Erilaisuus – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Intohimo, kirjoittaminen, Taide

Mä en osaa piirtää?

19 maaliskuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ja heti aluksi: MINÄ EN OSAA PIIRTÄÄ. Piste.

Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?

Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.

sdr — Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!

Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.

Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.

Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.

dav — Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.

Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?

Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!

cof

Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”

Koe voi alkaa!

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Intohimo, Kauneus, Lihavuus, Muutos

Herkkä kovis

15 maaliskuun, 201811 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.

Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.

dav — Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!

Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.

En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.

Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.

Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.

Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kauneus, Lihavuus, Oivallus

Over 50 & fat

4 joulukuun, 20174 joulukuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain taas eilen o-i-v-a-l-l-u-k-s-e-n! Se ei ehkä ollut mieltäylentävin oivallus, mutta siitä avautui monta mahdollisuutta, joista voin itse valita, mitä lähden seuraamaan.

Oivalsin, että kuulun siihen kaikkein syrjityimpään ja unohdetuimpaan ihmislajiin mitä on. Olen ensiksikin yli 50-vuotias nainen. Näiltä naisilta on monien medioiden (varsinkin muotilehtien) mukaan elämä jo takana. Monet tämän ikäisistä naimisissa olevista naisista heittävät huulipunan ja korut nurkkaan ja heittäytyvä verkkarimummoiksi tv:n eteen. Ei tässä vielä kaikki, jos tämän määreen vielä hallitsee ja saa pidettyään itsensä pinnalla niin seuraava määre osuu ja upottaa varmasti. Olen lihava. Hienosti voisi käyttää sanaa plus kokoinen ja heilutella valkoista lippua. Minä olen oikeasti lihava, olen ollut sitä lähes aina. Olen siis vanha ja lihava. So what!?

Makustelin määreitä koko eilisen illan ja mietin miten handlaan tilanteen. Nuortua en voi ja laihdutuskuurille en kokemusteni takia enää halua. Itse asiassa minun ei kauaa tarvinnut miettiä. Tuntui kuin kaikki olisi viime viikkoina kirkastunut mielessäni kotona muhiessani. Ikä on vain numero. Paino on ulkoinen asia. Minä olen enemmän ja monimuotoisempi kuin painoni ja ikäni summa. Minä olen ulkoisen lisäksi myös se mitä päässäni ja sydämessäni liikkuu. Sisällä muhii rehevä ja iloinen ihminen, joka tahtoisi minun murtavan myytit ja haluaisi tulla näkyväksi.

Kaikki tämä avasi minulle myös vision siitä, että koska en enää käytä henkistä energiaani laihdutuskuurien miettimiseen, voin keskittyä voimaan hyvin. Jatkuvat laihduttamisen paineet eivät ole enää taakkana selässäni, riittää voimaa keskittyä liikkumaan itselleni sopivalla tavalla ja ravitsemaan ihanaa kehoani sen ansaitsemalla tavalla.

Lopetan itseni säälimisen ja alan arvostamaan itseäni ja kehoani. Vaatetan itseni kauniisti ja välitän ulkoisesta olemuksestani niin, että se mitä on sisälläni näkyy myös ulos. En enää pyytele anteeksi itseäni ja piiloudu, vaan annan sisäisen valoni ja ilon loistaa.

Olen ehkä yli 50-vuotias ja lihava, mutta: ”Jumalani, minä elän!”

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Lihavuus, Muoti, Muutos

Sairausajan mietteitä omasta pukeutumisesta

18 marraskuun, 201718 joulukuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen taas sairastellut eikä pää ole toiminut. Eilen vietin illan yksin kotona, kun mieheni lähti työpaikkansa pikkujouluihin. Istuin sohvannurkassa kuunnellen Mikael Karvajalka äänikirjaa ja selailin hajamielisesti Pinterestiä. Siellä sattui silmääni linkki erääseen pukeutumisaiheiseen blogiin. Blogissa annettiin ohjeita oman tyylin tarkentamiseen. Ulkoista kauneutta ja ihanaa turhuutta, muuta juuri tätä tunnun tarvitsen tällä hetkellä, kun vaikea astma pitää otteessaan. Blogi antoi kolme vinkkiä oman tyylin tarkentamiseen. Vinkit olivat kysymyksiä, joiden avulla voi miettiä nykyistä tyyliä ja miten voi kehittää sitä tarvittaessa/halutessaan. Ensimmäinen kysymys oli: mitkä seikat elämässäsi ovat vaikuttaneet siihen kuinka pukeudut nyt? Tämä kysymys sai aikaan valtavan ajatusten ja muistojen tulvan, joka alkoi ensin ahdistaa ja nosti sen jälkeen vapauden tunteen.

