Elämänrytmi – Sivu 2 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Viidenkympinkriisi

15 lokakuun, 202115 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Voiko viidenkympin kriisi tulla 56-vuotiaana? Aivan sama! Mulla se on ihan selvästi menossa.

Huomaan kyseenalaistavani kaiken jo oppimani ja miettiväni tässäkö kaikki nyt sitten oli. Yritän muistella ovatko nämä ajatukset ja asenteet omiani vai onko joku sanonut tai opettanut ne minulle.

Elettyä elämää takana on reippaasti ja luoja tietää, että olen elänyt. Olen nähnyt maailmaa, ihastuttanut ja vihastuttanut valinnoillani. Olen tavannut paljon ihmisiä, joista suurin osa on mennyttä elämää. Harva on koskettanut niin paljon, että olen halunnut heidän jäävän pysyväksi osaksi elämääni. Pitkään tunsin syyllisyyttä siitä, etten osaa solmia pidempiaikaisia ihmissuhteita. Vasta oikeat ihmiset ympärille löydettyäni olen tajunnut, että olen introvertti, enkä viihdy sellaisten ihmisten seurassa, joihin en saa syvällistä kosketusta.

Vanheneminen alkaa näkyä, keho ei enää ”taivu” ihan samaan kuin ennen. On aika päästää irti vertailusta. Lehtien ja somen upea kroppaiset naiset ovat nuoria ja ah, niin kauniita! Mutta minä olen minä! Olen 56-vuotias keski-ikäinen nainen, jonka juuret ovat syvällä Suomen suossa. Hyvä niin!

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi lauloi. On aika hyväksyä faktat ja jatkaa niiden pohjalta eteenpäin. En ole julkkis, enkä kultalusikka suussa syntynyt naispuolinen Hannu Hanhi, mutta miksi minun tarvitsisikaan olla? Elämä on kaiken kaikkiaan kohdellut minua suhteellisen hyvin. Olen saanut oman osani tragediaa, komediaa ja draamaa. Olen elänyt päiviä, jotka haluaisin mieluiten unohtaa ja päiviä, joita en halua ikinä unohtaa!

Olen elämänvaiheessa, jossa tunnen tarvetta jättää repustani turhat taakat matkan varrelle. En halua esimerkiksi kantaa mukanani tätä syyllisyyttä omasta epätäydellisyydestäni. Maailmassa ei ole ainoatakaan täydellistä ihmistä, joten en minäkään sellainen voi olla. Täydellisyyteen pyrkiminen on vaikuttanut hyvin paljon elämääni ja valintoihin, joita olen tehnyt. Sanoisin jopa että liiankin paljon! Perfektionismi on usein syönyt ilon elämästäni.

Voisin ajatella, että keski-iässä suuri osa elämääni on ohi. Valitsen kuitenkin vaihtoehtoisen ajattelutavan. Keski-iässä voi jättää turhan taakseen ja jatkaa matkaa, jota vielä on reilusti edessä, keventyneenä.

Aktiivinen elämäntapa, Elämänrytmi

Bucket list

11 lokakuun, 202111 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin koko viime viikon kotona kipeän, ylirasittuneen polveni vuoksi. Vietin paljon aikaa yksin, enkä totaalilepoon määrättynä kyennyt liikkumaan kovin paljoa. Oli siis aikaa tehdä ajatustyötä.

Kuulun siihen ihmislajiin, jonka ajatukset laukkaavat normaalistikin äänennopeudella, mutta kun kroppa oli pakotettu lepoon, tuntui että ajatukset liikkuvat tahdilla äänenopeus potenssiin sata. Olen viime aikoina käsitellyt elettyä elämääni, ahdistunut ja murehtinut valintojani ja tekemisiäni sekä katunut tekemättä jättämiä juttuja. Tarpeeksi ahdistuttuani päätin kuitenkin keskittyä tulevaan. Mennyttä en voi muuttaa, mutta haluan muovata tulevasta mahdollisimman hyvän.

Jostain internetin ihmeellisestä maailmasta silmiini oli osunut ajatus ”bucket list”in tekemisestä. Luin ”ämpärilistasta” suurella mielenkiinnolla. Listan idea on kirjata ylös asioita, joita vielä haluaa tehdä ennen kuolemaa. Muistin joskus lukeneeni jostain naistenlehdestä Paola Suhosen ”bucket listista”. Hän oli kovin innoissaan listasta ja kertoi sen innostaneen häntä aktivoitumaan oman elämänsä laajentamisesta ja värittämisessä kokonaan uusilla väreillä.

