Elämänrytmi – Sivu 3 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Työ

Muutoksen kourissa

28 helmikuun, 201828 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Facebook-kaverini mainitsi sivullaan, että oli podcastia kuunnellessaan oivaltanut, kuinka hänen maailmansa on juuri sellainen, miksi hän sen omilla tahtomisillaan rakentanut. Ensin annoin sanan podcast hämätä itseäni. Outo sana, jonka todellista merkitystä en vielä tiennyt. Olen miettinyt kaverini päivitystä ja oivaltanut, ettei varsinaisen pohdinnan syy ollutkaan tuo outo sana, jolle kyllä sain selvityksen, vaan tuo lauseen varsinainen merkitys.

Onko minun elämäni sellainen, millaiseksi sen olen itse omilla tahtomisillani luonut? Kyllähän se sellainen monelta osin on. Olen halunnut elää rauhallista elämää, jossa ovat aidon elämän hajut, värit ja maut. Saan taapertaa elämän monesti mutkaisella ja yllätyksellisellä polulla rinnallani ihminen, jota rakastan ja arvostan.

dav

Jonkin aikaa olen kuitenkin jo kokenut, että olisin voinut tehdä elämässä toisia valintoja. Olen muutaman vuoden poukkoillut tahtotilojen välissä, uskaltamatta ottaa hyppyä tuntemattomaan. Takaraivossani ovat olleet kuin tatuoituna Tommy Tabermannin sanat ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?”

Tahtoisin muuttaa itseäni. Olen aina pitänyt itseäni rohkeana naisena, joka tarttuu tilaisuuksiin. Viime aikoina olen huomannut olevani nynny ja laiska vetelehtijä, joka torjuu suurimman osaan eteen tulevista mahdollisuuksista, keksien sata tekosyytä, miksi riskinotto ei kannata. Vaikka elämäni moneltakin osin hyvinkin tyydyttävää ja jopa antoisaa, niin siinä on alueita, joiden toivoisin olevan toisin. Suurin alue jossa koen epäonnistuneeni, on elämän uran valinta. Siinä olen mennyt siitä mistä aita on matalin, uskaltamatta luottaa omiin kykyihini ja taipumuksiini. Viime syksynä otin ison askeleen eteenpäin tästä suosta ja aloin opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Opiskelen aluksi pelkäksi iloksi, mutta toivon silti salaa sydämessäni, että tästä tulisi jotain uutta, jotain joka uudistaisi työelämääni tavalla tai toisella.

sdr

Eli onko elämän sitä mitä olen tahtomisillani luonut, vai onko se sitä, millaiseksi olen sen alitajuisesti luonut? Tahtominen on aktiivinen tila. Tahdolla voi vaikuttaa paljon, mutta elämässä tulee aina eteen ”force majeur”-tilanteita. Noille tilanteille ei voi mitään ja eikä niille voi tehdä mitään muuta, kun hyväksyä ne osaksi elämän tosiasioita ja sen jälkeen nostaa nokka kohti taivasta ja suunnata kohti uusia pettymyksiä! 🙂

”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Terveys

Pakko päästä jonnekin!

14 helmikuun, 201828 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tänään se taas iski. Heti aamulla, kun sain silmäni auki. Tuo tuttu tunne, joka on riivannut minua pienestä lähtien. Pakko päästä jonnekin! Levoton sieluni on saanut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tahdon ”taiteilijatreffeille”, joiksi Julia Cameron näitä inspiraatio-päiviä kutsuu.

Viikkoja olen taas ollut kuumeessa, joten elämäni on kutistunut toisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kansien väliin. Olen rypenyt omassa surkeudessani saamatta aikaan juuri mitään. Tänä aamu oli erilainen. Minulle niin tyypillinen sisäinen levottomuus on herännyt ja on taas voimissaan. Yritin pitää sitä aisoissa lukemalla Tommi Liimatan Autarktista. Sainkin kirjan luettua ennätys ajassa, koska laitoin siihen kaiken tarmoni. Järki sanoo, että olisi paras pysyä kotona, mutta tunne on huomattavasti voimakkaampi. On pakko pukea vaatteet (oleskelen kotona kalsareissa ja kulahtaneessa t-paidassa), kammata tukka, laittaa korvakorut ja suunnata kohti kaupunkia.

cof

Varuiksi otan mukaan jo luetut kirjaston kirjat, jos en keksi muuta paikkaa minne askeleet suuntaisin. Jätän auton vähän kauemmas parkkiin ja alan hitaasti nautiskellen kävellä kohti kirjastoa lainakirjat kainalossani. Taivas on alkanut vihdoinkin rakoilla ja pilvien lomasta näkyy sinistä taivasta. Se saa sydämeni hymyilemään! Kevät ja kesä ovat tulossa. Otan taivaasta kuvan, koska se näyttää silmiini juuri sillä hetkellä niin äärettömän kauniilta.

cof

Kirjastossa teen tavanmukaisen lenkkini. Olen rutinoitunut kirjastossa kävijä. Hyvin harvoin etsin jotain tiettyä kirjaa, vaan kierrän oman lenkkini ala-kerran osastolla ja katson mitä kirjoja on laitettu esille. Jos jokin, syystä tai toisesta, kiinnittää tarkemman huomioni, saatan lainata sen tai laittaa pitkään tbr-listaani (to be read).

