Elämänrytmi – Sivu 4 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muoti, Vaatteet

Vaatevaraston suunnittelua

15 elokuun, 201615 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen siirtynyt vaatekaapin siivouksesta vaatevaraston suunnitteluun. Vaatekomerossani näyttää autiolta, joten päätin kuvata joka ainoan kappaleen nyt kun niitä on niin vähän. Kuvien avulla saisin selvemmän kuvan mitä minulla siellä on ja sitten suunnitella miten voisin niitä parhaiten hyödyntää.

Koko viikonloppu meni vaate-asioihin paneutuessa. Mieheni meinasi jo olla helisemässä jatkuvan vaateaiheisen puhetulvani kanssa. Hän suositteli minulle uutta uraa vaatekauppiaana tai muotitoimittajana. Tyrmäsin laiskahkosti hänen ideansa vedoten vanhaan (51v) ikääni. Myöntää tosin täytyy, että jos ei se kuulostaisi niin hullulta ja työläältä, haluaisin perustaa vaatekaupan, joka myisi tyylikkäitä ja värikkäitä vaatteita meille hieman runsaammalla kädellä muotoilluille upeille naisille.

Oma vaatekaappini sisältö sen sijaan näytti tarkemmin katsottuna aika masentavalta. Jos laskuista jättää talvitakit (2kpl), urheiluvaatteet, kulahtaneet t-paidat ja leggingsit, joissa en suostu kylällä näyttäytymään, niin komerossani oli yhteensä 25 vaatekappaletta. Näistä 25 vaatteesta kuusi on sellaisia, joissa en kovin mielelläni enää julkisesti esiinny, mutta välttävät toistaiseksi esimerkiksi syksyllä tulevilla työmatkoilla. Näistä kuudesta, aikanaan uudella korvattavasta vaatekappaleesta, neljä on ostettu kirpputorilta.

Olen tutkinut erilaisia metodeja, miten voi rakentaa toimivan vaatevaraston. Parhaimmalta ja itselleni toimivimmalta tuntuu se, että garderoobi rakennetaan kahden eri neutraalin värin varaan. Olen valinnut omiksi neutraaleikseni farkunsinisen ja suklaanruskean (jota todennäköisesti ei tänä syksynä kaupasta saa). Näiden kahden värin lisäksi voi valita 2-3 korostusväriä, joilla elävöitetään neutraaleja ja saadaan näin vaihtelua arjen pukeutumiseen.

Vaatevarastoa on suhteellisen helppo alkaa koostamaan, kun kaapista löytyy tasan kolme erilaista alaosaa (niitä leggingsejä siis ei edelleenkään lasketa vaatteisiin, joissa meikäläinen pystyy esiintymään julkisesti).

Housut Farkut 1 Housut Farkut 2 Housut Pellavaa

Kaapissa on myös 3 mekkoa, joista 2 on liivimekkoja ja 1 juhlavampi kolttu; mekko jossa menin naimisiin puolitoista vuotta sitten.

Mekko Farkku liivimekko Mekko Musta-lila liivimekko Mekko Musta-punainen juhlava

Yläosia oli yllättävän monta. Valitettavasti yksivärisiä, jakkujen tai liivimekkojen alla pidettäviä, lyhyt- tai pitkähihaisia t-paitoja ei varastostani löydy kuin yksi.

Yläosa T pikähihainen

Näyttäisi siis siltä, että pääsen ostoksille. Kiersin Kokkolan vaatekaupat viikonloppuna. Suurenmoista kroppaani ei vaateteta kotikaupunkini vaatekauppojen valikoimilla. Mustaa ja oranssia, jotka nyt ovat syksyn pääväreinä kookkaiden naisten mallistoissa, en halua. Haluan lisäksi, että vaatteeni ovat laadukkaita ja kestävät enemmän kuin yhden pesun, mielellään jopa muutaman vuoden.

Yläosa X Juhlava pellava — Tämä pellavatunika minulla on ollut n. 8-vuotta. Pidän sitä juhlavammissa tilaisuuksissa.

Jakku Harmaa neule — Tämä neulejakku täyttänee 5-vuotta. Se on ollut ahkerassa käytössä. Haluaisin samanlaisen sinisenä.

Onneksi minulla ei ole kiire. Voin koota vaatevarastoni suunnitelmallisesti sortumatta yli- tai alilyönteihin. Onneksi meille isokokoisille naisille on nykyisin enemmän valikoimaa kuin ennen, ettei tarvitse tyytyä johonkin rättiin vain siksi, että ”se nyt sattuu sopimaan päälle”. Minäkin, iso ja lihava nainen, haluan näyttää siistiltä, tyylikkäältä ja hauskalta. Ja luulen, että niin tahtoo suurin osa meistä kookkaammista naisista.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Koti, Muutos, Valinnat

Vaatekomeron siivous

12 elokuun, 201612 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tarkoitus on ollut siivota vaatekaappini kunnolla. Meillä on iso vaatekomero, joka on ollut täynnä jos jonkinnäköistä vaatetta. Olen ollut reilun vuoden kotona ja saanut siirrettyä urakkaa jos milläkin verukkeella. Viimeisimpänä olen muka odotellut Konmari-teosta, jonka olisi pitänyt antaa minulle ohjeita vaatekaappini järjestämiseen.

Alkuviikosta kuulin, että olen saanut uuden työpaikan. Nämä ”vapaaherrattaren päivät” loppuisivat 1.9, jonka jälkeen aikaa, esimerkiksi tuohon komeron siivoukseen, olisi rajallisesti. Toimeen on siis tartuttava nyt kun virtaa riittää vielä.