Olen viime aikoina lukenut hitaasti nautiskellen Yuval Noah Hararin kirjaa Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Hitaasti olen sitä lukenut siksi, että se on nostanut mieleeni mietiskeltävää ja sulateltavaa. Pukeutumistyyliäni mietiskellessä oivalsin, että olen toteuttanut kirjassa erästä mainittua teoriaa: ”Lähes kaikki mitä tiedät, olet oppinut ulkopuolelta”. Olen oppinut ulkopuolisia käsityksiä ja teorioita. Lihava on ruma! Lihavan pitää piiloutua! Valitse musta ja pystyraidat, ne hoikentavat! Sinun pitää olla hoikka ollaksesi hyväksytty ja menestyvä! Vain hoikat ovat kauniita ja seksikkäitä! Lihava ei voi olla terve ja hyvinvoiva! Näitä teesejä yhteiskunta ja media meille uskotelee.

Historia kertoo kuitenkin toista tarinaa. Muistanette ehkä Willendorfin Venuksen? Tuo pieni ja lihava naisveistos oli aikansa runsauden ja lisääntymisen symboli. Laihoja naisia ei pidetty hedelmällisinä ja siksi tarpeeksi vahvoina jatkamaan sukua. Laihuuden ihannointi alkoi vasta 1960-luvulla. Twiggy (”Tikku”) oli aikansa naisihanne, poikamainen nainen ilman naisellisia muotoja. Hyvin harva aikansa nainen pääsi lähellekään ajan ihannetta, kuten ei pääse nykyäänkään, vaikka naiskauneuden ihanne on muuttunut tikunlaihasta hieman lihaksikkaammaksi.

Ennen nukahtamista makasin pitkään sängyssä ja mietin omia pukeutumismuistojani. Olin lihava lapsi ja lihava nuori aikuinen josta tuli lihava aikuinen. Aikaisimpia muistojani oli, ostoksilla käynti äitini kanssa. Jouduin aina ottamaan ne vaatteet, jotka sopivat päälleni kokonsa puolesta. Valikoimaa ei juuri tuohon aikaan ollut. Muistan eräätkin kammottava ”kakan”-väriset vakosamettihousut, joita inhosin sydämeni pohjasta niiden ostohetkestä alkaen, mutta muita päälle sopivia housuja ei kaupungista löytynyt. Opin häpeämään ylipainoani ja rumia vaatteitani.

Lapsuuteni jälkeen seuraava pukeutumismuistoni on ajalta jolloin tapasin lasteni isän ja olimme hyvin onnellinen nuori pariskunta. Halusin kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Hain ja pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, että varmistaisin työnsaantini ja saisin arvostetun ammatin. En tehnyt valintoja kuunnellen sydäntäni, vaan kuuluakseni johonkin ja saadakseni ulkopuolisten hyväksynnän. Pukeutumiseni oli sovinnaista ja neutraalia, en uskaltanut poiketa joukosta. Hieman vaivaa kuitenkin näin: kävin värianalyysissä ja opin noudattamaan vaatevalinnoissani tarkasti ja systemaattisesti oman värivuodenaikani värejä.

