Kategoria: Elämänrytmi

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos, Social media

Some-lakon ensimmäinen päivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen miettinyt yksityistä ihmiskoettani eli some-lakkoa jo jonkin aikaa. Haluan itseni irti somen luomasta epätodellisesta maailmasta, jossa elän. Tunnen olevani kuin keski-ikäinen täti kuplassa. Katsoin eilen toisen kerran Jim Carreyn elokuvan The Truman show. Siinä nuorehko mies elää elämäänsä lähes täydellisessä maailmassa. Pikku hiljaa hänelle selviää, että hänen kaunis maailmansa on epätodellinen. Hän haluaisi matkustaa Fidzille, mutta kaikki propaganda hänen ympärillään kannustaa häntä jäämään kotikaupunkiinsa, tuttuihin pieniin ympyröihin. Katsojalle selviää jo elokuvan puolenvälin paikkeilla, että Truman on ”The Truman-shown” päätähti. Hänen elämäänsä on esitetty televisiosarjana hänen sikiöajoista lähtien. Olin nähnyt elokuvan ennenkin, mutta luettuni muutama viikko sitten Orwellin 1984, tuo elokuva jysähti tajuntaani kuin pallo maaliin.

Eräs ystäväni antoi minulle aiemmin päivällä vinkin, että minun kannattaisi tarkastella miten elän elämääni ja miten toteutan arvojani. Tämä ohje tuli erään keskustelun perusteella ja yhdistettynä nuo sanat ”The Truman Shown” sanomaan koin, että niissä olevan jokin merkityksellinen viesti elämäntilanteeseeni. Olin koko illan mielessäni jossain ihan muualla. Tajuntani toimi ylikierroksilla, en meinannut rauhoittua koko iltana. ”The Truman-shown” ohjaaja vastasi haastattelussa kysymykseen ”Miksi Truman ei lähde pois sarjasta vaikka tietää elävänsä epätodellisessa maailmassa?” suurin piirtein seuraavasti: ”Eivät ihmiset halua pois elämästä, johon he ovat tottuneet. He eivät halua poiketa siitä mihin ovat kasvaneet.”

20160313_134239-01

Juuri ennen nukahtamista sen oivalsin. Aloittaisin aamulla some-lakon. Se olisi minun keinoni rauhoittaa elämääni entisestään. Minulla olisi tilaa ja rauha kuunnella mitä sisältäni nousee ilman somen sokaisevaa vaikutusta. Somessa jokainen yrittää tuoda parhaat puolensa esiin ja haluaa elämänsä näyttävän täydelliseltä muiden silmissä. Facebook on viimeaikoina hukannut tarkoituksensa. Ennen ihmiset kertoilivat kuulumisiaan, nykyään jaetaan korulauseita ja kauniita kuvia. Harva jaksaa lukea pidempiä tekstejä, ne vievät liikaa aikaa.

Ensimmäinen lakkopäivä on lopuillaan. Se meni hyvin. Vain pari kertaa otin puhelimen käteeni ja vaistomaisesti painoin Facebookin kuvaketta. Onneksi olin sulkenut puhelimestani nettiyhteyden ja laittanut jopa wifi-yhteyden kiinni, etten saanut yhteyttä mihinkään. Ensimmäinen some-lakkopäivä meni siis yllättävänkin helposti. Ehkä ensimmäinen päivä tuntui siksikin niin helpolta, että kävimme Perhossa. Mieheni lähisukulaisia on haudattu sinne ja mieheni halusi käydä pääsiäisen kunniaksi laittamassa haudoille kynttilöitä. Kävimme samalla Penninkilammella, jonne suunnittelen tänä keväällä meneväni muutamaksi päiväksi viettämään retriittiä. Se on oiva paikka henkilökohtaiselle retriitille, sillä sinne ei tule sähköä Perhon kirkonkylälle on matkaa noin 20 kilometsiä. Siellä ihminen on metsän syleilyssä.

Vaikka ensimmäinen some-lakkopäiväni meni hyvin, luulen, että kun arki tiistaina iskee ja mieheni on päivän töissä ja minä yksin kotona, voin kaivata Pinterestiä. Pinterestiä luulen lakkoni aikana kaipaavan eniten. Instagramiin olen parin vuoden aikana laittanut paljon kuvia, mutta sen viehätys on sammunut silmissäni. Facebookin turhuus on tullut myös selväksi. Pinterest viehättää ja koukuttaa edelleen rankasti. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää. Ensimmäisestä päivästä selvisin kunnialla.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Kiire, Muutos

Zen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hiljaisuus ja rauha. Karu mutta vihreä japanilainen puutarha, jossa on vesiaihe ja yksinkertainen penkki mietiskelyhetkiä varten. Meditaatio. Zen.