Aloitin työn aamupäivällä. Olin jo muutamaan otteeseen tyhjentänyt komerosta vaatteita, jotka ovat kertakaikkisen vanhanaikaisia, risaisia tai pieniä. Retriitin aikana olin kypsytellyt ajatusta myös sellaisten vaatteiden poistoon, joita en ole käyttänyt kertaakaan viimeisen kahden vuoden aikana, vaikka ne olisivat aikanaan olleet kuinka kalliita tai tyylikkäitä tahansa. Myös vaaleansiniset Pertti Palmrothin kenkäni saisivat siis kyytiä. Ne ovat täyttäneet komeroani viimeiset 15 vuotta pääsemättä kertaakaan jalkaani.

20160812_181220-01

Lajittelin vaatteet kolmeen osaan: takaisin komeroon menevät, säilytettävät hieman pienet vaatteet pahvilaatikkoon ja lumput pois heitettäväksi. Olin säälimätön. Enää en täyttäisi komeroani turhalla. Myös mieheni vaatteet kokivat saman totaali-tsekkauksen. Kävin läpi sukat ja alusvaatteet erittäin tiheällä kammalla, hyväksyin vain priimat.

Pyyhin hyllyt miedolla pesuaineliuoksella ja moppasin lattian. Asettelin vaatteet kauniisti esille. Tilaa tuli paljon.

Luin retriitissä ollessani kirjaa ”Hyvän mielen vaatekaappi”. Sen kirjoittaja valotti vaateteollisuuden taustoja. Itselleni kirjan tietopuoleisessa osiossa ei enää ollut juuri mitään uutta. Ompelijoiden huonot työolot ja lapsityövoiman käyttö vaateteollisuudessa ei ole minulle uutta tietoa. Uutta ei ole sekään millä tahdilla vaatefirmat uusia mallistoja kauppoihin ajavat ja mitä se merkitsee vaateteollisuus-ketjulle joka vaatteet toimittaa. Sata vuotta sitten elänyt maalaisnainenkaan ei suostuisi pukeutumaan niin ala-arvoiseen laatuun mihin me olemme jo tottuneet kertakäyttökulttuurissa, jossa vaatteetkin pitää saada puoli-ilmaiseksi.

Luin ”Hyvän mielen vaatekaappi”-kirjasta mielenkiinnolla P333 osiota. Siinä annettiin vinkkejä siihen miten koota vaatekaappi siten, että selviää 3 kuukautta 33 vaatekappaleella (laskuissa mukana kengät ja muut asusteet, mutta ei alus-, yö- ja urheiluvaatteet). Komeron siivoamisen jälkeen laskin jäljelle jääneet käyttövaatteeni. 25kpl! Aika vähällä olen selvinnyt. Aluksi järkytyin vaatteiden vähyydestä hyllyillä ja tangolla, mutta niillähän minä olen tämän kesänkin elänyt. Ei tuolla vaatemäärällä varmaan normaali töissä käyvä nainen selviäisi, mutta kun erakoituu kotona käyden välillä vain metsässä, niin ongelmaa ei ole ollut. Esimerkiksi yhtään t-paitaa en ole kahden vuoden aikana ostanut, lukuun ottamatta yhtä kirpparihankintaa. Kaikki t-paitani ovat mallia ”luutu” ja niiksi myös joutaisivat. Sitä ennen on kuitenkin hankittava muutama uusi, sillä jotain päälle pantavaa minullakin on oltava.

20160812_181306-01

Onneksi minulla on nyt työpaikka ja saan siitä oikeaa palkkaa, joten ehkä voin syksyn aikana täydentää vaatevalikoimaani muutamalla tarkkaan valikoidulla vaatekappaleella. Mielellään sellaisilla, joita voin pitää hyvällä mielellä ja pitkään.

Elämänrytmi, Fiktio, Muutos, Tarina, Terveys

Kun ilo katoaa

1 kesäkuun, 20161 kesäkuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan ja katsahti ulos ikkunasta. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja avoimesta ikkunasta kuului peipposen ärsyttävän pirteä laulu. Ilma oli upea! Tällaista hän oli odottanut koko pitkän loskaisen talven.

1-DSC_0017

Hänen sisuksiinsa oli hiipinyt peikko. Tuo mörkö oli puuduttanut hänen hermonsa ja ottanut komentajan oikeuksilla vallan koko hänen kehostaan ja mielestään. Tuo synkistäjä sai hänet näkemään elämän ikään kuin sumuverhon lävitse. Tumman tukahduttavan pahanhajuisen savusumuverhon takaa. Maailmasta oli tullut ankea ja tympeä. Hänen kotinsakin oli muuttunut ahdistavaksi vankilaksi, jossa hän kuljeskeli päivät löytämättä etsimäänsä rauhaa.

Keho oli pettänyt hänet! Senhän piti kestää kauemmin. Eihän oma keho voi kääntyä sielua vastaan tässä iässä. Hän on vasta 30-vuotias! Aluksi hän oli ajatellut kestävänsä elämää kivun kanssa. Ajatteli kivun alkaneen liiasta urheilusta. Aikaa myöten hänelle selvisi, että ilman liikuntaa hän ei olisi päässyt näinkään pitkälle. Nyt hän ei kyennyt juuri liikkumaan vaikka olisi halunnutkin. Liikkumaan hän kyllä kykeni ja tiesi että liikuttava oli, mutta illalla tai viimeistään seuraavana päivänä tulisivat tuskat, joita taltuttamaan tarvittaisiin hermoja lamaavia myrkkyjä. Niitä hän ei halunnut syödä, koska hänestä tuntui, että ne vaikuttivat hänen ajatteluunsa. Mieluummin hän pysytteli kotona.

