin auttavan minua turhan ja tarpeettoman tunnistamisesta ja avaavan samalla polkuja uudelle.

1-DSC_0026.jpg

Tänä vuonna tavoitteeni tuntuivat keskittyvän lähinnä hyvinvointiin. Näin on ollut ennenkin. Vuoden 2013, 2014 ja 2015 tavoitteet olivat kovin samansuuntaiset. Noin vuoden olin suhteellisen hyvässä kunnossa ja elämä hymyili, mutta nyt olen taas valunut tähän juoksuhiekkaan, josta tuntuu olevan vaikea päästä irti. Ajatukseni kiertävät negatiivistä kehää terveyteni osalta ja haluan katkaista tuon kierteen, ennen kuin on myöhäistä.

Päihdetyötä tehdessäni pidin terveystieto-luentoa asiakkaille. Tiedän, että se mitä itse voin terveyteni eteen tehdä on ravita kehoani hyvin, liikkua tarpeeksi ja nukkua kunnolla. Näihin kykenee jokainen. Se että tietää paljon asiasta, ei tarkoita sitä että toimisi tietonsa pohjalta. Valitettavasti! Etenkin huonokuntoisena tulee ravintoon kiinnitettyä rikollisen vähän huomiota. Sairaana syö mitä käsiinsä nopeimmin saa, koska on niin väsynyt.

Olen päättänyt tehdä asialle jotain. Haluan pysyä työkykyisenä, koska tämän hetkinen työpaikkani on parasta mitä minulle on työnsaralla tapahtunut vuosikausiin. Keskityn ravitsemaan kehoani paremmin. Se on paras keino auttaa itseäni tässä tilanteessa. Ulkoillakin voisin jos en sentään ihan päivittäin niin ainakin joka toinen päivä.

Koen, että kaikista suurin muutos minkä voin tehdä, on muutos omassa ajattelussa. Annoin jälleen liian suuren vallan katastrofi-ajattelulle ja sairauskeskeisyydelle päässäni. Keskityin negatiivisuuteen, kun positiivisuuteen ja mahdollisuuksiin keskittyminen olisi varmasti saanut paremman lopputuloksen aikaiseksi.

Vuonna 2017 koetan pysyä tietoisen ja kiinnittää paremmin huomiota omiin ajatuksiini!

Arkipäivän realismia, Sairaus, Terveys

Sairaana sairastetaan

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin viikon sairaana. Lötkötin kuumeessa vuorotellen tutisten tai hikoillen, yskien sekä aivastellen sohvan täytteenä. Jokainen päivä oli toisensa kaltainen. En jaksanut tehdä mitään. Makasin mitään näkemättömin silmin tuijottaen joko television- tai tietokoneenruutua. Ärtymykseni ja tyytymättömyyteni kasvoi kasvamistaan viikon mittaan. Keskiviikon ja perjantain vietin koko päivän yksin. Vaikka nautinkin yksinolosta, jokin kaiversi sisikuntaani. Koko viikon olen maannut kuin kuollut lahna tuijottaen eteeni, koska olen ollut niin täydellisen väsynyt.

1476618186940
Rut Brykin taidetta Oulun Taidemuseossa kuvattuna lokakuussa 2016

Olen pitänyt pitkää työmatkaa ja uutta työkieltä väsymykseni syynä. Osaltaan ne ovat lisänneet uupumustani, mutta ne eivät ole ainoa syy. Tarvittiin tämä flunssakuume ja täydellinen pysähtyminen oivallukseen. Muutama vuosi sitten olin vastaavassa taudissa. Kuumetta oli reilu 38C. Samaan saumaan osui myös muutto kerrostalosta omakotitaloon. Olin yksin vastuussa muutosta, sillä kaikki apunani olleet olivat terveytensä vuoksi kykenemättömiä kantamaan ja liikuttelemaan painavia huonekaluja. Kaiken kukkuraksi entiseen asuntooni muuttava perhe halusi alkaa muuttaa uuteen kotiinsa ennen kuin minä olin saanut omat tavarani alta pois. Eipä hätää: otin Burana 800mg + Panadol 1G ja kannoin tavarani uuteen kotiin. Siitä taudista en ole tainnut koskaan kunnolla toipua! Tuo kokemus on opettanut pysähtymään kuumeen iskiessä.