1-DSC_0010-001
Sydäntäni koskettaa hiljaisuus. Haluaisin retriittiin, etsimään oman hiljaisuuteni rajoja. Haluaisin päästä etsimään täydellistä hiljaisuutta, itseäni hiljaisuudesta. Haluaisin tietää, löytyykö oman olemiseni ydin hiljaisuudesta, kuten olen kuullut kerrottavan, vai pitääkö sitä etsiä jostain muualta. Hiljaisuus ja meditaatio tuovat olennaisen lähelle, sen olen jo havainnut. Pysähtymisessä on uskomaton voima. Kiireettömyys opettaa tuntemaan itsen paremmin. Hiljaisuudessa minä olen, vain olen. En yritä mitään, yksinkertaisesti olen. Kukaan ei vaadi minulta mitään, ei odota mitään. Saan olla. Tässä hetkessä, hiljaisuuden ympäröimänä, olen täydellinen sellaisena kuin sillä hetkellä olen.
Hiljaiset hetket itseni kanssa ovat näyttäneet minulle, miten tärkeää olisi oppia elämään takertumatta mihinkään. Luontokaan ei takerru, päivät seuraavat toisiaan, vuodet vierivät. Lumi sataa syksyllä ja sulaa pois keväällä, kukat kasvavat ja kuolevat. Mikään ei ole pysyvää. Takertumien on luonnon kiertokulun vastaista. Takertuminen on energian hukkaa, sillä mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Tavaroihin takertumien ja omaisuuden ylenpalttinen keräileminen on länsimaisen maailmankatsomuksen luoma harha. Kun omistat jotain, olet jotain! Kaiken menettämällä voi löytää sen, mikä on ihmiselle kaikkein tärkeintä: oman itsensä! Itseään ja sisintään on vaikea tavoittaa eläessään metelin ja tavarapaljouden keskellä. Oma itse on hukassa, jos on samaistanut itsensä omaisuuteen. On vaikea vain olla, jos koko ympäröivä maailma on täynnä romua ja kuonaa. Ne ovat epäolennaisuuksia, jotka vievät kaiken huomion siltä, joka on jokaisen ihmisen suurin rikkaus: olla rakastava sielu.

1-DSC_0033
Yhteiskunnassamme arvostetaan ihmistä, jolla on suuri omaisuus. Ihmisen arvon mittana pidetään isoa kotia, kallista autoa, viimeistä huutoa olevaa kännykkää ja oikeata merkkiä olevia vaatteita. Kiinnitämme huomiota ulkoisiin asioihin, jotka ovat toisarvoisia. Teemme päätelmiä ihmisestä ulkoisten avujen ja pukeutumisen, ”voitonmerkkien”, perusteella. Sisäiset ominaisuudet jäävät valitettavan usein ulkoisten varjoon. Kodit ovat niin täynnä rojua, ettei uudelle enää ole tilaa.

Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden suvaitseminen ovat hyveitä, jotka olemme unohtaneet. Nopeutta arvostava yhteiskunta ei salli eteenkään keskeneräisyyttä. Nämä kaksi hyvettä ovat itsellänikin opettelussa. Elätin sydämessäni unelmaa remontoiduista vessoista ja uusituista putkista sekä uusista tapeteista ja lattiapinnoista. Olen elänyt jonkin aikaa sitten muutamia kuukausia putkiremontin keskellä ja kärsin joka sekunti. En osannut nauttia keskeneräisyydestä tai matkalla olemisen seikkailusta. Tällä hetkellä kärsin, että makuuhuone on tapetoimatta ja lattioita ei edelleenkään ole uusittu. Keskeneräisyyden sietäminen on oman elämäni Juudas Iskariot, kavaltaja. Se osoittaa itselleni oman epätäydellisyyteni, pahinta mitä perfektionistin maailmassa on.

1-DSC_0029-001
Tavoittelen pienempää elämää, vähemmän kulutusta, luonnonmukaista, rauhallista ja ekologista elämäntapaa. Haluan toteuttaa elämässäni ihanteita, jotka todella koskettavat sydäntäni. En tarvitse kaikkea mitä haluan, se on hyvä pitää mielessä. Otan kaksi asekelta eteen tavoitteideni kanssa ja yhden taakse. Elämä on epätäydellistä, mutta silti siitä on helppo löytää pieniä iloja.