Hänen elämänsä oli kutistunut aivan liian pieneen ympyrään. Harrastuksille oli pitänyt sanoa hyvästit ja ystäväpiirikin oli kutistunut minimiin. Ystävät eivät tienneet mitä sanoa kivuista kärsivälle. Hänen jatkuva napakka ”Ei kiitos” vastauksena kutsuihin, oli työntänyt ystävät ja sukulaisetkin kauemmaksi.

Hänelle jäi vain tämä vankilana toimiva koti ja televisio. Hän osasi peruskanavien ohjelmajärjestyksen ulkoa ja elämä oli rutinoitunut hänen lempisarjojensa ympärille. Aamutv, päivän kotimainen elokuva, Kauniit ja Rohkeat, Emmerdale ja Salatut Elämät. Siinä oli hänen elämänsä koko komeudessaan.

Aamuisin juuri heräämisen jälkeen ja iltaisin ennen nukahtamista, hän haaveili entisestä elämästään. Hän muisteli miten oli lenkkeillyt ja käynyt jumpassa. Hänellä oli rivitalokaksiossaan pieni piha ja hän oli rakastanut puutarhanhoitoa. Nyt piha oli ylikasvanut ja rikkaruohot olivat valloittaneet hänen kukkapenkkinsä.

Hoitaja oli sanonut, että hänen pitäisi keskittyä iloisiin asioihin, niihin jotka tuovat iloa. Mitä enemmän hän iloa tuovia asioita, ajatteli, sitä suuremman vallan synkistäjä hänen elämästään sai. Se hoitaja ei tiedä kivusta yhtään mitään! Sairastaminen oli vienyt häneltä kaikki iloa tuovat asiat ja niiden ajattelemien sai hänet aina itkemään. Elämästä oli kadonnut kaikki ilo!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit

Perjantaiaamun huumaa

13 toukokuun, 201613 toukokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Yleensä masennusta on ilmassa maanantaisin. Tänään on kuitenkin perjantai ja tuntuu, että tämä päivä ei lähde millään liikkeelle. Ranteita pakottaa ja kipu leviää kohti kyynärpäitä. Tekisi mieli tehdä käsitöitä, mutta sen jälkeen ranteet ovat vielä kipeämmät. Kirjan piteleminen on tuskallista. Yritän keksiä keinoja lukea niin, että kirjan saa pidettyä esimerkiksi sylissä ilman, että ranteet rasittuvat. Minusta, joka normaalisti kaihdan lääkkeitä, on hyvää vauhtia tulossa ibuprofeenin suurkuluttaja, koska se lopettaa kivun hetkeksi. Hengityselinongelmien, silmien kutinan ja räkäisyyden rinnalle on asettunut repivä ja poltteleva kipu. Tunnen edelleen olevani onnellisessa asemassa, sillä tämän kivun kanssa voi kipulääkkeillä elää, enkä ole vielä ollut kipeä kuin pari viikkoa.

20160408_082305-01

Toisen vaikeuksia ei voi ymmärtää ennen kuin saman on kokenut itse! Voi olla sympaattinen ja kunnioittava, mutta todellinen empatia nousee kokemuksesta. Järkyttyneenä koetan muistella, mitä neuvoja itse olen aikoinaan antanut kivusta kärsiville, saati sitten muille ongelmaisille. Haluan muistaa ja toisaalta en haluakaan. Nolottaa ja hävettää oma naiiviuteni. Perjantai-masennuksessani nousevat esille kaikki elämäni aikana tekemäni virheet ja mokat. Trust me! Niitä on paljon!

Ennen kuin eksistentiaaliahdistukseni nousee kestämättömäksi, pitänee keksiä jokin keino rauhoittaa mieltäni. En ole yhtä kuin kipuni tai masennukseni. Olen paljon enemmän. Yritän palauttaa mieleeni elämän tärkeimmän asian. Ilo! Ilman iloa ei ole elämää. Ennen kuin masennukseni peittää alleen elämäni hyvät asiat, joita toki on enemmän kuin minusta joskus jatkuvasti sairasteltuani tuntuu, on parempi keskittyä elämän kultaisiin valopilkkuihin. Mitkä asiat voisivat tuoda minulle iloa tänään?

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Ihmisarvo, Muutos

Sielun pimeä yö?

12 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Aina ei mene ihan niin kuin haluaisi. Jokaisen päivässä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma murjoo ja koiratkin pissii kintuille. Itselleni maanantait tuntuvat olevan niitä hetkiä, jotka on vain pakolla rämmittävä lävitse. Muutenkin tällä hetkellä tuntuu, että sohin eteenpäin etsien polun alkua sielun pimeässä yössä. Sanontahan kuuluu, että pimeintä on juuri ennen auringonnousua.