Innostuin valtavasti ja kaivoin blingbling-vihkoni (kiiltäväpintainen tavallinen muistikirja) esiin ja kirjasin ensiksi 44 kohtaa, joihin ajattelin kirjoittaa asioita, joita elämässäni vielä haluan tehdä. Olin aivan touhuissani asian kanssa ja ajattelin sen avaavan minulle aivan uusia ovia.

Kolme päivää myöhemmin olen aivan turhautunut ja ahdistunut koko hiivatin ämpärilistasta! Olen saanut kirjattua siihen nyt valtavan ajatustyön tuloksena kuusi erillistä kohtaa. Kaikki ovat aivan älyttömiä, kuten: syön tyylikkäästi pieniä ruoka-annoksia!

Miksi mä aina haksahdan tällaisiin ”tee näin niin elämäsi paranee”-juttuihin? Kuinka vaikeaa voi olla antaa vain mennä ja kuunnella hetkessä omaa intuitiotaan? Kyllä saa ämpärilistat nyt mun puolesta olla!

Elämänrytmi

Kati ja Aila in memoriam

29 syyskuun, 202129 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulta on pienen ajan sisällä kuollut kaksi pitkäaikaista ystävää. Näillä molemmilla itseäni jonkin verran vanhemmalla upealla naisella on ollut suuri merkitys elämässäni.

Katin tapasin, kun asuin vielä Lumijoella. Hän oli ollut toisen ystäväni Kaisan työkaveri Limingan terveyskeskuksessa ja tutustuin häneen sitä kautta. Kati oli syntynyt vuonna 1935 erittäin suuren talon tyttäreksi. Hän oli tehnyt elämäntyönsä kätilönä ja terveydenhoitajana. Kun tapasimme, hän oli jo jäänyt eläkkeelle. Hän oli opiskellut aromatetapeutiksi ja se oli hänen suosikki ajanvietteensä eläkepäivinä.

Katilla oli tapana viettää talvisin 3 kuukautta Teneriffalla Puerto de la Cruzissa. Kun olimme tutustuneet kunnolla, hän kysyi haluaisinko tulla hänelle kylään, kun hän on siellä. Mietin asiaa jonkin aikaa, sillä myönnän, loma Espanjassa ei kamalasti kiinnostanut. Mulla oli mielikuva varastelevista ja kieroista espanjalaisista. Kyllä mä oonkin ollut joskus avarakatseinen! Hah! Päätin kuitenkin lähteä. Varasin matkan Puerto de la Cruziin helmikuulle. Rakastuin ensisilmäyksellä. Tuntui, kuin olisin tullut kotiin! Vietimme Katin kanssa mukavan viikon ja tutustuin sinä aikana Katin ystävään Ailaan, joka oli Kokkolasta.

Aila oli elämää suurempi nainen monessakin mielessä! Kokkolassa varmaan kaikki tunsivat hänet. Hän pukeutui aina näyttävästi: mustaan, punaiseen ja valkoiseen. Sininen luomiväri ja isot mustat aurinkolasit olivat hänen tavaramerkkejään. Hän oli ollut naimisissa egyptiläisen kanssa, joten hänen sukunimensä ei ollut suomalainen, vaikka hän olikin Karjalasta evakkona saapuneiden vanhempien tytär. Aila oli syntynyt vuonna 1946 Kokkolassa ja elämäntyönsä hän oli tehnyt Tukholman Huddingen sairaalassa sairaalavalokuvaajana.

Kati siis tutustutti minut Ailaan, jota ilman elämäni eron jälkeen Kokkolassa olisi ollut melko tyhjä ja yllätyksetön. Molemmat naiset tulivat elämääni minun heikolla hetkelläni antamaan mallia itsenäisestä ja vahvasta naisesta.Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen!