Tällä kertaa selviän kirjastosta ilman lainauksia, sillä haluan vastapäiseen kahvilaan teelle. Cafe Stiinassa otan haudutettavaa appelsiinillä maustettua rooibos-teetä ja istun yksin ikkunapöytään. Istun pöydässä pitkään miettimättä mitään, kuunnellen ihmisten ja kahvilan ääniä sekä seuraten ulkona kulkevia ihmisiä. Nautin yksin olosta muiden keskellä.

cof

Tällä kertaa sisäinen levottomuuteni tyydyttyy näin vähästä. Tunnen virkistyneeni. Vanhuus on varmaan rauhoittanut minuakin.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, kirjoittaminen, Oivallus

Paluu juurille

6 helmikuun, 20186 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tammikuun aikana olen lukenut paksuja tiiliskiviromaaneita, ja niiden avulla irroittanut itseni todellisuudesta. Aloitin Mika Waltarin Mikael Hakimilla, jonka kuuntelin äänikirjana. Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin heti vuodenvaihteen jälkeen ja nyt olen kolmannessa eli viimeisessä osassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa. Painavat ja suurikokoiset kirjat ovat rasittaneet käsiäni ja nyt muutaman päivän on ranteitani pakottanut. Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatustyölle, koska olen päättänyt hieman lepuuttaa siroja käsiäni.

mde — Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogia

Tilan antaminen omalle ajatuksen flow:lle on nostanut pintaan tuskallisen kysymyksen. Teenkö elämässäni oikeita asioita? Eli annanko aikaa oikeille jutuille. Vastauksen tiedän. Elämäni tärkeimmät asiat ovat jääneet. Ne kolme kovaa K:ta, joista olen ennenkin kirjoittanut, ovat saaneet väistyä hetkeksi syrjään: kirjoittaminen, kuvaaminen ja kutominen. Osittain kolme K:ta on jäänyt sairastamisen takia. Kysymys tänään kuuluikin: sairastanko siksi, että olen viskannut syrjään elämäni tärkeimmät asiat? Voiko ihminen yleensäkin sairastua, jos ei tee itselleen tärkeitä asioita. Eräs maahanmuuttajana maahan tullut opiskelijani sanoi kerran: ” You caucasians are so weak, that even small things make you take sickleave!”

1-DSC_0043

Olen kaivannut valokuvaamista. Kaivannut oikeaa valokuvaamista, oikealla kameralla, omalla Nikonillani. Kaipaan sitä miltä Nikon tuntuu käsissäni, kaipaan sen painoa. Toki olen kuvannut, ottanut tuhansia kännykkäräpsyjä ajattelematta mitä ja milloin kuvia otan. Nikonin kanssa asiaa pitää ajatella, paneutua kuvaamiseen ja antaa aikaa kameralle, mielelle ja sydämelle tehdä yhteistyötä. Sitä olen kaivannut. Olen kaivannut myös kirjoittamista. Sitä kuinka flow vie, kun aloitan naputella tietokoneen näppäimistöä.

1-DSC_0070

En tiedä voiko ihminen sairastua, kun hän toimii omaa sisintään vastaan, tekemällä asioita, jotka sotivat omaa sielunsuunnitelmaa vastaan. Mutta sen tiedän, että aion lepytellä sydäntäni, tehdä itseni tyytyväiseksi ja palata omille juurilleni, tekemään asioita, joista juuri minä nautin. Työ haittaa harrastuksia, mutta silti minulla on halutessani runsaasti aikaa toteuttaa itseäni. Voin valokuvata sekä kirjoittaa tuntojani ja kokemuksiani sekä niistä nousevia tarinoita ja haluan jakaa ne muiden ihmisten kanssa.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

Ihmiset ja oma väsymykseni

12 kesäkuun, 201728 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulla on ollut pidempi sisäänpäin kääntymisen-jakso. Kolmisen viikkoa on ollut aikaa pohdiskella omaa elämää ja miettiä valintoja. Sunnuntaina oli pienen kuoleman paikka. Murehdin vääriä valintojani ja mietin mitä elämäni VOISI olla. Pohdintojeni tuloksena tulin päätelmään, että olen juuri siellä missä pitääkin! Muuta en muuttaisi kuin ammattini. Ammatinvalinta on mennyt poskelleen, koska en ole uskaltanut tarpeeksi. Takaraivossa on nakuttanut lapsesta asti, etten kykene, osaa enkä ole tarpeeksi. Kaiken kaikkiaan, ammatin unohtaen, olen hyvinkin tyytyväinen ja onnellinen juuri nyt.