Vieläkään en ollut oivaltanut miten tärkeää päivittäinen luonnossa liikkuminen terveydelleni olisi! Järki tietää, että terveellinen ruoka ja liikunta ovat hyväksi terveydelle. Pidin aiheesta jopa säännöllisesti luentoja edellisessä työpaikassani. Mutta vaikka järjellä tietää, niin se ei tarkoita, että toteuttaisi sitä minkä oikeaksi tietää. Viikko piti maata kotona ahdistumassa näennäisen liikkumattomana. Mieli vaelsi ympäri universumia ja ajatukset saivat tuulletusta.

cof
Perhonjoen Isokoskea 20.11.2016

Eilen kävimme ulkona. Sisäilmasta pölyttyneet keuhkoni tahtoivat raitista ilmaa, joten suunnistimme matkan Perhonjoen Isokoskelle. Kävelin hitaasti kivistä rantatörmää ja vihdoinkin tuntui, että mieleni on saanut rauhan. Se kaikki on tässä! Oivasin, että vaikka olisin kuinka väsynyt, minun pitää alkaa käymään joka päivä ulkona, vaikka vain 15 minuuttia. Keuhkoni tarvitsevat raikasta ilmaa ja pääni tuuletusta.

Sen mitä tästä flunssasta muuta opin on, että jos/kun sairastut – sairasta. Älä yritä päteä ja kiirehtiä töihin ennen aikojaan tai jopa sairaana. Keho ja mieli tarvitsevat lepoa!

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Erilaisuus, Työ

Kielipuoli hoitaja

Ikinuoren naisen pienet ilot

Aloitin työt Pietarsaaren vanhustenhuollossa reilut kaksi kuukautta sitten. Ironia työni taustalla on, että useampi kuukausi sitten kieltäydyin hakemasta työtä, joka olisi ollut ruotsinkieliselle hoitajalle ja sain siitä kahden kuukauden karenssin. Penni ja pinna venyivät, kun en saanut pitkään aikaan rahaa mistään, mutta laskut piti silti maksaa.

Tätä uutta työtä hakiessa esimieheni sano, ettei minun tarvitsisi käyttää ruotsin kieltä juuri lainkaan. Jo kolmantena työpäivänäni jouduin kirjoittamaan potilaasta hoitojakson loppuyhteenvedon. Potilaan äidinkieli on ruotsi, joten lain mukaan oli yhteenveto kirjoitettava ruotsiksi. Tuosta ensimmäisestä hoitotyönyhteenvedosta toisella kotimaisella kielellä en ole erityisen ylpeä, mutta sain sen kuitenkin ruotsia äidinkielenään puhuvan kollegan avulla kirjoitettua. Ensimmäinen ruotsinkielinen yhteenveto oli vaikein kirjoittaa. Pian sen jälkeen kirjoitin välillä muutaman suomeksi, ennen kuin tuli seuraava ruotsinkielinen yhteenveto kohdalleni. Toinen ruotsinkielinen hoitotyönyhteenveto olikin sitten helpompi laadittava.

1-dsc_0016

Osaston pääkielenä on ruotsi, sillä suurin osa työkavereistani puhuu sitä äidinkielenään. Ensimmäiset työviikot olivat raskaita. Ymmärrän kyllä lähes kaiken mitä potilaiden hoitotietoihin on kirjoitettu ja kykenen keskustelemaan asioista alkeellisella tasolla. Kahvipöytäkeskusteluihin en juuri ole osallistunut ja epäilen, että työkaverini pitävät minua välillä epäkohteliaana ja tyhmänäkin, kun en reagoi aina esitettyihin asioihin odotetulla tavalla.