Kati kuoli keväällä pitkään jatkuneen sairastelun päätteeksi. Näin hänet viimeisen kerran pari vuotta sitten, kun vein Ailan hänelle kylään mennessäni itse Kaisalle. Tiesin intuitiivisesti, että kohtaaminen olisi viimeinen ja murehdin Katin menetystä jo tuolloin. Ailan kuolema elokuun lopulla tuli täytenä yllätyksenä. Tiesin, että hän oli ollut sairaalassa saatuaan aivo- ja sydäninfarktit. Hän soitti minulle itse ja kertoi sairastumisestaan. Hänen syntymäpäivänään kesäkuun 26. päivä, soitin hänelle kesälomareissulta onnitellakseni häntä. Hän kertoi olevansa taas sairaalassa. Lupasin mennä katsomaan jossain vaiheessa, kun palaan lomalta. En kerennyt nähdä häntä! Elokuun loppupuolella olin lähdössä yövuoroon, kun mieheni luki Kokkola-lehdestä Ailan kuolinilmoituksen.

Kadun varmaan loppu elämäni, etten käynyt katsomassa ystävääni! Järki sanoo, että en voinut tietää hänen kuolevan. Mutta olin luvannut käydä! En voi käsittää, että eläväinen, ajassa kiinnioleva, suuriääninen ja rakas ystäväni on kuollut!

Vuosi on siis ollut jälleen henkisesti raskas. Ystävien kuolemat tuntuvat kuin olisi menettänyt palan itsestään. Olen kiitollinen sekä Katille ja Ailalle kaikesta mitä heiltä sain. Molemmat olivat suuri sydämisiä ja rakastavia ihmisiä, joiden ystävänä oli hyvä olla. Kiitos yhteisestä matkasta!

Elämänrytmi

Levoton sielu on rauhoittunut

13 elokuun, 202113 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen ollut hyvin levoton lapsi, nuori ja aikuinen. Isäni sanoi kerran, että mun elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Jos pidän jostain tänään, voi olla varma, että vuoden kuluttua tilanne on ihan muuta. On mulla kuitenkin koko elämäni mukana kulkenut itselleni neljä K:ta: kirjat, kirjoittaminen, kuvaaminen ja käsityöt. Nämä kaikki ovat olleet, ja ovat edelleen, mulle todella tärkeitä harrastuksia. Ne rentouttavat ja tuovat arkeen kaivattua kauneutta.

Arjen kauneutta kuvattuna omalla takapihalla

Ystäväni kysyi minulta tovi sitten miksi lomailen aina samoissa paikoissa? Mietin asiaa metsälenkillä. Olin ollut lihava lapsi, josta kasvoi lihava nuori ja aikuinen. Koko elämäni olen koettanut sopeutua joukkoon. Olen yrittänyt miellyttää muita, että minusta pidettäisiin. Toisten miellyttäminen merkitsee usein itsensä unohtamista. Kun seura muuttui, myös käytökseni muuttui. Olin oikea kameleontti, liputin milloin kenenkin värejä. Lapsuuteni oli sosiaalista kaaosta.

Sosiaalinen kameleontti kasvoi aikuiseksi. 21-50-vuotiaana muutin aivan liian monta kertaa. Missään ei ollut hyvä, aina oli joku pielessä. Myös työpaikkoja tuli ja meni. Asuin kaksi vuotta nuoruudessa ulkomailla. Vuoden Sveitsissä ja vuoden Englannin etelärannikolla. Kuljimme paljon ulkomailla ensimmäisen mieheni kanssa. Hänellä oli tovin lähin esimies Lontoossa. Lentokentät tulivat tutuiksi, samoin suuri osa Euroopan pääkaupungeista. Ensimmäinen avioliittoni päättyi osittain oman rauhattomuuteni ja tyytymättömyyden takia. Mikään ei tuntunut enää riittävän, vaikka kaikkea oli ja mahdollisuudet olivat lähes rajattomat.

Elämäni on rauhoittunut vasta viimeisen 6 vuoden aikana. Olen oppinut pakon edessä hyväksymään oman vajavaisuuteni. Perfektionismi olisi ollut tie liian aikaiseen tuhoon. Olen toistanut itselleni: ”keskinkertainen on riittävä. Minä riitän!” Minun ei ole tarvetta enää jatkuvasti tuoda itseäni esille, eikä yrittää olla parempi kuin muut. Olen hyväksynyt että olen ”riittävä” ja ”keskinkertainen” jopa ”huono”, jos jokin kaikesta huolimatta on hauskaa.