Sisäänpäin kääntymistä ja hiljaisuutta tarvitsen runsaasti. Ilman sitä jokin minussa ei vain toimi. Huomaan olleeni liian paljon ihmisten seurassa, kun alan käydä negatiiviseksi ja minusta tulee kärkäs sanomaan sekä kommentoimaan. Nämä ominaisuudet eivät pue ketään. Pidän ihmisistä, mutta tarvitsen huomattavan paljon yksinäisyyttä ja rauhaa jaksaakseni kaikkia pelejä ja draamaa, joita väistämättä tulee ihmisten kanssa ollessa.

Ihmissuhteet ovat minulle siunaus ja taakka. Oikeiden ihmisten (=minulle hyvää tekevien ihmisten) kanssa tunnen voimaantuvani. Nämä ihmiset ymmärtävät, etten voi olla heille jatkuvasti satavilla. He välttävät juoruilua keskittyen elämisen ilon ja ympäröivän maailman kauneuden näkemiseen. Jotkut ihmiset saavat jo pelkällä olemassa olollaan voimat valumaan jäsenistäni ja negatiivisuus hiipii mieleeni kuin syöpä, syöden sieltä kaiken kauniin ja positiivisen.

19059074_843653389120233_4603001382138794002_n — Kuva: Facebook ”Mind Of An Introvert”

En ole vielä oppinut suojautumaan muiden ihmisten energioita vastaan. Vuosia olen sitä opetellut, että elämäni olisi helpompaa, että jaksaisin arjessa. Minulle olisi mukava olla vain kotona. Voisin linnoittautua käsitöineni ja kirjoineni kotiin, käyden välillä metsässä kamerani kanssa. Se olisi helppo, mutta väärä valinta. Vuosia sitten ajauduin tilanteeseen, jossa jouduin selkä seinää vasten oman elämäni kanssa. Sain kriisiapua, jonka aikana oivalsin tärkeän asian. Minulle on tärkeintä lähteä kotoani kerran päivässä ja nähdä ihmisiä. Käydä kirjastossa tai lähikaupassa jutellen muutama sana minua palvelevan henkilön kanssa. Ihmiskontakti on minulle kuitenkin päivittäin tärkeä, vaikka viihdynkin parhaiten yksin.

Olen alkanut valikoida ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä töiden ulkopuolella. En halua antaa arvokasta aikaani ihmisille, jotka horjuttavat hyvinvointiani. Oma hyvinvointini on minulle kallisarvoinen asia. Hoen itselleni voimalausetta: ”Ympärilläni ovat oikeat ihmiset!”

Vaikka ihmiset usein saavat minut väsähtämään, pidän ihmisistä ja olen onnellinen jokaisesta kohtaamisesta! Elämä on ristiriitojen tie.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Kirjallisuus, Taide

Uusi kirjojen vuosi on alkanut

10 tammikuun, 201728 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime aikoina minulla on ollut aikaa lukea. Kotisohvalta käsin olen sujahdellut toisiin ulottuvuuksiin kirjojen kautta. Miten ihanaa onkaan antautua hyvän kirjan vietäväksi. Huomenna palaan taas työarkeen, ja luulen että lukeminen jää hetkeksi. Töissä käydessä tuntuu, ettei virtaa riitä mihinkään ylimääräiseen. Ajattelin, että puolen tunnin ajomatka mennen tullen olisi helppoa eikä väsyttäisi. Olin väärässä! Aika aikaansa kutakin! Tänään ja eilen nautin lukemisesta, huomenna iloitsen työstäni.

Joulun jälkeen olen lukenut yhdeksän kirjaa. Tämänkertaisen lukuinnostukseni aloitti joululahjaksi saamani Jukka Viikilän ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Pidin kirjasta. Viimevuotiseen Finlandia-voittajaan (Laura Lidstedtin Oneiron) verrattuna Viikilän kirja oli minusta ylivoimaisesti parempi. Kirjan kieli oli kaunista. Oli mielenkiintoista lukea kuvausta 1800-luvun alun Helsingistä. Ulkomaalaisen näkökulma pääkaupunkiin on niin erilainen, olkoonkin että kirja on fiktiivinen. Ainoa miinuspuoli kirjassa oli kuvauksiltaan höttöisiksi jäävät henkilöhahmot.

”Engelin kaupungin” jälkeen luin pari lainassa ollutta dekkaria: Tess Gerritsenin ”Joka tulella leikkii” ja L Keplerin ”Playground”. Kummatkin olivat erikoisia, eivätkä oikein säväyttäneet, vaikka kummassakin kirjassa tarina-idea oli hyvä. Gerritsenin kikkaili kielellisillä kliseillä ja Kepler sortui epäuskottavuuteen.

cof — Jonossa on vielä montaa hyvää kirjaa. Kuvasta puuttuvat tänään kirjastosta mukaani kaappaamaani Maigretia ja Kauko Röyhkän ”Lapinpoika”