Luulin osaavani hyvinkin ruotsia, kun muutin Kokkolan seudulle. Luuloni karisivat nopeasti. Hyvin pian oivalsin, etten ymmärrä ranta-ruotsia ollenkaan. Tämä mielikuvani ruotsin-taidoistani on vahvistunut Pietarsaaressa työskennellessäni. Joudun opettelemaan ikään kuin uuden kielen.

Kaksi kuukautta on mennyt ja nyt pystyn jo ymmärtämään mistä työkaverit kahvittelun ja ruokailun lomassa puhuvat. Työkaverini ovat todella kannustavia ja ymmärtäväisiä, joten olen alkanut myös hieman puhua ruotsia. Ehkäpä työsopimuksen loppuessa helmikuun lopussa kykenen pitämään yllä arkipäiväistä keskustelua toisella kotimaisella kielellä.

Istuessani tuppisuuna ihmisten puhuessa ympärilläni itselle oudompaa kieltä, olen oivaltanut miltä voi tuntua, kun ei tule ymmärretyksi puhumillaan kielillä. Oma ruotsinkielentaitoni ei ole aivan mitätön ja työkaverinikin puhuvat ihan hyvää suomea. Olen silti kokenut itseni usein ulkopuoliseksi tuossa yhteisössä. Minut on otettu hyvin porukkaan ja koen olevani tervetullut, mutta kielimuuri on silti tuntunut välillä liian suurelta ylitettäväksi.

1-dsc_0082

Työpäivät vievät kohtuuttomasti energiaani, kun pelkään, että minulta on jäänyt ymmärtämättä jotain tärkeää. Itselleni vaikein tilanne on, kun joku ainoastaan ruotsia puhuva potilas soittaa kelloa ja vain minä olen vapaana. Ymmärränkö mitä hän haluaa? Osaanko vastata? Monesti heitän huumorilla, että kun en ymmärrä mitä joku sanoo: hymyilen kauniisti. Näinhän minä teen, mutta sydämeni ympärillä on kylmä rinki. Hoitajana tehtävänäni olisi ymmärtää. Vai vaadinko minä itseltäni liikaa?

Kielipuolena työni väsyttää minua enemmän kuin jos osaisin kieltä paremmin. Kielipuolena olen oivaltanut miten tärkeää oma asenne asioihin on! Asenne ratkaisee – aina! Olisin voinut kieltäytyä tästäkin työstä vedoten siihen, etten osaa ruotsia tarpeeksi. Voisin tehdä työtä ainoastaan suomeksi, olla opettelematta yhtä ainoaa uutta ruotsin sanaa ja kieltäytyä kirjoittamasta ruotsinkielisiä yhteenvetoja. En kuitenkaan ole liian vanha oppimaan uutta. Ehkä tämän määräaikaisen työsuhteen jälkeen saan uuden määräaikaisen työsuhteen, jossa saan syventää nyt oppimiani ruotsinkielen taitoja.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo

Ajattele mitä ajattelet

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haasteita omalle ajattelulleni. Sairastaessani ja voidessani huonosti sorrun negatiivisuuteen, joka syöksee minut surkeilun syöksykierteeseen. Etenkin muutamana viime päivänä olen jälleen miettinyt ajattelun vaikutusta omaan pieneen elämääni. Jotkut väittävät, että pitäisi olla positiivinen, nähdä synkän pilven hopeareunus. Toisten mielestä positiivisuus ruokkii valheellista toivoa ja pessimistihän ei pety.

Vasempaan käsivarteen muutama vuosi sitten ottamani tatuointi ”As you think, so shall you be” on herättänyt paljon hyviä keskusteluja uudessa työpaikassani vanhustenhuollossa. Vanhukset ovat olleet kiinnostuneita tatuoinnistani ja halunneet tietää mitä sanat minulle tarkoittavat. Tatuointi on ollut myös jäänmurtajana erään haastavan potilaan kanssa lähestymisessä. Olemme keskustelleet potilaitten ajatuksista ja tunteista. Lyhyessä ajassa koen saaneeni hyvinkin syvällisen yhteyden useamman vanhuksen kanssa. Johtuneeko tuo sitten tatuoinnistani vai omasta muuttuneesta asenteestani – mene ja tiedä?