13012801_1438558252915770_8607919590724149337_n

Kuva: Facebook/Purple Clover

Olen jättänyt entisen elämän taakseni. Ajatuksenani on, että löytäisin uuden suunnan elämälleni. Haluaisin jatkossa tehdä jotain, joka tuottaa tyydytystä ja jossa voin parhaiten toteuttaa ja hyödyntää niitä taitoja joita minulla on. Olin niin varma, että olisi helppoa keksiä jotain sairaanhoidon tilalle. Kuvittelin, että alan tuosta vain käsityöyrittäjäksi tai kirjailijaksi tai auttamaan ja motivoimaan ihmisiä muutoksissa tai jotain muuta mikä minusta tuntuu hauskalta. No en ole vielä alkanut, koska en keksi mille alkaisin. Ei minulla riitä motivaatio enää tehdä töitä ihmisten kanssa. En halua olla osallisena yhteiskuntamme terveydenhoitosysteemiä. Motivaattorina olisin kuitenkin tekemisissä sen kanssa välillisesti, sillä ihmiset luottavat edelleen siihen mitä lääkäri sanoo, enemmän kuin siihen, miltä itsestä tuntuu tai ”herra paratkoon” joku ihme intuitio sanoo! Käsitöihin ja kirjoittamiseen minulla ei taida riittää taidot ja sitä paitsi olen liian vanha. Mieli on loistava keksimään tekosyitä.

Olen jo viikon miettinyt, haluaako sieluni vain viettää rauhallista elämää ilman stressiä ja kiirettä? Sitä ei tämä yhteiskunta salli. Kenelläkään ei ole oikeutta nauttia elämästä verovaroilla, kun muut tekevät niskalimassa töitä verovarojen eteen. Jos en olisi kroonisesti huonovointinen, loukkaantuisin sanoista ja hakisin näyttävästi ja kiireesti töitä jostain. Valitettavasti tosi asia on edelleen se, etten kykene oleilemaan julkisissa tiloissa muutamaa tuntia kauempaa tulematta kuumeeseen. Kun olen viettänyt illan jossain harrastukseni parissa, tiedän, että olen seuraavana iltana kuumeessa. Jos olen kotona, jossa ei ole koneellista ilmastointia, ja ulkoilen merenrannalla, ei kuumetta tule.

20160411_200742-01

Tosiasia kuitenkin on, että terve mieli kaipaa töitä. Haluan olla osa tätä yhteiskuntaa omalla tavallani. En halua elää yhteiskunnan varoilla, vaan haluan itse elättää itseni omalla työlläni. Minun olisi siis keksittävä jotain, mitä voin tehdä kotonani. Olen yrittäjäkurssilla, mutta sen käyminen tökkii, sillä lähes joka tunnilla opettajat kysyvät omasta liikeideasta. – No DA’A!!! – Minun liikeidea on edelleen hakusessa. Olen pyöritellyt mielessäni jos minkälaista liikeideaa, mutta kaikki tuntuvat tökkäävän johonkin pikkuseikkaan. Eilen meinasin jo masentua täysin, kun käsityökoulun huopatyö tuntui saavan minusta täydellisen niskalenkin. Siitä on tulossa mielestäni täydellinen fiasko. Näpertelen jonkin onnettoman kirjailun parissa, vaikka huopa ei tahdo edes taipua pikkusievään näpertelyyn, vaan on suurten linjojen materiaali. Niin kuin yleensä, pieni takapakki suureni mielessäni maailmanlopun enteiksi.

Turhaa kai tässä vaiheessa mainitakaan, mutta tämän aamun olen viettänyt vetelehtimällä. En saa taas mitään aikaiseksi. Kuljeskelen levottomasti ympäri kotiani ja huomaan kaikki keskeneräiset projektit ja rekisteröin siivousta ja tuunaamista vailla olevat kohteet. Kierrän negatiivistä kehää, jonka toivoakseni saan pian katkaistua. Ehkäpä kuitenkin saan iltapäivään mennessä itseni koottua ja pääsen alkamaan rakentavan tulevaisuuden pohdinnan.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kiire, Muutos

Pienet asiat

8 huhtikuun, 20168 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäni aikana maailma on muuttunut valtavasti. Kun minä olin lapsi, ei jokaisessa talossa ollut puhelinta tai televisiota. Videoita ja niitä seuranneita dvd-soittimia ei ollut edes keksitty. Kun minä olin lapsi, ihmiset kuuntelivat vielä paljon radiota. Omakin maailmankuvani rakentui pitkälle radiosta saamani tiedon varaan, vaikka suurimman osan radion parissa viettämästäni ajasta kuuntelin lähinnä musiikkiohjelmia. Vanhempani olivat suojelunhaluisia ja rajoittivat televisionkatseluani. Muistan kun ala-asteella ollessani televisiosta tuli ”Juuret”. Kaikki puhuivat siitä koulun välitunneilla. Minä en ”Juuria” saanut katsoa. Vanhempani olivat päättäneet, ettei se ollut minun ikäiselleni sopivaa katsottavaa. Silloin se harmitti, mutta nyt olen hyvin tyytyväinen. Olen hyvin kerinnyt ahdistua ihmisen julmuuksista aikuisenakin.

Tuolloin elämä oli yhteisöllisempää. Naapureissa vierailtiin tämän tästä juomassa kupponen kahvia ja keskustelemassa päivän polttavista asioista. Oli talkoita, joissa autettiin pyyteettömästi apua tarvitsevia ja naapurin kakaroita ojennettiin siinä samalla kun omia lapsiakin.