Tätä kaikkea pelasin ystäväni kysymykseen, miksi lomailen aina samassa paikassa. Mä on kulkenut paljon, nähnyt paljon ja kokenut liian paljon, että nykyään huomattavasti vähempikin riittää. Mulla ei ole tarvetta, eikä kauheasti enää haluakaan matkustella joka lomalla ulkomaille. En koe, että saan sieltä yhtään sen enempää kuin Suomen Lapista. Kyllä mä todennäköisesti vielä ulkomaanreissuja teen, kun tästä koronasta selvitään. Ihan yhtä mielelläni matkustan silti vaikka viikonloppulomalle Vaasaan. Vähempi ja pienempi riittää! Keskinkertainen on hyvä!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Mä oon täällä taas

12 kesäkuun, 202112 kesäkuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Edellisestä blogi-kirjoituksestani on kulunut melkoinen tovi. Sinä aikana elämässäni on tapahtunut jättikokoinen muutos.

Mä kyllästyin olemaan valittava keski-ikäinen ämmä, joka on koko ajan sairas. Omakuva oli vinoutunut ja olin kaikin puolin tyytymätön itseeni. Koska olen vakuuttunut, että elän iäkkääksi, pitkä elämä sellaisena viheliäisenä kätisijänä jollaiseksi olin muuttunut, ei houkutellut. Tuli tarve tehdä suunnanmuutos omassa elämässä.

Tässä olen minä 2018 ennen elämänmuutostani

Päätin, että ylipainosta on päästävä – lopullisesti! Olin nähnyt telkkarista Michael Mosleyn dokumentin 5:2 paastosta, myös ystäväni oli katsonut ohjelman. Päätimme kokeilla kuinka kaksi paastopäivää viikossa voisi mahdollisesti auttaa painon pudotuksessa. Itselleni uskollisena latasin puhelimeeni vielä ruokapäiväkirja-ohjelman, että saisin dokumentoitua asiaa. Paastopäiviksi valitsin maanantain ja torstain. Muina päivinä pidin tarkkaa lukua kaloreista ja yritin pitää ne mahdollisimman vähäisiä, kuitenkin niin, että elämä ei menisi kärsimyksen puolelle.

Kolmessa vuodessa tapahtunut ulkonäönmuutos

Ja kyllähän tuloksia alkoi tulla! Vajaan vuoden kuluttua olin 43 kiloa keveämpi. Mielestäni muutos oli tapahtunut helposti ja tavalla, jota voin jatkaa lopun elämäni. Tässä painossa olen nyt ollut noin vuoden ja olen siihen tyytyväinen. Olen 56 vuotias, enkä koskaan halunnut olla laiha, vaan sen kokoinen, että saisin vaatteeni tavallisista kaupoista ja kirpputorilta.

Olen saavuttanut tavoitteeni!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Taide, Valokuvat

Makrovalokuvausta Särestössä

4 heinäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kuusi vuotta sitten joulun alla, ostin itselleni vihdoin järjestelmäkameran. Olin haaveillut omasta kunnon kamerasta jo vuosia, sellaisesta missä olisi kunnon makrolinssi loittorenkaineen. Kävin kameran ostettuani keväällä kaksi valokuvauskurssiakin, joten kameran toiminnat tulivat tutuiksi. Kameraa olen toki käyttänyt paljon, enkä omasta mielestäni osaa kuvata puhelimella niin hyvin kuin omalla rakkaalla Nikonillani. Makrolinssi on kuitenkin jäänyt loittorenkaineen valitettavan vähälle käytölle. Haaveenani on ollut kuvata Suomen luonnonvaraisia kasveja. Kasveja olen kyllä kuvannut, mutta aika vähän makrolla. Makroputki on ollut joka kesä mukana Levin reissuillammekin, mutta aina sen olen jättänyt mökille tai autoon.

Tänään päätin, että otan makron ulkoilutukseen Särestöniemeen. Olen nähnyt Reidarin tauluja niin paljon, ettei ole enää mitään halua kuvata niitä. Särestön koko pihamaa-alue on hyvin rehevä ja sitä ei niitetä kokonaan, joten siellä on varmasti sopivia lähikuvauskohteita ja mahdollisesti myös lampaita. Jätin siis reilusti tällä kertaa lähtiessä kaikki muut putket mökille.