20160925_114402-01

Eilen eräs vanhus pyysi minulta omenaa. Viedessäni sitä hänelle hän kertoi tänään ikävöineensä perhettään ja kotiaan erityisen paljon. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Keskustelimme hänen vanhasta kodistaan ja perheestään. Hän ilmaisi toiveensa kuolla, koska elämä oli menettänyt merkityksensä. Lopuksi hän höysti sanansa toiveella, että haluaisi kuoltuaan arkkunsa täyteen omenoita. ”Eikö ollutkin hauska lopetus”, hän kysyi katsoen minua anovasti. En voinut muuta kuin hymyillä hänen kanssaan. Ymmärsin hyvinkin hänen toiveensa kuolla – mutta ei ihan vielä! Elämän vastoinkäymisistä ja sairaudesta huolimatta hän on valinnut ilon ja huumorin. Hän tuo iloa ja jaksamista monelle muulle osastolla olevalle potilaalle iloisella juttelullaan. Joukossa on varmasti myös niitä, jotka kokevat rouvan juttelun pinnallisena ja ärsyttävänä. Iloisia ja nauravaisia ihmisiä pidetään helposti turhan naurajina. ”Räkänokastakin mies tulee, muttei turhannaurajasta!”

Sitä niin helposti haluaa olla mieleksi muille, että haluaa tukahduttaa todellisen ja aidon itsensä. Olen aina ollut peruspositiivinen ja iloinen ihminen. Olen saanut kuulla olevani tekopyhä näyttelijä, joka luulee olevansa parempi kuin muut. ”Ei kukaan ole aina onnellinen!” Ei olekaan, mutta vastamäessäkin on helpompi esittää iloisuutta, ettei koko elämä luiskahtaisi negativismiin, joka vie elämää entistä synkempään suuntaan.

Me voimme antaa maailman negatiivisten ja ikävien uutisten vaikuttaa elämäämme. Ajatella, että maailma on menossa paljon huonompaan suuntaan, kuin mitä se ennen on ollut. Mieheni setä aina sanoo, että maailma menee paradoksienkin kautta koko ajan parempaan suuntaan. Hän on oikeassa. Uskon, että ihmiset oppivat, vaikka ääripäät ovat nykyään suuriäänisempiä kuin aiemmin.

1-dsc_0014-001

Minä en pysty vaikuttamaan kuin omaan elämääni. Haluan oman elämäni olevan onnellista ja täynnä iloa. Kumpaakaan en saa jos vellon kaulaa myöten menneisyyden ikävissä tapahtumissa, joita meitä jokaisella on, tai median suoltamissa traagisissa maailman tapahtumissa. Minä voin tehdä onnelliseksi itseni ja se on minun elämäni tarkoitus. Sinun elämäsi onnelliseksi tekeminen on sinun elämäsi tehtävä. Maailma yrittää kaikin keinoin syöstä kapuloita rattaisiin. Voit itse päättää annatko takapakkien masentaa, vai otatko sen elämän eteen heittämän haasteena oppia ja jatkat eteenpäin.

Rajoitteet todellakin ovat vain omassa päässäsi, joten ajattele mitä ajattelet! Voidaan ihanasti!

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Ajatuksiani Kansallissosialismista (uusnatsismi)

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yritän olla iloinen ja ajatella mukavia asioita. Yritän ajatella positiivisia ajatuksia, levittää ympärilleni valoa ja hyvää mieltä. Tänään en siihen kykene. Kyyneleet ovat tänään saaneet valua ja tukkia jo valmiiksi tukossa olevaa nenääni etisestään. Koko eilisen illan ja tämän aamun tuutit työntävät ikäviä uutisia etelästä. Nuori mies on kuollut Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoituksen seurauksena Helsingissä. Uusnatsi-liike riemuitsee siitä, että ”katu on muuttunut punaiseksi punikin verestä. Eläköön kansallissosialismi!”