1-DSC_0014

Ehkä aika kultaa muistot. Silti toivoisin, että moni asia entisestä palaisi takaisin. Kaipaan toisista ihmisistä välittämistä, joka on kadonnut (ja jonka moni kaupungissa kasvanut kokee ”kyttäämisenä”). Myös pienistä asioista nauttiminen on tainnut jäädä menneisyyteen. Mieheni luki minulle Kodin Kuvalehden nettijulkaisusta eilen lauseita, joita ei nykypäivänä enää kuule. ”Limsaa saa vain saunapäivänä!” ”Ostaisin kolme merkkaria ja 2 keltaista nallekarkkia.” ”Tänään mankeloin!” Näistä lauseista kuulee heti, että ne on sanottu menneisyydessä. Nykyään limsaa juodaan jatkuvasti, eikä kukaan osta enää yhtä karkkia, vaan kokonaisen pussillisen sitä tai tätä. Mahtaako kukaan enää mankeloida?

Elämme yhteiskunnassa, jonka tahti on aivan toinen kuin ennen. Ihmiset ovat pikku hiljaa tottuneet haluamaan suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä se on inhimillistäkin, että ihmiset haluavat tavoitella jotain parempaa, kuin mitä heillä on. Jossain vaiheessa vain käy niin, että mikään ei enää riitä. Ihmisistä tulee kroonisesti tyytymättömiä ja elämästä katoaa ilo, kun syvällä sisimmässä jäytää tunne siitä, ettei saavuta jotain epämääräistä, jota kokee tavoittelevansa.

Mistä meille on tullut ajatus siitä, että onni löytyy jostain muualta? Miksi me luulemme että onni löytyy etsimällä, kuluttamalla, ostamalla? Onni on valinta. Se löytyy kysymällä itseltä yksinkertaisia kysymyksiä: mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mistä minä nautin? Mikä tuo minulle iloa? ”Joo joo! Helppohan sun on sanoa. Ei meillä kaikilla ole varaa jäädä kotiin miettimään asioita. Mullakin on 3 lasta ruokittavana ja se on kallista!” Tämän tyyppisiä vastauksia saa, kun esittää ajatuksen onnellisuuden löytymisestä. Jokaisen elämässä on realiteetteja, joille ei voi mitään. Jokaisen elämässä on myös paljon asioita, joita voi muuttaa. Realiteetit on hyväksyttävä ja muutettava niitä asioita joita voi.

1-DSC_0004

Epäilen, ettei onni löydy ostamalla, kuluttamalla eikä matkustamalla maailmaa ympäri. Onni on hyvin pienissä ja arkisissa asioissa. Se lähtee yllättäen kolmesta pienestä mutta samalla terveyttä edistävästä asiasta: ravintorikkaasta ruuasta, liikkumisesta luonnossa ja hyvistä yöunista. Olen itse tipahtanut kiireisestä ja stressaantuneesta työelämästä tyhjän päälle ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen muutamaankin kertaan, joten puhun omasta kokemuksestani. Kun nuo kolme elämän peruspilaria ovat balanssissa, voi alkaa rakentamaan sen ympärille muuta iloa ja tyydytystä tuovaa elämää. Olen muistuttanut itseäni viimeisen viiden vuoden aikana useasti siitä, miten tärkeää on itsensä kuuntelemisen lisäksi se, että annat itsestäsi muille ihmisille ja elämälle.

Itseään pitää ajatella, tehdä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja mielekkäitä Elämme täällä yhdessä muiden rinnalla ja toisten palveleminen tavalla tai toisella antaa merkityksen elämälle. Jokainen palvelee toisia omalla tavallaan. Jotkut hoitavat, toiset ajavat bussia tai pitävät huolta kirjastoista. Jotkut tekevät taidetta ja joillekin muiden palveleminen on kaupassa työskentelemistä. Kukin palvelee omalla tyylillään ja taidollaan, tavalla, jonka kokee itselleen läheiseksi. Ja jos luulet, ettei esimerkiksi kaupan kassana työskenteleminen olisi tärkeää, mieti uudelleen. Kaupan kassahenkilö voi olla jollekin ainoa henkilö, jonka tämä sinä päivänä kohtaa. Hänelle on siis hyvin merkityksellistä onko kassahenkilö kohtelias ja hyväntuulinen vai jurottava ”mörkö”. Jos työ pitää tehdä, ansaitsee se tulla tehdyksi huolellisesti ja arvostaen.

Me olemme nyky-yhteiskunnassa tottuneet kiireeseen ja tavoittelemaan jatkuvasti entistä suurempia asioita. Olemme tottuneet hakemaan elämyksiä. Olemme hakeneet elämyksiä niin kauan ja niin monelta taholta, että mikään ei oikeastaan enää tunnu miltään, mikään ei enää kolahda. Olisiko aika suunnata katseet maailman tarjoamiin pieniin nautintoihin? Ne ovat niin vaatimattomia, ettei niitä tahdo huomata. Tuulenvire ulapalla, talitintin ja peipon viserrys kevätaamuina, sateen jälkeinen tuoksu ulkona, puhkeavat koivunlehdet ja ilta auringon viimeiset säteet.

Elämänrytmi, Fiktio, Muutos, Tarina

TALO MÄNNIKÖN KESKELLÄ

7 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Hän katseli taloa tieltä. Talo nökötti pienenä ja vaatimattomana männikön keskellä, ikään kuin unohdettuna. Vuosia sitten talossa oli ollut runsaasti elämää. Talon emännällä oli monta lasta ja nämä olivat tuottaneet emännälle monta monituista lastenlasta. Jokainen lapsi oli erilainen, mutta talon emännälle jokainen heistä oli erityinen ja rakas. Lapsenlapsilla oli tapana kokoontua kesäisin mummon luo. Tilojen puutteessa lapsille laitettiin valtava siskonpeti mökin vinttiin. Siellä he sadepäivinä pelasivat lautapelejä ja kuuntelivat sateen ropinaa kattoon. Kauniilla ilmalla juoksenneltiin pitkin pihamaata ja tien toisella puolella olevaa metsikköä leikkien milloin mitäkin. Saunan takana oleva joki oli myös lapsista mielenkiintoinen paikka leikeille, vaikka siitä heitä usein varoitettiinkin.