LRM_EXPORT_85450212679328_20190704_175744087-01 — Reidarin Gallerian seinä

Ajelimme Särestöön ja kävelimme suoraan vilauttamaan ”Museo-korttejamme”. Museokortit ovat olleet meidän pelastus, vaikka olemmekin vilautelleet niitä lähinnä pääkajupunkiseudulla. Paljon museoita kirtävinä noin 60€ kortin hinnan säästää hyvin nopeasti takaisin. Meidän tapauksessa kortti ”haukkuu hintansa takaisin” jo yhdellä Helsinginreissulla ja kaikki muu on pelkkää plussaa.

LRM_EXPORT_84724418154605_20190704_174538292-01 — Reidarin maaliputkiloita

Lipunmyyntirakennuksen ja Gallerian välissä oli tämänvuotinen erikoisjuttu. Reidar oli perheensä ”mustalammas” joka ei oikein perustanut maatalon töistä. Metsätöissä hän maalaili pöllien päihin ”stalineita”. Tänä vuonna oli Särestössä Reidarin palaneen kodin kivijalan päälle järjestetty vieraille mahdollisuus maalata omakuva ”pöllinpäähän”. Me luonnollisesti tartuimme tilaisuuteen. Olipa hauskaa!

Katselimme luonnollisesti kaikki esille laitetut taulut. Joukossa oli monta sellaista taulua, jota en ollutkaan ennen nähnyt. Teemana oli Reidarin suhde äitinsä juuriin Ruijaan, (Norjan suomenkielisiin eli kveeneihin) ja äidin ja isän peruna saama usko yliluonnolliseen ja etiäisiin. Monta hienoa taulua! Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että Reidar Särestöniemi on suosikkitaiteilijoitani?

IMG_20190704_121737 (1).jpg — Meidän omakuvat.

Vietin pitkän tovin pihamaalla peräpää pystyssä kuvaten kukkasia. Matkalla kohti vanhaa Särestöä pääsimme myös silittelemään niitä lampaita. Vanhan Särestön saunan edessä kuvasin kukkaa ja pöheikkö kahahti. Sieltä lähti jokin eläin liikkeelle. Muutaman metrin päässä pötkötti erittäin suurimahainen sisilisko tukin päällä. Sillä ei ollut minnekään kiire vaan se antoi kuvata itseään kuin oikea diiva.

Kukkia kuvasinkin koko loppupäivän. Makrolla kuvaaminen oli niin hauskaa, että päätin jatkaa sitä huomennakin, kun kierrämme uudelleen Äkäsaivon kierroksen.

Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Saalistusjotos

3 heinäkuun, 201920 heinäkuun, 2020 Ikinuoren naisen pienet ilot

Neljäs lomapäivää Levillä valkeni jälleen harmaana. Ei kuitenkaan satanut. Kolmena edellisenä päivänä on varsinainen vaeltaminen jäänyt säälittäväksi yritykseksi, joten tälle päivälle olimme suunnitelleet vaellusretken Ylläkselle. Levin omat reitit ovat valitettavasti keski-ikäiselle pyöreälle pariskunnalle hieman liian raskaita. (Ehkäpä ensi kesänä…?) Olimme valinneet reitiksi ”Saalistusjotoksen”, joka Ylläksen nettisivujen mukaan on noin 6km ja vaikeusasteeltaan helppo.

Ylläkselle saavuttuamme pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta edelleenkään ei satanut. Ajattelimme, ettemme ole sokerista ja päätimme kiertää reitin, koska olimme niin suunnitelleet. Tovi meni kun pyörimme pitkin keskuksen pihaa ja parkkipaikkoja. Kävelyreitin lähtöpaikka oli todella huonosti merkitty: yksi viitta osoitti itään ja toinen länteen. Meinasin jo pakata miehen takaisin autoon ja palata Leville. Lähtöpaikka kuitenkin löytyi ja matkaan päästiin.

Ensimmäiset 1,5km olivat aika perinteistä suomalaista metsämaastoa. Polku oli leveää ja helppokulkuista. Matkanvarrella oli kivoja tauluja tutuista eläimistä ja niitä saalistavista eläimistä.