Dekkarit luettuani kipaisin kirjastossa ja sain käsiini pari naisen kirjoittamaa kirjaa. Ensin luin Evie Wyldin ”Kaikki laulavat linnut”, joka oli saanut EU:n kirjallisuuspalkinnon. Kirja kertoi Australiasta Englantiin pienelle saarelle lammasfarmariksi muuttaneen naisen tarinan. Kirjan pääosanesittäjän maailma oli karski ja kova. En kyennyt samaistumaan kirjassa keneenkään, joten itselleni kirja jäi mitäänsanomattomaksi, vaikka se oli upeasti kirjoitettu ja voin suositella kirjaa muille. Toinen naisen kirjoittama kirja, jonka olen vasta lukenut, on Maylis de Kerangalin ”Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät”. Kirja kertoo yhden sydämen tarinan. Kirjaimellisesti! ”Haudataan kuolleet, paikataan elävät” on ”yhdenpäivän romaani”, jonka tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana. Nuori mies kuolee surffaus-reissulla ja seuraavana yönä hänen sydämensä on siirretty 51-vuotiaalle perheenäidille. Eli tarina kertoo erittäin kauniisti ja kunnioittavasti erään sydämensiirron tarinan. Suosittelen lämpimästi lukemaan! Itse pidin kirjasta valtavasti, vaikka se oli realistinen ja raadollinen. Kirja oli kaikesta huolimatta täynnä rakkautta.

Kahden raskaan, kirjan jälkeen tunsin tarvetta lukea jotain kevyttä. Tartuin siis Tarquin Hallin ”Vish Puri ja Lemmenkommandot” teokseen. Hall ei pettänyt tälläkään kertaa! Olen nauttinut Vish Puri-tarinoista suunnattomasti. On herkullista lukea keveitä ja oivaltavia salapoliisitarinoita, joiden tapahtumat sijoittuvat Intiaan. Nämä kirjat sisältävät runsaasti lempeää huumoria ja meheviä persoonakuvauksia. Joudun odottelemaan seuraavaa Hallin kirjaa, sillä olen nyt lukenut kaikki suomennetut teokset.

Pikaisena välipalana luin Kari Hotakaisen ”Iisakin Kirkon”, joka oli kertomus aivoverenvuodon saaneesta vanhemmasta miehestä ja hänen suhteestaan omaan poikaansa. Tämä oli kertomus vanhenemisesta ja uskonnollisista erimielisyyksistä. En pitänyt kirjaa mitenkään erityisen hyvänä, joskaan en erityisen huononakaan. Alkupuolisko kirjasta oli upeaa kerrontaa, mutta puolessa välissä kirjaa sävy muuttui, eikä mielestäni parempaan.

Tällä hetkellä luen Pierre Lemaitren ”Näkemiin taivaissa”, jota on kirjallisuus ryhmissä kehuttu kovasti. Eikä syyttä! Kirja on upeasti kerrottu tarina kolmesta ensimmäisen maailmansodan veteraanista, jotka kohtalo on oudosti sitonut toisiinsa. Luin Lemaitren dekkarin ”Alex” viime keväänä, joten tiesin millaista kuvausta olisi luvassa. Vaikka ”Alex” olikin dekkarina äärimmäisen jännittävä ja loistavasti kerrottu, tosin se on myös raaka ja julma, niin ”Näkemiin taivaissa” on vieläkin paremmin kerrottu. Tarina on omaa luokkaansa. Olen noin puolessa välissä kirjaa (kirjassa on 546 sivua) enkä malta odottaa, että saan sen loppuun selvittääkseni kuinka miehille kävikään. Lemaitre on saanut kirjastaan ”Concourt”-palkinnon vuonna 2013.

Vaikka olen näennäisesti ollut viime viikot kotona, niin oman pääni sisällä olen liikkunut lukemattomissa paikoissa. Lukeminen kannattaa aina!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

Uuden vuoden tavoitteet

9 tammikuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tammikuun alku. Kokonainen uusi vuosi edessäni. Miten aion sen käyttää? Minulla on ollut aika miettiä tavoitteita ja toiveita uudelle vuodelle 2017, kuluttaessani koti-sohvaani kuumeessa ja hengitysteitäni piinaavassa taudissa. En aio paneutua jutussa sairauteeni, koska olen siihen itsekin jo korviani myöten kyllästynyt, vaan suuntaan fokuksen ihan muualle.

Joka tammikuu minulla on ollut tapana kirjoittaa tavoitteita uudelle vuodelle. Kirjaan ylös millaista toivon elämäni tulevana vuonna olevan ja mitä tavoittelen. Ihan aina en tavoitteitani ole saavuttanut, mutta luulen, että elämäni silti on jonkin verran tavoitteellisempaa, kun kirjaan tavoitteet ja unelmat ylös. Konkreettisena esimerkkinä on toiveeni retriitistä, jonka olin kirjoittanut tavoitteisiini useana vuonna. Retriitin pääsin toteuttamaan viime vuoden elokuussa. Nautin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta metsän keskellä Perhon erämaassa. Retriitin kirjoitin tavoitteisiini tällekin vuodelle, sillä yksin oleminen metsässä oli niin puhdistava ja rentouttava kokemus, että haluan kokea sen uudelleen. Minua vaivaa myös tunne, että ihan kaikesta kantamastani turhasta taakasta ja kuonasta en vielä ole luopunut. Toivon uuden retriitin auttavan minua turhan ja tarpeettoman tunnistamisesta ja avaavan samalla polkuja uudelle.