Olen ollut turvallisuushakuinen ja tylsä pukeutuja koko elämäni. Olen yrittänyt puskea rehevän ja värikkään Rubens-vartaloni ja iloisen persoonallisuuteni ihan väärään muottiin. Tämän oivallettuani tuntuu, että maailma on minulle avoin. En enää häpeä vartaloani, olen iloinen ja onnellinen lihava itseni. Uskallan ja haluan jatkossa näyttää persoonallisuuteni ja valoni sekä (lihavan) vartaloni myös muille.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Erilaisuus, Työ

Kielipuoli hoitaja

7 marraskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Aloitin työt Pietarsaaren vanhustenhuollossa reilut kaksi kuukautta sitten. Ironia työni taustalla on, että useampi kuukausi sitten kieltäydyin hakemasta työtä, joka olisi ollut ruotsinkieliselle hoitajalle ja sain siitä kahden kuukauden karenssin. Penni ja pinna venyivät, kun en saanut pitkään aikaan rahaa mistään, mutta laskut piti silti maksaa.

Tätä uutta työtä hakiessa esimieheni sano, ettei minun tarvitsisi käyttää ruotsin kieltä juuri lainkaan. Jo kolmantena työpäivänäni jouduin kirjoittamaan potilaasta hoitojakson loppuyhteenvedon. Potilaan äidinkieli on ruotsi, joten lain mukaan oli yhteenveto kirjoitettava ruotsiksi. Tuosta ensimmäisestä hoitotyönyhteenvedosta toisella kotimaisella kielellä en ole erityisen ylpeä, mutta sain sen kuitenkin ruotsia äidinkielenään puhuvan kollegan avulla kirjoitettua. Ensimmäinen ruotsinkielinen yhteenveto oli vaikein kirjoittaa. Pian sen jälkeen kirjoitin välillä muutaman suomeksi, ennen kuin tuli seuraava ruotsinkielinen yhteenveto kohdalleni. Toinen ruotsinkielinen hoitotyönyhteenveto olikin sitten helpompi laadittava.

1-dsc_0016

Osaston pääkielenä on ruotsi, sillä suurin osa työkavereistani puhuu sitä äidinkielenään. Ensimmäiset työviikot olivat raskaita. Ymmärrän kyllä lähes kaiken mitä potilaiden hoitotietoihin on kirjoitettu ja kykenen keskustelemaan asioista alkeellisella tasolla. Kahvipöytäkeskusteluihin en juuri ole osallistunut ja epäilen, että työkaverini pitävät minua välillä epäkohteliaana ja tyhmänäkin, kun en reagoi aina esitettyihin asioihin odotetulla tavalla.

Luulin osaavani hyvinkin ruotsia, kun muutin Kokkolan seudulle. Luuloni karisivat nopeasti. Hyvin pian oivalsin, etten ymmärrä ranta-ruotsia ollenkaan. Tämä mielikuvani ruotsin-taidoistani on vahvistunut Pietarsaaressa työskennellessäni. Joudun opettelemaan ikään kuin uuden kielen.

Kaksi kuukautta on mennyt ja nyt pystyn jo ymmärtämään mistä työkaverit kahvittelun ja ruokailun lomassa puhuvat. Työkaverini ovat todella kannustavia ja ymmärtäväisiä, joten olen alkanut myös hieman puhua ruotsia. Ehkäpä työsopimuksen loppuessa helmikuun lopussa kykenen pitämään yllä arkipäiväistä keskustelua toisella kotimaisella kielellä.

Istuessani tuppisuuna ihmisten puhuessa ympärilläni itselle oudompaa kieltä, olen oivaltanut miltä voi tuntua, kun ei tule ymmärretyksi puhumillaan kielillä. Oma ruotsinkielentaitoni ei ole aivan mitätön ja työkaverinikin puhuvat ihan hyvää suomea. Olen silti kokenut itseni usein ulkopuoliseksi tuossa yhteisössä. Minut on otettu hyvin porukkaan ja koen olevani tervetullut, mutta kielimuuri on silti tuntunut välillä liian suurelta ylitettäväksi.