Ihmisen julkea pahuus saa minut voiman pahoin. Miten joku voi toivoa toiselle kuolemaa, vain tämän ajatusten tähden? Uskonto, ihonväri, kansallisuus, poliittiset näkemykset ja varallisuus ovat olleet aikojen kuluessa aiheuttaneet väkivaltaa ja vihaa.

Mistä johtuu, että jotkut ihmiset nauttivat vihan ja pelon lietsomisesta? Tuoko se vallantunnetta, auttaako se yhteenkuuluvaisuudentunteen luomisessa? Minun on vaikea uskoa, että jotkut ihmiset syntyvät sydämeltään mustina. Mitä tapahtuu sellaisen ihmisen sydämessä ja mielessä, joka antaa ”pirulle pikkusormen” ja heittäytyy pahan kätyriksi? Millaisia elämänkokemuksia tuolla ihmisellä on ollut, että hän on valinnut tehtäväkseen tuhota mahdollisimman monta muuta elämää omalla ilkeydellään ja pahoilla teoilla?

Sanotaan, että esimerkiksi koulukiusaajat olisivat onnettomia ihmisiä, että he itse olisivat aikoinaan olleet kiusattuja. Harvasta koulukiusaajasta tai kiusatusta kuitenkaan tulee pahaa aikuista, vaikka kiusaaminen ihmiseen jäljen jättääkin. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Olin lihavuuteni takia koulukiusattu ja voisin väittää, että minua kiusataan vieläkin. Mutta näin ei ole! Kaiken omaan maailmaani ristikkäisen kommentoinnin kuulen kuitenkin omissa korvissani edelleen lihavuuteeni liittyvänä vinoiluna, vaikka näin asia ei todellisuudessa ole. Minusta, ja todennäköisesti monesta muusta tavallani koulukiusatusta, tuli ”suvakkihuora” ja tomera kukkahattutäti, joka ei voi sietää heikomman kiusaamista.

Nuoren ihmisen elämä on päättynyt aivoverenvuotoon, koska hän osoitti vastalauseen Suomen Vastarintaliikkeelle. Koska me tavalliset kansalaiset osoitamme mieltämme, ettemme halua tällaisia uusnatseja terrorisoimaan elämäämme? Omaan kotikaupunkiini kotiutui myös Soldiers of Odin-liike. He kysyivät Facebookissa mielipidettä ryhmän tarpeellisuudesta. Kaupungissa joku maahanmuuttaja oli raiskannut nuoren naisen ja liike perusteli partioinnin tarvetta tapahtumalla. Tuo raiskaus on todella ikävä tapahtuma. Itse olen saanut liikkua kotikaupungissani rauhassa ilman mitään häiriöitä, sekä yöllä että päivällä. Keski-ikä ja ylipaino ovat varmaan suojelleet minua. Soldiers of Odin aiheuttaa itselleni enemmän pelkoa ja epävarmuutta kuin kaupunkimme ulkomaalaiset. En ollut yksin mielipiteeni kanssa.

img_20160909_075331

Miksi me emme voi elää yhdessä rauhassa? Keskustella sovussa asioista ja sopeutua siihen asiaan, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia ja ajattele asioista samalla tavalla. Asioista pitää pystyä keskustelemaan kiihkeästikin, mutta väkivaltaan ei tarvitse sortua. Meitä suomalaisia on niin vähän, että kyllä tänne sekaan muutama ulkomaalainen mahtuu.

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Töihin lähtö lähenee

Ikinuoren naisen pienet ilot

Venetsialais-viikonloppu tuli ja meni. Rauli-myrsky ohitti lauantaina Kokkolan ilman suurempia vaurioita. Minun elämäni tuntuu jysähtäneen paikoilleen. Minä haahuilen kotonani huoneesta toiseen päämäärättömästi, kykenemättä tarttumaan mihinkään tehtävään.