Tänä vuonna tavoitteeni tuntuivat keskittyvän lähinnä hyvinvointiin. Näin on ollut ennenkin. Vuoden 2013, 2014 ja 2015 tavoitteet olivat kovin samansuuntaiset. Noin vuoden olin suhteellisen hyvässä kunnossa ja elämä hymyili, mutta nyt olen taas valunut tähän juoksuhiekkaan, josta tuntuu olevan vaikea päästä irti. Ajatukseni kiertävät negatiivistä kehää terveyteni osalta ja haluan katkaista tuon kierteen, ennen kuin on myöhäistä.

Päihdetyötä tehdessäni pidin terveystieto-luentoa asiakkaille. Tiedän, että se mitä itse voin terveyteni eteen tehdä on ravita kehoani hyvin, liikkua tarpeeksi ja nukkua kunnolla. Näihin kykenee jokainen. Se että tietää paljon asiasta, ei tarkoita sitä että toimisi tietonsa pohjalta. Valitettavasti! Etenkin huonokuntoisena tulee ravintoon kiinnitettyä rikollisen vähän huomiota. Sairaana syö mitä käsiinsä nopeimmin saa, koska on niin väsynyt.

Olen päättänyt tehdä asialle jotain. Haluan pysyä työkykyisenä, koska tämän hetkinen työpaikkani on parasta mitä minulle on työnsaralla tapahtunut vuosikausiin. Keskityn ravitsemaan kehoani paremmin. Se on paras keino auttaa itseäni tässä tilanteessa. Ulkoillakin voisin jos en sentään ihan päivittäin niin ainakin joka toinen päivä.

Koen, että kaikista suurin muutos minkä voin tehdä, on muutos omassa ajattelussa. Annoin jälleen liian suuren vallan katastrofi-ajattelulle ja sairauskeskeisyydelle päässäni. Keskityin negatiivisuuteen, kun positiivisuuteen ja mahdollisuuksiin keskittyminen olisi varmasti saanut paremman lopputuloksen aikaiseksi.

Vuonna 2017 koetan pysyä tietoisen ja kiinnittää paremmin huomiota omiin ajatuksiini!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Erilaisuus, Työ

Kielipuoli hoitaja

7 marraskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Aloitin työt Pietarsaaren vanhustenhuollossa reilut kaksi kuukautta sitten. Ironia työni taustalla on, että useampi kuukausi sitten kieltäydyin hakemasta työtä, joka olisi ollut ruotsinkieliselle hoitajalle ja sain siitä kahden kuukauden karenssin. Penni ja pinna venyivät, kun en saanut pitkään aikaan rahaa mistään, mutta laskut piti silti maksaa.

Tätä uutta työtä hakiessa esimieheni sano, ettei minun tarvitsisi käyttää ruotsin kieltä juuri lainkaan. Jo kolmantena työpäivänäni jouduin kirjoittamaan potilaasta hoitojakson loppuyhteenvedon. Potilaan äidinkieli on ruotsi, joten lain mukaan oli yhteenveto kirjoitettava ruotsiksi. Tuosta ensimmäisestä hoitotyönyhteenvedosta toisella kotimaisella kielellä en ole erityisen ylpeä, mutta sain sen kuitenkin ruotsia äidinkielenään puhuvan kollegan avulla kirjoitettua. Ensimmäinen ruotsinkielinen yhteenveto oli vaikein kirjoittaa. Pian sen jälkeen kirjoitin välillä muutaman suomeksi, ennen kuin tuli seuraava ruotsinkielinen yhteenveto kohdalleni. Toinen ruotsinkielinen hoitotyönyhteenveto olikin sitten helpompi laadittava.

1-dsc_0016

Osaston pääkielenä on ruotsi, sillä suurin osa työkavereistani puhuu sitä äidinkielenään. Ensimmäiset työviikot olivat raskaita. Ymmärrän kyllä lähes kaiken mitä potilaiden hoitotietoihin on kirjoitettu ja kykenen keskustelemaan asioista alkeellisella tasolla. Kahvipöytäkeskusteluihin en juuri ole osallistunut ja epäilen, että työkaverini pitävät minua välillä epäkohteliaana ja tyhmänäkin, kun en reagoi aina esitettyihin asioihin odotetulla tavalla.

Luulin osaavani hyvinkin ruotsia, kun muutin Kokkolan seudulle. Luuloni karisivat nopeasti. Hyvin pian oivalsin, etten ymmärrä ranta-ruotsia ollenkaan. Tämä mielikuvani ruotsin-taidoistani on vahvistunut Pietarsaaressa työskennellessäni. Joudun opettelemaan ikään kuin uuden kielen.

Kaksi kuukautta on mennyt ja nyt pystyn jo ymmärtämään mistä työkaverit kahvittelun ja ruokailun lomassa puhuvat. Työkaverini ovat todella kannustavia ja ymmärtäväisiä, joten olen alkanut myös hieman puhua ruotsia. Ehkäpä työsopimuksen loppuessa helmikuun lopussa kykenen pitämään yllä arkipäiväistä keskustelua toisella kotimaisella kielellä.