1-dsc_0082

Työpäivät vievät kohtuuttomasti energiaani, kun pelkään, että minulta on jäänyt ymmärtämättä jotain tärkeää. Itselleni vaikein tilanne on, kun joku ainoastaan ruotsia puhuva potilas soittaa kelloa ja vain minä olen vapaana. Ymmärränkö mitä hän haluaa? Osaanko vastata? Monesti heitän huumorilla, että kun en ymmärrä mitä joku sanoo: hymyilen kauniisti. Näinhän minä teen, mutta sydämeni ympärillä on kylmä rinki. Hoitajana tehtävänäni olisi ymmärtää. Vai vaadinko minä itseltäni liikaa?

Kielipuolena työni väsyttää minua enemmän kuin jos osaisin kieltä paremmin. Kielipuolena olen oivaltanut miten tärkeää oma asenne asioihin on! Asenne ratkaisee – aina! Olisin voinut kieltäytyä tästäkin työstä vedoten siihen, etten osaa ruotsia tarpeeksi. Voisin tehdä työtä ainoastaan suomeksi, olla opettelematta yhtä ainoaa uutta ruotsin sanaa ja kieltäytyä kirjoittamasta ruotsinkielisiä yhteenvetoja. En kuitenkaan ole liian vanha oppimaan uutta. Ehkä tämän määräaikaisen työsuhteen jälkeen saan uuden määräaikaisen työsuhteen, jossa saan syventää nyt oppimiani ruotsinkielen taitoja.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Ajatuksiani Kansallissosialismista (uusnatsismi)

18 syyskuun, 201618 syyskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Yritän olla iloinen ja ajatella mukavia asioita. Yritän ajatella positiivisia ajatuksia, levittää ympärilleni valoa ja hyvää mieltä. Tänään en siihen kykene. Kyyneleet ovat tänään saaneet valua ja tukkia jo valmiiksi tukossa olevaa nenääni etisestään. Koko eilisen illan ja tämän aamun tuutit työntävät ikäviä uutisia etelästä. Nuori mies on kuollut Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoituksen seurauksena Helsingissä. Uusnatsi-liike riemuitsee siitä, että ”katu on muuttunut punaiseksi punikin verestä. Eläköön kansallissosialismi!”

Ihmisen julkea pahuus saa minut voiman pahoin. Miten joku voi toivoa toiselle kuolemaa, vain tämän ajatusten tähden? Uskonto, ihonväri, kansallisuus, poliittiset näkemykset ja varallisuus ovat olleet aikojen kuluessa aiheuttaneet väkivaltaa ja vihaa.

Mistä johtuu, että jotkut ihmiset nauttivat vihan ja pelon lietsomisesta? Tuoko se vallantunnetta, auttaako se yhteenkuuluvaisuudentunteen luomisessa? Minun on vaikea uskoa, että jotkut ihmiset syntyvät sydämeltään mustina. Mitä tapahtuu sellaisen ihmisen sydämessä ja mielessä, joka antaa ”pirulle pikkusormen” ja heittäytyy pahan kätyriksi? Millaisia elämänkokemuksia tuolla ihmisellä on ollut, että hän on valinnut tehtäväkseen tuhota mahdollisimman monta muuta elämää omalla ilkeydellään ja pahoilla teoilla?

Sanotaan, että esimerkiksi koulukiusaajat olisivat onnettomia ihmisiä, että he itse olisivat aikoinaan olleet kiusattuja. Harvasta koulukiusaajasta tai kiusatusta kuitenkaan tulee pahaa aikuista, vaikka kiusaaminen ihmiseen jäljen jättääkin. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Olin lihavuuteni takia koulukiusattu ja voisin väittää, että minua kiusataan vieläkin. Mutta näin ei ole! Kaiken omaan maailmaani ristikkäisen kommentoinnin kuulen kuitenkin omissa korvissani edelleen lihavuuteeni liittyvänä vinoiluna, vaikka näin asia ei todellisuudessa ole. Minusta, ja todennäköisesti monesta muusta tavallani koulukiusatusta, tuli ”suvakkihuora” ja tomera kukkahattutäti, joka ei voi sietää heikomman kiusaamista.