1,5 kilometriä kuljettuamme oli myös ensimmäinen laavu: Kahvikeitaan laavu, jonka takana solisi myös ihastuttavasti pieni kaltio (lähde). Päätimme levätä ja paistaa makkarat vaikka matka ei vielä ollut rasittanut meitä ensinkään. Onneksi lepäsimme ja tankkasimme nuotiossa käristetyllä makkaralla, sillä seuraavan kahden kilometrin matkalla todella tarvisimme niistä saatua energiaa.

Kahvikeitaan laavulle saimme tallustaa tasaisessa metsämaastossa suhteellisen leveää väylää. Tuolta laavulta tie lähti rinteeseen; ei kovin tiukkaa nousua kuitenkaan, mutta tasaista nousua kuitenkin. Hyvin pian maasto muuttui lehtomaiseksi. Aluskasvillisuutena rehoitti valtavan suuria saniaisia. Rentukat kukkivat vielä tunturipuroissa. Noin kilometrin matka oli hyvin rehevää aluskasvillisuuden puolesta. Joskus kaatuneet puut toivat ravintoa maaperään ja hyönteisille. Vaikka olikin kosteaa ja paljon kasvillisuutta, oli yllättävää ettei mäkäräisiä tai sääskiä (mieheni väittää niitä hyttysiksi!) ollut haitoiksi asti.

Kävelyvauhti hidastui huomattavasti. Polut olivat kivikkoisia ja juurakkoisia. Jokaista askelta piti varoa, ettei tule haaveria ja joudumme soittamaan noloina apua.

Yhtäkkiä edessä näkyikin tunturin rinne ja rakkaa. Huomasimme kävelevämme kurussa. Kurun nimi selvisi meille hetkeä myöhemmin Tuomikuruksi. Polku oli välillä vain kengän levyinen ja pudotusta kurun pohjalle muutama metri, Hetken piti edetä kieli keskellä suuta ja silmät tiukasti maassa.

LRM_EXPORT_57460678962922_20190703_195133089 — Tuomikuru

Tuomikurun päässä olimme puurajan yläpuolella ja siitä olikin enää hyvin pieni nousu Tuomikurun laavulle. Maisemat olivat päätähuimaavat!

Tuomikurun laavu on upealla paikalla. Olimme silti iloisia, että olimme syöneet eväitä Kahvikeitaalla. Istuimme tovin penkeillä ihailemassa maisemia ja ihmettelemässä maailman kauneutta. Tunsimme itsemme niin pieniksi sen suuruuden keskellä.

Loppumatka alas rinnettä olisikin sitten aika tylsä. Edessä avautui kahden metrin levyinen straada, jota oli hyvin helppoa astella alaspäin rinnettä. Olimme hyvin iloisia, että olimme kiertäneet reitin näin päin. Jälkeen päin ajateltuna olisimme varmasti kyllästyneet reitin mitäänsanomattomuuteen kahden kilometrin kohdalla ja kääntyneet takaisin, jos olisimme valinneet päinvastaisen kiertosuunnan. Sitäpaitsi silloin, kun polku oli hankalaa, meillä oli runsaasti voimia jäljellä. Leveää tietä on helppo tulla alas muuta väsyneenä se kivikko ja juurikko olisi ollut työläs.

Kaiken kaikkiaan erityisen hyvä päivä! Kannatti kiertää Saalistusjotos, vaikken sitä mitenkään erityisen helpoksi kutsuisikaan. Ei se vaativa oli eikä vaikea, mutta ihmiselle, joka on tottunut kulkemaan lähinnä asfaltilla se varmasti on vaativa.

LRM_EXPORT_59358576602406_20190703_203917719 — Myös vanamoja kasvaa Ylläksen maisemissa.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Ihmisarvo

Päivitys – Minä olen elossa!

8 huhtikuun, 20198 huhtikuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

En ole kirjoittanut aikoihin. Viimeksi näyn kirjoittaneen kesälomareissullamme Särestön vierailustani. Siitä on lähes 10 kuukautta. Elämä on silti jatkunut. Tai no – minun elämäni on jatkunut. Onneksi!

Vuoden olimme läheisen ihmisen ”omaishoitajia”. Pidin huolta, että hän pääsee labraan, lääkärille ja muille sovituille käynneille. Mieheni tehtävänä oli varmistaa jatkuva ravinnonsaanti, omainen kun ei halunnut kotipalvelua eikä yhteiskunnan ”edullisesti” tarjoamaa ruokapalvelua tai kaupan kotiinkuljetusta. Emme mekään niitä olisi halunneet. Ne ovat kalliita!