Hän katseli taloa tieltä ja sadat muistot tulvivat hänen mieleensä. Hän mittaili katseellaan enonsa istuttamaa koivukujaa, joka johti männikön keskellä olevalle talolle. Hän muisti miten koivut olivat tulleet tietä reunustamaan. Mustikka, mummon parhaiten lypsävä lehmä, oli syönyt yhden koivuntaimen ja siksi kolmas puu tieltä päin laskettuna oli pienempi kuin muut. Se taimi oli pitänyt uusia seuraavana kesänä.

1-DSC_0015

Hän oli nyt viettänyt talossa kolme kuukautta ollakseen poissa kotonaan kaupungissa tehtävän putkiremontin tieltä. Talon emäntä, mummo, oli joutunut jo vuosia sitten vanhustentaloon. Talo männikön keskellä oli ollut yhtä kauan tyhjillään. Siellä oli vierailtu talon emännän kanssa vain satunnaisesti. Suvun vanhimmat olivat iloisia, kun hän asuttaisi taloa jonkin aikaa. Talohan on tehty asuttavaksi ja autiotalot ovat surullinen näky. Hän oli noiden kuukausien aikana kantanut valmiiksi hakattuja halkoja pinoon, leikannut talon nurmikkoa ja kaatanut taloa ympäröivästä pusikosta ylimääräisiä puita. Aika oli mennyt nopeasti. Iltaisin hän oli pumpannut alkeellisella pumpulla saunavedet joesta ja istuskellut lähes meditatiivisessa tilassa kiukaan edessä sytyttämässä tulta. Hän oli nauttinut vaatimattomista oloista ja toivonut, että tällainen elämä voisi jatkua jollakin tavoin.

Syksy loppui ikävästi. Talon emäntä, mummo, kuoli syyskuun alkupuolella, odotetusti vanhaan ikään. Hän oli jo yli 100-vuotias. Tuntui kuin talostakin olisi henki hävinnyt. Kuolema oli noutanut talon emännän yöllä. Aamulla hän astui surullisena mökin portaille. Siinä seistessään hän näki kahden joutsenen lentävän vastapäätä olevan pellon ylitse suoraa männikössä olevaa taloa kohti. Joutsenpari lensi ylväänä ja valkoisena mahat mäntyjen latvoja hipoen kaikessa hiljaisuudessa suoraa talon ylitse. Hän tiesi vaistomaisesti, että joutsenet olivat mummo ja vaari. Mummo oli jo tietoisuuden toiselta puolelta löytänyt vaarin jälleen rinnalleen. Hän tiesi, että tuo hänelle rakas pariskunta kävi nyt viimeisen kerran katsomassa tämän maan päällä itse omin käsin rakentamaansa kotia. Hänet valtasi kaikessa surussa levollisuus. Mummu ja vaari olivat nyt yhdessä. Heillä oli rauha. Tämän maailman murheet eivät heitä enää koskettaisi.

1-DSC_0035

Kaksi päivää sen jälkeen kun mummo oli kuollut, hänen kotinsa putkiremontti oli ohitse. Hän pääsi palaamaan takaisin omaan kotiinsa. Raskain sydämin hän laittoi männikön keskellä oleva taloa talvikuntoon. Lähtiessään hän pysähtyi hetkeksi talon ohitse kulkevalle tielle ja katseli hetken männikön keskellä olevaa taloa. Talo oli hänen elämänsä onnellisten kesien keskipiste, iloisten kohtaamisten tapahtumapaikka. Pian noita kohtaamisia ei enää olisi. Talo olisi pelkkä onnellinen muisto muiden muistojen joukossa. Kyyneleet valuen hän puri hammasta. ”Muistoja minulta ei kuitenkaan kukaan voi viedä!” hän ajatteli ja suuntasi autonsa nokan kohti kaupungissa olevaa kotiaan.

Elämänrytmi, Harrastukset, Käsityöt, Social media

Älypuhelintauon aikana teen käsitöitä

6 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Yllättävän paljon jää aikaa, kun ei enää ole jatkuvasti puhelin kourassa tarkastamassa mitä maailmalle kuuluu! Olen käyttänyt ajan sivistääkseni itseäni monella eri tavalla. Olen lukenut. Paljon! Kirja päivässä, pitää alzheimerin-taudin loitolla. Toivottavasti! Olen myös harjoitellut uusia käsityötaitoja.

Nypläykseni kanssa olin viime viikolla aivan solmussa. Joku onneton oli mennyt nypläämään monta virhettä minun pitsiini ja jouduin viime tiistaina retro-nypläämään (purkamaan J ) työtäni monta senttiä. Myteröt on nyt korjattu ja pitsin nyplääminen voi jatkua suhteellisen puhtaalta pöydältä. Huomisen päivän olen suunnitellut käyttäväni nypläämiseen. Kyllähän sitä työttömällä ja jatkuvasti sairastavalla täytyy jotain iloa ja suunnitelmallisuutta elämässään olla.