Nuoren ihmisen elämä on päättynyt aivoverenvuotoon, koska hän osoitti vastalauseen Suomen Vastarintaliikkeelle. Koska me tavalliset kansalaiset osoitamme mieltämme, ettemme halua tällaisia uusnatseja terrorisoimaan elämäämme? Omaan kotikaupunkiini kotiutui myös Soldiers of Odin-liike. He kysyivät Facebookissa mielipidettä ryhmän tarpeellisuudesta. Kaupungissa joku maahanmuuttaja oli raiskannut nuoren naisen ja liike perusteli partioinnin tarvetta tapahtumalla. Tuo raiskaus on todella ikävä tapahtuma. Itse olen saanut liikkua kotikaupungissani rauhassa ilman mitään häiriöitä, sekä yöllä että päivällä. Keski-ikä ja ylipaino ovat varmaan suojelleet minua. Soldiers of Odin aiheuttaa itselleni enemmän pelkoa ja epävarmuutta kuin kaupunkimme ulkomaalaiset. En ollut yksin mielipiteeni kanssa.

img_20160909_075331

Miksi me emme voi elää yhdessä rauhassa? Keskustella sovussa asioista ja sopeutua siihen asiaan, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia ja ajattele asioista samalla tavalla. Asioista pitää pystyä keskustelemaan kiihkeästikin, mutta väkivaltaan ei tarvitse sortua. Meitä suomalaisia on niin vähän, että kyllä tänne sekaan muutama ulkomaalainen mahtuu.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Muutos

Dilemma

6 elokuun, 20166 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämä on vaikeaa. Koskaan ei voi olla mieliksi kaikille muille. Tulee niin helposti kränää ja pahaa mieltä. Haluaisin elää siten, etten loukkaisi muita. Yhtäkkiä ja yllättäen joku on taas vihainen ja loukkaantunut. Suustani on kai taas päässyt jotain sensuroimatonta. Tai joku on ymmärtänyt hyvää tarkoittavat sanani väärin. Olisiko kannattanut pitää suu kiinni, tai edes miettiä tarkemmin sanoja? Pitäisi kai opetella ajattelemaan ennen kuin avaan suuni, punnitsemaan sanani, sanoa vain tärkeitä ja tarkoin valittuja sanoja. Paha tapani on möläytellä asioita ilman, että olen ajatellut asiaa ensin. Vai olisiko helpompaa yksinkertaisesti kiertää ihmiset? Haluaisin elää loukkaamatta muita, mutta miten minä voisin tietää mikä ketäkin loukkaa. En osaa (vielä) lukea ajatuksia.

Elämäni on monesti niin erilaista kuin normi-tallaajalla, että ihmisten on vaikea sulattaa kaikkea mitä siihen kuuluu ja siitäkin tulee välillä sanomista. Aivan, kuin minulla ei olisi oikeutta elää omaa elämäni, kuten haluan. En halua loukata muita ihmisiä elämäntavallani tai valinnoillani, enkä kangistua rutiineihin ja valmiisiin kaavoihin. En todellakaan halua viimeisinä elämäni hetkinä ajatella miten paljon jäi kokematta ja näkemättä. Siksi elän kuten viimeistä päivää matkustaen, kokeillen rajojani ja nauttien elämästäni. Poltan kynttilääni molemmista päistä, uhraamatta ajatustakaan tulevaisuudelle. Tuhlaan rahojani ja energiaani välillä kummallisiinkin asioihin, mutta nautin elämästäni valtavasti.

1-DSC_0029 — Käylä, Kuusamo/Finland 2015

Joskus mietin, että olisi helpompaa sulkea kaikki ihmiset kokonaan pois elämästä. Elää erakkona. Yksin, kaukana ja huomattavasti yksinkertaisemmin kuin tällä hetkellä elän. Ihan vakavissani välillä ajattelen muuttamista jonnekin korpeen, jossa olisi vain metsä ja minä. Yhteyden ulkomaailmaan kuittaisin kirjoilla, lehdillä ja radiolla. On päiviä jolloin tuntuu, että sellainen elämä todellakin tekisi minusta tyytyväisen. Mutta on myös niitä päiviä, jolloin olen vakuuttunut siitä, että vain ihmiset ympärilläni voivat tehdä minusta onnellisen. On vaikea tehdä suuria päätöksiä, kun näkee molempien vaihtoehtojen hyvät puolet! Ilman ihmisiä elämä olisi kuitenkin niin paljon köyhempää ja värittömämpää. Itse asiassa luulen, että erakkona tulisin hulluksi. Alussa ihanalta tuntuva yksinäisyys voisi pitemmän päälle alkaa tuntua ahdistavalta ja elämä hankalalta. Vaikka elämä ihmisten kanssa välillä onkin vaikeaa, on se silti parempaa ja täydempää kuin elämä ilman muita.