Istuessani tuppisuuna ihmisten puhuessa ympärilläni itselle oudompaa kieltä, olen oivaltanut miltä voi tuntua, kun ei tule ymmärretyksi puhumillaan kielillä. Oma ruotsinkielentaitoni ei ole aivan mitätön ja työkaverinikin puhuvat ihan hyvää suomea. Olen silti kokenut itseni usein ulkopuoliseksi tuossa yhteisössä. Minut on otettu hyvin porukkaan ja koen olevani tervetullut, mutta kielimuuri on silti tuntunut välillä liian suurelta ylitettäväksi.

1-dsc_0082

Työpäivät vievät kohtuuttomasti energiaani, kun pelkään, että minulta on jäänyt ymmärtämättä jotain tärkeää. Itselleni vaikein tilanne on, kun joku ainoastaan ruotsia puhuva potilas soittaa kelloa ja vain minä olen vapaana. Ymmärränkö mitä hän haluaa? Osaanko vastata? Monesti heitän huumorilla, että kun en ymmärrä mitä joku sanoo: hymyilen kauniisti. Näinhän minä teen, mutta sydämeni ympärillä on kylmä rinki. Hoitajana tehtävänäni olisi ymmärtää. Vai vaadinko minä itseltäni liikaa?

Kielipuolena työni väsyttää minua enemmän kuin jos osaisin kieltä paremmin. Kielipuolena olen oivaltanut miten tärkeää oma asenne asioihin on! Asenne ratkaisee – aina! Olisin voinut kieltäytyä tästäkin työstä vedoten siihen, etten osaa ruotsia tarpeeksi. Voisin tehdä työtä ainoastaan suomeksi, olla opettelematta yhtä ainoaa uutta ruotsin sanaa ja kieltäytyä kirjoittamasta ruotsinkielisiä yhteenvetoja. En kuitenkaan ole liian vanha oppimaan uutta. Ehkä tämän määräaikaisen työsuhteen jälkeen saan uuden määräaikaisen työsuhteen, jossa saan syventää nyt oppimiani ruotsinkielen taitoja.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo

Ajattele mitä ajattelet

25 syyskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haasteita omalle ajattelulleni. Sairastaessani ja voidessani huonosti sorrun negatiivisuuteen, joka syöksee minut surkeilun syöksykierteeseen. Etenkin muutamana viime päivänä olen jälleen miettinyt ajattelun vaikutusta omaan pieneen elämääni. Jotkut väittävät, että pitäisi olla positiivinen, nähdä synkän pilven hopeareunus. Toisten mielestä positiivisuus ruokkii valheellista toivoa ja pessimistihän ei pety.

Vasempaan käsivarteen muutama vuosi sitten ottamani tatuointi ”As you think, so shall you be” on herättänyt paljon hyviä keskusteluja uudessa työpaikassani vanhustenhuollossa. Vanhukset ovat olleet kiinnostuneita tatuoinnistani ja halunneet tietää mitä sanat minulle tarkoittavat. Tatuointi on ollut myös jäänmurtajana erään haastavan potilaan kanssa lähestymisessä. Olemme keskustelleet potilaitten ajatuksista ja tunteista. Lyhyessä ajassa koen saaneeni hyvinkin syvällisen yhteyden useamman vanhuksen kanssa. Johtuneeko tuo sitten tatuoinnistani vai omasta muuttuneesta asenteestani – mene ja tiedä?

20160925_114402-01

Eilen eräs vanhus pyysi minulta omenaa. Viedessäni sitä hänelle hän kertoi tänään ikävöineensä perhettään ja kotiaan erityisen paljon. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Keskustelimme hänen vanhasta kodistaan ja perheestään. Hän ilmaisi toiveensa kuolla, koska elämä oli menettänyt merkityksensä. Lopuksi hän höysti sanansa toiveella, että haluaisi kuoltuaan arkkunsa täyteen omenoita. ”Eikö ollutkin hauska lopetus”, hän kysyi katsoen minua anovasti. En voinut muuta kuin hymyillä hänen kanssaan. Ymmärsin hyvinkin hänen toiveensa kuolla – mutta ei ihan vielä! Elämän vastoinkäymisistä ja sairaudesta huolimatta hän on valinnut ilon ja huumorin. Hän tuo iloa ja jaksamista monelle muulle osastolla olevalle potilaalle iloisella juttelullaan. Joukossa on varmasti myös niitä, jotka kokevat rouvan juttelun pinnallisena ja ärsyttävänä. Iloisia ja nauravaisia ihmisiä pidetään helposti turhan naurajina. ”Räkänokastakin mies tulee, muttei turhannaurajasta!”

Sitä niin helposti haluaa olla mieleksi muille, että haluaa tukahduttaa todellisen ja aidon itsensä. Olen aina ollut peruspositiivinen ja iloinen ihminen. Olen saanut kuulla olevani tekopyhä näyttelijä, joka luulee olevansa parempi kuin muut. ”Ei kukaan ole aina onnellinen!” Ei olekaan, mutta vastamäessäkin on helpompi esittää iloisuutta, ettei koko elämä luiskahtaisi negativismiin, joka vie elämää entistä synkempään suuntaan.