Vuosi oli henkisesti hyvin raskas. En saanut aloittamaani ”taidehistorian kurssia” suoritettua loppuun, vaan se jäi kahta kurssia vaille. Työ yhdistettynä ”omahoitajuuteen” meinasi viedä mehut. Sairastin paljon ja pinna oli monesti äärimmäisen tiukalla. Omainen oli usein sairautensa luonteesta johtuen sekava ja se asetti hoitamiselle omat haasteensa. Tieto omasta tilenteesta ja itsensä hoitamisen tärkeydestä ei meinannut mennä hänelle perille, vaikka kuinka olisi selittänyt. Tuntui välillä kuin olisi huutanut tuuleen. Oman leimansa vuodelle toi se, että omainen ei antanut minulle lupaa kertoa sairaudestaan kenellekään. Ei kenellekään – ei edes siskoilleen. Kuinka monta kertaa jouduinkaan muotoilemaan sanojani ja väistelemään kysymyksiä – ja tunsin itseni viheliäiseksi petturiksi. Pidin kuitenkin lupaukseni loppuun asti.

IMG_20190121_084228-02 — Näillä käytävillä kuljin niin usein omaiseni kanssa, tukien häntä fyysisesti ja psyykkisesti

Silti en kadu päivääkään ja tekisin edelleen samat ratkaisut. Omainen, vaikka olikin mieheni omainen, oli minulle rakas. Nyt kun kuolema on niittänyt kauraa ja korjannut pois rakkaan omaisemme, olen vakuuttunut siitä, että mitään en muuttaisi. Minulla on ollut arvokas tilaisuus tehdä rakkaalle ihmiselle viimeinen palvelus. Olen saanut auttaa häntä silloin, kun kukaan muu ei siihen ole kyennyt. Hänen ei viimeisenä elinvuotenaan ole hetkeäkään tarvinnut tuntea olevansa yksin tai hylätty.

Minun elämäni jatkuu vielä, toivottavasti pitkään, joten minulla on aikaa opiskella ja toteuttaa omia ambitioitani. Omaiseni aika päättyi ja hänet haudataan lauantaina.

Kiitos yhteisestä matkasta sielunveljeni! Seuraavassa elämässä tavataan!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Terveys

Äänikirjat ja kevät 2018

6 kesäkuun, 20187 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesäloman kolmas päivä on kääntynyt iltaan. Alan olla rentoutunut ja väsymyskin alkaa helpottaa. Omainen joutui sairaalaan pari kuukautta sitten ja pääsi kotiin pari viikkoa ennen lomani alkua. Viime viikkoina aika on siis mennyt hänen asioidensa järjestelemisessä ja auttamisessa päivittäisissä pikku asioissa. Miellyttävä ja palkitseva velvollisuus, joka kuitenkin on velottanut oman osansa virtavarastojani.

Lukemiseen ei energia ole riittänyt. Äänikirjoja olen kuitenkin jonkin verran kuunnellut. Sain juuri loppuun Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran”. Kirjaan oli hankala päästä sisälle, osaksi siksi että kirjassa oli niin paljon henkilöhahmoja. Alkuun kirjan juoni kulki hieman hypähdellen henkilöstä toiseen, joten tarinaan tarttuminen kesti aikansa. Onneksi sinnittelin, sillä jatkaminen palkitsi. Westöllä on uskomaton kyky luoda eläviä ja todentuntuisia henkilöitä. Itse tarina sijoittui Suomen valtion ensimmäisiin vuosiin ja kertoi ystäväporukan keinoista selvitä noista vaikeista vuosista, joissa mikään ei ollut niin varmaa kuin muutos. Pidin kirjasta, pidän yleensäkin historiallisista tarinoista, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin.

Otin kokeiluun Storytel äänikirjapalvelun. Halusin kokeilla miten nämä paljon puhutut palvelut toimivat. Storytelissä minua heti kättelyssä viehätti mahdollisuus säätää puhenopeutta sopivaksi. Yllätyin, että kun olin kuunnellut ensimmäiseksi kuunneltavaksi kirjaksi valitsemaani Dan Brownin ”Alkua” hetken, olikin helpompaa kuunnella kirjaa maksiminopeudella. Korva tottuu nopeaan puheeseen nopeasti ja tunnelmaa ei paljoa poikkea paperikirjan lukemisesta. Tosin luen silti mieluummin perinteistä paperikirjaa.