Viikonloppuna kävin kylässä vanhemmillani. Äidillä oli ongelma mistä saada punainen kukkanen paikallisen opiston kevätjuhlan tarpeisiin. Jokaisen opistolaisen oli tarkoitus tehdä punainen kukkanen omasta valitsemasta materiaalista opiston juhlatilaisuuden koristeluihin. Äiti oli jo väkertänyt kukkasen huovasta, muttei ollut siihen tyytyväinen. Minä etsin Pinterestistä (tunnustan: Pinterest lakkoni on loppu. Instagram ja Facebook lakko jatkuvat edelleen!) virkatun ruusun ohjeen ja virkkasin äidille malliksi yhden kukan. Ensimmäisestä tuli tällainen:

Äiti ihastui kukkaan ja pyysi minua neuvomaan miten se tehdään. Joskus se menee näinkin päin. Muna neuvoo kanaa! Kirjoitin äidille erittäin epäselvät ohjeet kukan virkkaamiseen, joten luultavasti hän selvinnee kukkien teosta jatkossakin. Ja jollei, voi soittaa minulle tarkistaakseen asiaa.

Sunnuntaina ajelimme kotiin ja päätin vielä illalla kokeilla muistanko kuinka kukkia virkataan. Muistin. Helposti! Olen nyt virkannut 4 kukkasta puuvillalangasta. Tarkoituksena on tehdä niistä jotain. Vielä en ole vain saanut maailmankaikkeudelta viestiä siitä, mitä niistä voisi tehdä. Joskus epäilen vahvasti toimiiko kollektiivinen tietoisuus sittenkään. Viestien vastaanottaminen ainakin tässä päässä tökkii rajusti. Vaikka saisin jotain tehtyä, ei kollektiivinen tietoisuus anna minulle vinkkiä aikaansaannosteni hyödyntämiseen. Täsä kuitenkin virkkaamani 4 puuvillakukkasta:

Eilen skippasin nypläyksen. Minulla oli hyvä syy. Olin ilman omaa tietoisuuttani mennyt ilmoittautumaan Kankurin Espadrillos-kurssille. Puhelimeeni tuli maanantaina viesti, että minkä kokoiset espadrillot haluan. Kokoa 40, kiitos! Ai olenko ilmoittautunut tuonne? Milloin? Miksi? Päätin jättää yhden nypläyskerran väliin, olinhan juuri saanut nypläykseni jatkon selvitettyä, ja mennä tekemään kenkiä. Kankurissa minulle iskettiin tossupohjat kouraan ja sanottiin, että huopa on painoluokassa. Leikkaa kaavat laatikosta ja lähde leikkaamaan huopaa.

Tästä espadrilloksien tekeminen lähti:

Olin päättänyt kirjoa kukkasen jalkaterän päälle tulevaan kankaaseen. Piirsin kukan paperille ja siitä liidulla huovalle ja aloin kirjoa. Kirjoin lopuksi muutaman solmupiston koristeeksi erivärisillä langoilla kukan keskelle. Minä pidän väreistä ja harmaa onkin loistavaa pohja iloisille väreille. Tyylikkyydestä viis, värit ne on jotka jyllää ja tuo minulle iloa. Pohjan ja päälikankaan ompeleminen on raskasta. Pohja on kumia ja neulan läpisaaminen kaikista kerroksista tuntui illalla sormissa, vaikken saanutkaan kuin toisen espadrilloksen yhtä reunaa vaille valmiiksi. Tällaisen tossun sain aikaiseksi:

Kun aikaa säästyy jostain, se mahdollistaa uusien asioiden tekemisen. Jokainen voi itse tykönään päättää mitä ajallaan tekee. Minä mieluusti opettelen uusia käsityötaitoja. Olen iloinen tästä lakosta/tauosta ja meinaan pitää älypuhelimenkäytön minimissään jatkossakin.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos, Oivallus, Social media

Viikko älypuhelinlakkoa takana

1 huhtikuun, 20161 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viikko älypuhelin-/sometaukoa takana. Kiitos kysymästä, hyvin pyyhkii! Olen hengissä, teen asioita ja nautin elämästäni, vaikka en sitä somessa olekaan mainostanut.

Olen energia imuri. Imen itseeni jatkuvasti vaikutteita ja ihmisten fiiliksiä. Usein olen ihan pihalla mikä minulle tuli. Hetken aikaani fiilisteltyäni, huomaan, ettei minulla ole mitään hätää. Olen imenyt toisen ihmisen tunnelmat. Tuntuuko muista joskus samalta? On väsyttävää jatkuvasti kulkea tuntosarvet pystyssä miettien, onko tämä minun oma kokemukseni vai jonkun toisen. Erityisen herkälle ihmiselle elämä on monesti raskasta. Etenkin Facebookista ja Instagramista pois pysyminen on ollut minulle helpotus. Lähden helposti mukaan kaikkeen, jaan itseäni ja voimiani asioille ja ajatuksille, jotka eivät minulle hetken mietittyäni ole edes tärkeitä. Haluan irti kaikesta turhasta, joka ei tue minua polullani.

Facebookista pois pysyminen on pelastanut minut varmasti monelta mielipahalta. Petyn ja turhaudun niin usein ihmisten ilkeydestä ja ajattelemattomuudesta. Olen varma, että monesti ihmiset kokevat myös minun sanani ja tekoni loukkaavina. Kirjoitettu sana ei voi koskaan korvata aitoa kohtaamista ihmisten välillä, läsnäolevaa ja toista kunnioittavaa keskustelua. Mielestäni sellaista on vaikeaa käydä missään pelkän tietokoneen ja netin välityksellä. Kirjoitettuun sanaan liittyy aina väärinymmärtämisen mahdollisuus, koska sanoilla on erilaisia merkityksiä eri ihmisille. Suomenkielinen voi suomenkielellä tulla täysin väärinymmärretyksi. Nykyaikana tuntuu muutenkin usein, että ihmiset ovat unohtamassa lukutaitoa. Ja vaikka osaisivatkin lukea ja ymmärtäisivät lukemansa, eivät halua tuhlata aikaansa siihen vaan katsovat ainoastaan kauniit kuvat.