Olen aloittanut kutomaan pitsihuivia. Välillä kudon muutaman rivin ja lasken kutimen sitten kädestäni tuijottaakseni vastapäistä seinää hypnoottisesti, ajattelematta kuitenkaan yhtään mitään. Pääni sisällä vallitsee kammottava tyhjyys. Siellä ei liiku vaihteeksi minkäänlaista ajatusta. Se on toisaalta virkistävääkin, vaihtelua jatkuvalle asioiden yliajattelemiselle.

Kulutan aikani aivan ilmanaikuiseen söheltämiseen, vaikka tärkeääkin tehtävää olisi. Makuuhuoneen tapetit odottavat repimistä ja uudet tapetit laittamista, huivin- ja sukankutimet odottavat kutomista sekä ”kirjastohuone” järjestämistä. En saa itseäni liikkeelle. Tuntuu kuin olisin syönyt sata kiloa nauloja ja sen jäljiltä kroppa painaisi miljoona kiloa. Toisaalta, kun mieheni tulee töistä kotiin ja ehdottaa Pokémon-jahtia tai sukulaiset geo-kätköjen etsimistä, olen sekunnissa valmis.

20160829_092454-01
Kutimeni. Sukat ja pitsihuivi.

Tiedän mikä on syynä tilapäiseen saamattomuuteeni ja ”pysäkillä olon”-tunteeseeni. Aloitan uuden työn torstaina (1.9). Yritän olla ajattelematta asiaa. Haluan vajota tilapäiseen taantumukseen. Dive into oblivion. Työ on tuttua työtä. Olen tehnyt sitä vuosia Kokkolan terveyskeskuksessa. Myönnettäköön, että uudet työkaverit ja toimintatavat aiheuttavat normaalia jännitystä ja odotuksen kutinaa. Eniten yritän olla ajattelematta uuden työpaikan sisä-ilmaa. Lähes kaikissa edellisissä työpaikoissani olen kärsinyt jatkuvista poskiontelotulehduksista ja muista keuhko-ongelmista. Minulla todettiin alkukesästä astma ja kortisonilla olen saanut oireeni kuriin. Vaivoikseni on hyökännyt myös hajuste-yliherkkyys. Entiselle hajuvesifriikille tilanne on lähes sietämätön. Olen vaihtanut pesuaineita ja luopunut rakastamistani parfyymeistä.

20160829_092237
Uskolliset ystäväni: Flixotide ja Ventoline.

On vaikea myöntää edes itselle, että töihin lähtö nostattaa hyvin ristiriitaisia tunteita. Iloitsen kovasti töistä, siitä että tapaan uusia ihmisiä ja pääsen tekemään työtä, jonka parhaiten osaan. Eniten odotan kuitenkin tilipäiviä. Toista vuotta olen elänyt ansiosidonnaisella päivärahalla, joka on kyllä riittänyt jopa pieniin ylellisyyksiin. Silti on mukava saada sen verran enemmän rahaa kuukaudessa, että on varaa jälleen säästää pahojen päivien varalle. Ilon takana pilkistää suurimpana tunteena pelko. Pelkkään, ettei terveyteni kestäkään. Kauhulla ajattelen jatkuvaa poskiontelotulehdus-kierrettä, jolloin pää on kuin sumussa, ajatus kulkee klimppeinä ja räkä lentää. Olisi kamalaa palata tuohon tilaan, jollaista elämäni on ollut vuosia. Pelkään myös hajusteyliherkkyyteni pahenemista monikemikaaliyliherkkyydeksi (mcs).

Yritän olla ajattelematta mitään! Valoakin nopeamman ajatustoimintani vuoksi, yritän pitää pääni tyhjänä. En ruoki sitä pelolla, etten alkaisi panikoimaan. Haluan mennä töihin, enkä anna ajatusteni tai oireitteni sitä estää. Haluan kokeilla olenko kuvitellut kaiken. Voihan olla, että olen ollut väärässä. Minun on otettava riski ja uskallettava!