Me voimme antaa maailman negatiivisten ja ikävien uutisten vaikuttaa elämäämme. Ajatella, että maailma on menossa paljon huonompaan suuntaan, kuin mitä se ennen on ollut. Mieheni setä aina sanoo, että maailma menee paradoksienkin kautta koko ajan parempaan suuntaan. Hän on oikeassa. Uskon, että ihmiset oppivat, vaikka ääripäät ovat nykyään suuriäänisempiä kuin aiemmin.

1-dsc_0014-001

Minä en pysty vaikuttamaan kuin omaan elämääni. Haluan oman elämäni olevan onnellista ja täynnä iloa. Kumpaakaan en saa jos vellon kaulaa myöten menneisyyden ikävissä tapahtumissa, joita meitä jokaisella on, tai median suoltamissa traagisissa maailman tapahtumissa. Minä voin tehdä onnelliseksi itseni ja se on minun elämäni tarkoitus. Sinun elämäsi onnelliseksi tekeminen on sinun elämäsi tehtävä. Maailma yrittää kaikin keinoin syöstä kapuloita rattaisiin. Voit itse päättää annatko takapakkien masentaa, vai otatko sen elämän eteen heittämän haasteena oppia ja jatkat eteenpäin.

Rajoitteet todellakin ovat vain omassa päässäsi, joten ajattele mitä ajattelet! Voidaan ihanasti!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Töihin lähtö lähenee

29 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Venetsialais-viikonloppu tuli ja meni. Rauli-myrsky ohitti lauantaina Kokkolan ilman suurempia vaurioita. Minun elämäni tuntuu jysähtäneen paikoilleen. Minä haahuilen kotonani huoneesta toiseen päämäärättömästi, kykenemättä tarttumaan mihinkään tehtävään.

Olen aloittanut kutomaan pitsihuivia. Välillä kudon muutaman rivin ja lasken kutimen sitten kädestäni tuijottaakseni vastapäistä seinää hypnoottisesti, ajattelematta kuitenkaan yhtään mitään. Pääni sisällä vallitsee kammottava tyhjyys. Siellä ei liiku vaihteeksi minkäänlaista ajatusta. Se on toisaalta virkistävääkin, vaihtelua jatkuvalle asioiden yliajattelemiselle.

Kulutan aikani aivan ilmanaikuiseen söheltämiseen, vaikka tärkeääkin tehtävää olisi. Makuuhuoneen tapetit odottavat repimistä ja uudet tapetit laittamista, huivin- ja sukankutimet odottavat kutomista sekä ”kirjastohuone” järjestämistä. En saa itseäni liikkeelle. Tuntuu kuin olisin syönyt sata kiloa nauloja ja sen jäljiltä kroppa painaisi miljoona kiloa. Toisaalta, kun mieheni tulee töistä kotiin ja ehdottaa Pokémon-jahtia tai sukulaiset geo-kätköjen etsimistä, olen sekunnissa valmis.

20160829_092454-01 — Kutimeni. Sukat ja pitsihuivi.

Tiedän mikä on syynä tilapäiseen saamattomuuteeni ja ”pysäkillä olon”-tunteeseeni. Aloitan uuden työn torstaina (1.9). Yritän olla ajattelematta asiaa. Haluan vajota tilapäiseen taantumukseen. Dive into oblivion. Työ on tuttua työtä. Olen tehnyt sitä vuosia Kokkolan terveyskeskuksessa. Myönnettäköön, että uudet työkaverit ja toimintatavat aiheuttavat normaalia jännitystä ja odotuksen kutinaa. Eniten yritän olla ajattelematta uuden työpaikan sisä-ilmaa. Lähes kaikissa edellisissä työpaikoissani olen kärsinyt jatkuvista poskiontelotulehduksista ja muista keuhko-ongelmista. Minulla todettiin alkukesästä astma ja kortisonilla olen saanut oireeni kuriin. Vaivoikseni on hyökännyt myös hajuste-yliherkkyys. Entiselle hajuvesifriikille tilanne on lähes sietämätön. Olen vaihtanut pesuaineita ja luopunut rakastamistani parfyymeistä.

20160829_092237 — Uskolliset ystäväni: Flixotide ja Ventoline.

On vaikea myöntää edes itselle, että töihin lähtö nostattaa hyvin ristiriitaisia tunteita. Iloitsen kovasti töistä, siitä että tapaan uusia ihmisiä ja pääsen tekemään työtä, jonka parhaiten osaan. Eniten odotan kuitenkin tilipäiviä. Toista vuotta olen elänyt ansiosidonnaisella päivärahalla, joka on kyllä riittänyt jopa pieniin ylellisyyksiin. Silti on mukava saada sen verran enemmän rahaa kuukaudessa, että on varaa jälleen säästää pahojen päivien varalle. Ilon takana pilkistää suurimpana tunteena pelko. Pelkkään, ettei terveyteni kestäkään. Kauhulla ajattelen jatkuvaa poskiontelotulehdus-kierrettä, jolloin pää on kuin sumussa, ajatus kulkee klimppeinä ja räkä lentää. Olisi kamalaa palata tuohon tilaan, jollaista elämäni on ollut vuosia. Pelkään myös hajusteyliherkkyyteni pahenemista monikemikaaliyliherkkyydeksi (mcs).