Mitä olen siis viikon sometaukoni aikana oppinut? Olen oppinut, että pysyminen poissa Facebookista rauhoittaa ja tasoittaa mieltäni. Olen seesteisempi ja saan enemmän aikaiseksi. Olen myös yllättynyt siitä, että tiedonhaluni on lisääntynyt. Etsin hakukoneen avulla enemmän tietoa eri asioista ja kirjoitan enemmän. Jatkossa rajoitan Facebookin siihen, että pidän sillä yhteyttä muutamaan ihmiseen, joita minulla on taukoni aikana jo kerinnyt tulla ikävä. Instagramista ajattelin ensin luopua kokonaan, mutta sitten sain ajatuksen siitä, että voisin valjastaa sen uuteen käyttöön. Ehkäpä otan sen markkinointikanavaksi uudelle idealleni.

Henkilökohtainen ihmiskokeeni on siis sujunut hyvin. Ajatus kulkee kirkkaana ja mieli on rauhallinen. Tunnen olevani uuden kynnyksellä. Enää anna ylimääräisten energioiden sakata nousukiitoani.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut

Kevät

30 maaliskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsin eräänä aamuna pääsiäisen aikaan joutsenten ääneen. ”Joutsenet ovat saapuneet!”, lausahdin ääneen. Hetken keskustelimme mieheni kanssa, miten ihastuttavaa onkaan herätä luonnon ääniin, etenkin joutsenilla on meille molemmille erityinen merkitys.

Pääsiäisen aikaan säät olivat lämpimiä ja aurinkoisia. Lumet sulivat vauhdilla. Toisena pääsiäispäivänä lähdimme ulkoilemaan Elbaan. Tarkoituksena oli mennä Harrbådaan, joka on pitkä ja kapea niemennokka. Suurin osa Elban ja Harrbådan välisestä rantaniitty-alueesta on rauhoitettu alkukeväästä pitkälle syksyyn, sillä alue on lintujen tärkeä pesimispaikka. Emme kuitenkaan päässeet Harrbådaan. Tie näytti olevan jo kelirikkoinen ja matala Almerani olisi saattanut jäädä kiinni pohjasta. Sen vuoksi valitsimme Elban, vaikka siellä näyttikin olevan paljon ihmisiä.

1-DSC_0030

Jätimme auton parkkipaikalle ja päätimme suunnata ensiksi jäälle. Olimme tullessa nähneet, että jäällä oli useampi ihminen nauttimassa kauniista kelistä. Tulimme rantaan ja näin jäässä olevat suuret railot ja sen kuinka jäälle oli noussut vettä. Edellisenä yönä oli ollut hyvin tuulista. Tuulen voimasta jää oli halkeillut ja nostanut vettä jään päälle. Mieheni lähti kävelemään ja kiersi Elban pitkän laiturin takaa minä en uskaltanut lähteä ”urheilemaan” kevätjäälle, vaan suunnistin takaisin rantaan ja kävelin rantajäätikköä pitkin. Katselin merellä kököttäviä ihmishahmoja ja totesin ne nyt pilkkijöiksi. Tunnetustihan pilkkijöille ei tarvitse olla jäätä juuri lainkaan ja silti jää aina (kai?) kantaa heitä. Edelliskeväänä muistan nähneeni yhden pilkkijän jään reunalla kauempana meren lahdella, avovesi virtasi ihan miehen jakkaran vieressä.

Lintutorilla oli mieheni tuttava kiikarien kanssa. Hän on oikea ”lintumies”. Intohimoinen ornitologi. Hän kertoili innostuneena lintujuttuja ja säteili onnellisena saadessaan otollisia kuuntelijoita. Sovimme alustavasti yhteisestä linturetkestä tälle keväälle, kun lintuja on palannut vielä enemmän jokatalviselta etelänreissultaan. On mukavaa oppia lisää linnuista. Pari vuotta sitten kuljin juuri noissa samoissa maisemissa kamerani ja pitkän putken kanssa kuvaamassa lintuja. Halusin opetella tunnistamaan lintuja, joista silloin en tiennyt oikeastaan yhtään mitään.

1-1-DSC_0078

Olin jo unohtanut miten ihanaa aikaa kevät on. Keväällä on omat tuoksunsa. Voin haistaa jopa sulavan lumen. Luonto herää eloon. Ihan kuin itsekin heräisin jostain karhumaisesta talvihorroksesta ja palaisin takaisin omaksi itsekseni. Talvi vie minulta voimat. On pimeää, kylmää!

Olohuoneen ikkuna on auki tätä kirjoittaessani. Takapihan jossain puussa talitintti laulaa kirkkaasti ja väliin pikkuvarpunen räähkäisee oman sanansa. Takapiha alkaa olla sula joten pääsen kohta kukkapenkin siivoukseen. Ainoa murheeni on, etten laittanut sipulikukkia viimesyksynä, että saisin nauttia kevätkukista tänä keväänä. Josko ensi syksynä saisin niitä laitettua?