Elän tällä hetkellä kiireetöntä ja rauhallista elämää, joka paikka paikoin muistuttaa tuota tavoittelemaani ”zen”-tilaa. Silti takaraivossani kytee epäilys siitä onko näin hyvä? En osaa enää suhtautua kiireeseen ja jatkuvaan stressiin oltuani nyt lähes vuoden irti oravanpyörästä. Minulla ei ole minkäänlaista halua palata takaisin elämään, joka oli suorittamista, kasautuneita paineita ja toteutumattomia toiveita. Olenko enää edes yhteiskuntakelpoinen, vaikka pyrkimykseni on olla aktiivinen ja tuottelias yhteisön jäsen? Onko reilua muita kohtaan, kun nautin elämästäni, vietän rauhallista ja hiljaista elämää kotonani osallistumatta kulutusjuhlaan? Missä menee itsekkään ja itsestään välittävän raja?

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Maanantai angsti

Ikinuoren naisen pienet ilot

Miksi maanantai-aamut ovat minulle näin vaikeita? Eihän minun edes tarvitse lähteä minnekään. Viikonloppu on ollut hauska, siinä on ollut sopivasti tapahtumia ja olen nukkunutkin hyvin. Kaikesta huolimatta tänäkin maanantai-aamuna olen väsynyt ja innoton. Eniten minua tympäisee se tosi asia, ettei mikään huvita. Ei huvita kirjoittaa, ei lukea, ei kutoa. Pakotan itseni toimimaan ja liikun kuin hidastetussa filmissä: hitaasti ja jäykästi. Pahinta on, että hitaimmin liikkuvat pienet harmaat aivosoluni. Ne tuntuvat olevan aivan koomassa.

Nuorempana olivat sunnuntait päiviä, joita en voinut sietää. Sunnuntai oli viikonlopun hauskuuden surma. Tuolloin jouduin eroamaan ystävistäni ja sanomaan hyvästi kaikelle mikä edusti minulle nuoruuden iloista elämää. Tuolloin sunnuntai oli arjen esikaupunki, pahempi kuin itse arki, joka olikin itse asiassa, näin jälkeenpäin ajateltuna, ihan mukiin menevää.

Aikuisuus tapahtui. Tuli lapset, töitä, erilaisia vastuita, jotka veivät kaiken huomioni. Lapset kasvoivat, työt ja asuinpaikkakunnat muuttuivat. Pari eroa myöhemmin huomaan kammoksuvani maanantaipäivä.

Vuosia elämässäni päivillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Työni oli pitkään sellaista, että sinne oli mentävä arkena ja pyhänä. Vuorokauden ajatkin olivat välillä, sekaisin kun tein kolmivuorotyötä. Eräästä joulustakaan minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kun olin yövuoroissa jouluaatosta tapaninpäivän aamuun. Oli ihan sama mikä päivä oli, eikä mikään päivä oikeastaan aiheuttanut sen suurempia tunteita.
Nykyisin ahdistus iskee lähes joka maanantai. Ahdistus ei oikeastaan ole oikea sana kuvaamaan minun maanantain angstiani. Tunne on turhautumista, väsymystä, innottomuutta ja haluttomuutta yhteen kasattuna. Pahimmalta tuntuu se, ettei mikään huvita. Koska olen nukkunut hyvin, tiedän, että tänäänkin, voimattomuutena ja haluttomuutena näyttäytyvä väsymys, on henkistä väsymystä. Jään miettimään onko elämässäni vieläkin jotain liikaa, vai onko jotain liian vähän. Onko väsymyksen aiheuttaja kyvyttömyys tehdä suuta päätöstä? Aiheutuuko maanantai angstini siitä, että siirrän jatkuvasti itselle isoa ja elämän suuntaa muuttavaa päätöstä ja pelkään pysymistäni päätöksen viitoittamalla tiellä? En tartu todellisista elämässäni jo olevista asioista kiinni, koska tiedän niiden johtavan suureen muutokseen, jota pelkään. Joka ainoa maanantai joudun kohtaamaan nuo tekemättömät asiat, jotka muistuttavat minulle todellisuudesta. Jos en nyt tartu tilaisuuteen, saan myöhemmin katua. Tilaisuuteen tarttuminen pelottaa, koska sen jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen. Entinen on jo tuttua ja turvallista. Uuden aloittaminen pelottaa varmasti kaikkia. Mikään ei silti ole niin totta elämässä kuin jatkuva muutos.

Tiedän: niin kauan kärsin maanantaisin kun tartun lapioon ja alan kaivaa. Jos unohdan haaveeni, tulen kuulumaan niihin vanhuksiin jotka kuolinvuoteellaan ajattelevat ”Minä en koskaan… Jos olisin…”

Siinä se on: dilemma, valinta kahden pahan välillä. Dilemma, joka on maanantaiaamuisen pahoinvointini syy.