Kuunnellessani äänikirjaa, nukahdan usein kesken kuuntelemisen. En ole vielä löytänyt keinoa pysy hereillä. Monet kertovat kuuntelevansa äänikirjaa tehdessään jotain muuta tai ulkoillessaan. Askareita tehdessä voisin kyllä harkita kirjaa kuuntelevani, mutta ulkoillessa haluan keskittyä luonnon ääniin, tuoksuihin, väreihin ja tapahtumiin ympärilläni. Äänikirjan kuunteleminen ulkoillessa verottaa ympäristön tarkkailun kykyä. En ole antanut nukahtamisen haitata kirjan nautintoa. Valitsen kuuntelemiseen ajan, jolloin nukahtaminen on jopa hyväksi: ennen nukkumaanmenoa illalla tai nyt kesälomalla päivätorkkujen aikaan.

Lukeminen on hidastunut, muttei kokonaan loppunut. On ollut niin upea kevät, että olen nauttinut ulkoilmasta ja heräävän luonnon valokuvaamisesta, sekä uudesta innostuksestani katuvalokuvauksesta. Ulkoilu ja valokuvaus ovat auttaneet jaksamaan paremmin myös omaisen tarpeista huolehtimisessa ja lievittänyt orastavaa stressiä.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Intohimo, Valokuvat

Kevät ja valokuvausinto

19 huhtikuun, 201819 huhtikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kevät on täällä ja lämpö sekä välillä kova auringonvalo hellii minunkin valkoista ihoani. Tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Unen tarve on vähentynyt ja olen selvästi pirteämpi. En pidä talvesta. On pimeää, lunta sekä jäätä, kylmää ja liukasta. Oheiset ovat myös tekosyyni talven liikkumattomuudelle. Varusteista ei ulkoilu jää kiinni, sillä omistan kunnon toppavaatteet ja nastakengätkin. Pimeys kuitenkin syö sielustani valon ja ilon. Nyt kun valoa jälleen on runsaasti, olen kuin seitsemännessä taivaassa ja otan liikunnasta ja luonnosta kaiken ilon irti.

Olen kaivellut Nikonini naftaliinista ja viettänyt viimeiset päivät kuvailemalla luontoa. Tosin sankka katupöly kaatoi minut alkuviikosta sohvanpohjalle pariksi päiväksi innostuttuani liikaa liikunnasta ja valokuvaamisesta. Onneksi kortisoni on keksitty, enkä tällä kertaa kärsinyt tilapäisestä astman pahenemisesta kahta kolmea päivää kauempaa.

Pari vuotta on vierähtänyt, etten ole järkkäriäni liiemmälti ulkoiluttanut. Tiesin, että laantunut intoni puhkeaisi jälleen ja tulisi päivä jolloin kuvaisin taas suurella innolla. On ihanaa tuntea kameran paino kädessä ja kyetä säätämään itse kameran asetuksia kuvatessa. Valitettavasti kuvanmuokkausohjelmani oli lopetettu. Olen muokannut kuviani tarvittaessa Picasalla, jossa edelleen saan käännettyä RAW:na ottamani kuvat, mutten kykene sen avulla enää muokkaamaan kuvia millään tavalla. Uutta ilmaista ohjelmaa olen etsinyt ja kokeillut mm IPiccyä, joka on kyllä ihan pätevä, mutta siinä ei voi käsitellä noita RAW:na otettuja kuvia. Mieheni antoi minulle kuitenkin toivoa Photoshopista, joten katsotaan mitä uutta valokuvausrintamalla on luvassa. Koska en osaa juurikaan maalata tai piirtää toteutan luovuuttani kirjjoittamisen lisäksi valokuvaamalla itseäni innoittavia ja viehättäviä kohteita, muokkaan niitä tilanteen ja fiiliksen mukaan.

Odotan kesää ja luonnon puhkeamista kukkaan, jotta pääsen testaamaan paremmin muutama vuosi sitten makro-linssiin ostamiani lisäsuodattimia. Toivon, että kesästä ei tule yhtä sateinen ja kylmä kuin edellinen kesä oli!