Yritän olla ajattelematta mitään! Valoakin nopeamman ajatustoimintani vuoksi, yritän pitää pääni tyhjänä. En ruoki sitä pelolla, etten alkaisi panikoimaan. Haluan mennä töihin, enkä anna ajatusteni tai oireitteni sitä estää. Haluan kokeilla olenko kuvitellut kaiken. Voihan olla, että olen ollut väärässä. Minun on otettava riski ja uskallettava!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Käsityöt

Rönsyilevä elämäni

21 elokuun, 201621 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämäni kulkee selvissä sykleissä. Välillä kirjoitan vimmatusti ja kirjoittaminen täyttää koko elämäni. Kirjoitan puoli tuntia aamusivuja joka aamu, ja lisäksi jotain muuta proosaa iltapäivällä. Tätä vaihetta saattaa kestää muutaman kuukauden ja sitten alan kutoa. Kudon sukkia, pipoja ja huiveja. Etsin välillä malleja, joita voin toteuttaa tulevaisuudessa. Menee pari kuukautta: into kutoa lopahtaa ja tartun kameraani. Kävelen ympäriinsä kamera kourassani. Kyykkään kuvaamassa kasveja ja makaan pitkospuilla yrittäen ikuistaa suon kauneuden.

received_10152951489559483 — Täti kuvaamassa talvea. Joulukuu 2015

Innostun helposti ja annan innostuksen myös viedä mukanaan. Pidän sitä terveyden merkkinä itselläni. Niinä aikoina kun innostus, ja sen tuoma flow, ovat puuttuneet elämästäni, ovat olleet elämäni mustimpia aikoja.

Eräs ihminen sanoi, että minun kanssa on vaikea elää, kun kiinnostuksen kohteeni muuttuvat niin nopeasti. Kuuluuko ihmisen valita joku kiinnostuksen kohde ja ruuvata se tottumuksiinsa kiinni niin, ettei enää kiinnostu mistään muusta? Pitäisikö ihmisen rajoittaa itseään niin rajusti, että vain tietyt asiat saavat kiinnostaa?

20151207_105502~2-01 — Huovutetut helmet. Joulukuu 2015

Jossain vaiheessa elämääni rönsyilevä maailmani ahdisti jopa itseäni. Annoin uskotella itselleni, että olen jotenkin viallinen, kun en kykene olemaan uskollinen tietylle harrastukselle tai mielenkiinnonkohteelle. Harmitti, kun en voinut keskittyä yhteen lajiin niin että olisin tullut siinä mestariksi, vaan hajotin (hajotan edelleen) itseäni eri alueisiin. Suljin aikoinaan pois elämästäni asioita, joissa en mielestäni ollut hyvä tai jotka eivät jostain syystä sopineet siihen kuvaan ihmisestä, jollainen halusin olla.

20160518_213642-01 — Lukemieni kirjojen pino alkukesällä 2016

Elämä toi eteen suuria iskuja ja menetyksiä. Vuosia ryvin omassa surkeudessani ja tongin omaa elämääni, kuorien siitä pois kerroksia, joita en tunnistanut omakseni. Oivalsin, että minulla on oikeus ja jopa velvollisuus olla oma itseni. Aina tulisi olemaan ihmisiä, jotka eivät minusta pitäisi, mutta olisi myös ihmisiä, jotka pitäisivät minusta juuri sellaisena rönsyilevänä ja rehevänä persoonana jollainen olen.

20160821_110340 — Pitsihuivi, jota kudon syksyllä 2016

Mukavin oivallus oli, että vaikka jotkut pitävät minua sekavana ja helposti asioita aloittavana ja lopettavana, olen kuitenkin aina ollut uskollinen joillekin asioille. Jo ylä-asteiästä olen kutonut, valokuvannut ja kirjoittanut. Kirjatoukka olen ollut niin kauan kun olen osannut lukea. Muoti ja vaatteet (ompelu) ovat olleet mukana elämässäni myös ylä-asteelta asti. Kiinnostukseni matkustamiseen ja vieraisiin kieliin sekä kulttuureihin olen ilmeisesti saanut syntymälahjaksi.

1-DSC_0134 — Synagogan pihalla oleva ”muistopuu”. Puiden lehtiin kaiverrettu kuolleiden nimiä. Budapest 2016

Sanokoot muut mitä tahansa, kyllä minä itseäni kiinnostavien aiheiden suhteen olen aika ennustettava. Tosin nyt kun lukuvaihe alkoi hiipua, oli itsellenikin yllätys, että kutominen oli seuraava intohimoni kohde. Kutomisvaihetta tullee kestämään muutama seuraava kuukausi. Jännityksellä odotan mikä ”vie” minua sen jälkeen!