Aikoinaan unelmoin usein elämästä Etelä-Lapissa Sallan syrjäseudulla. Siellä olisin voinut elää ilman paineita. Olisin voinut unohtaa ulkonäkö- ja menestymispaineet. Olisin elänyt tyytyväisenä omien kilojeni kanssa, sillä laihduttamisen paineet olisivat Jumalan selän takana yksin asuessa olleet olemattomat. Syrjässä kaikesta ja kaikista muista, olisin voinut unohtaa kaiken ulkoisen ja keskittyä olemaan vain minä. Siellä en olisi tarvinnut kauniita vaatteita, meikkejä. Kukaan olisi kysellyt joutavia kysymyksiä trendikkäistä vaatteista eikä uuden muotiripsarin ominaisuuksista. (Tosin tuolloin ajattelin, että hajuvesiä en olisi unohtanut, vaikka susirajan pahemmalla puolella olisinkin ollut. Nyt kun en juuri hajuvesiä enää voi käyttää, eläisin vallan mainiosti ilman niitäkin.) Olisin voinut elää anonyyminä yhteiskunnan reunamilla. Etelä-Lapissa asuessani kukaan ei olisi odottanut minulta mitään. Ihmisiä olisin tavannut harvakseltaan, lähinnä kutsuttuna. Siellä olisin asunut yksin, omilla ehdoillani ja olisin voinut elää itseni näköistä elämää. Olisin herännyt, syönyt, ulkoillut ja touhunnut omien halujeni ja tarpeitteni mukaisesti. Kukaan ei olisi tuominnut eikä arvostellut elämän tapaani eikä valintojani. Minulta ei olisi odotettu mitään. Olisin saanut elää rauhassa.

1-DSC_0103 — Oulangan Kansallispuiston ”Hiiden hurmos”-reitin varrelta 2015

Lukiessani toivettani muutaman vuoden takaa muuttaa yksin Etelä-Lapin syrjäseudulle ajattelen, että onneksi en tosissani halunnut sen toteutuvan. Yleensä ihminen saa mitä toivoo, eteenkin jos toive nousee voimakkaasti alitajunnasta ja sitä ruokkii jatkuvalla puheella ja mielikuvilla. Toteutuessaan tuo skenaario olisi tehnyt minusta äärettömän onnettoman ihmisen. Olisin erakkomaisuuteen taipuvana nopeasti ollut unohdettu ja unohtanut itsekin elää.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Valinnat

Elämän varrelta opittua

3 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Radioni oli aikoinaan ensimmäinen yhteyteni ulkomaailmaan. Radio avasi minulle uuden maailman, jossa minulla oli oma paikkani. Maailma ei ollutkaan pelkästään Vihanti ja Oulainen. Se oli paljon suurempi ja mielenkiintoisempi kuin ne pienet ympyrät, joissa elämääni olosuhteiden pakosta elin. Imin itseeni musiikin ja uutisten mukana valtavan halun matkustaa ja nähdä miten ihmiset maailmalla elävät.

Vanhempani olivat ymmällään kanssani. Heidän oli vaikea ymmärtää valtavaa tiedonhaluani ja kiinnostustani vieraisiin kulttuureihin. ”Olen aina elänyt muissa maailmoissa”. Toinen jalkani on aina ollut jossain muualla kuin Suomessa. Olen aina ollut valmis muuttamaan ulkomaille. Kahdesti sen olen jo tehnyt, pakannut tavarani ja muuttanut toiseen maahan. Molemmat ulkomaan vuoteni ovat kasvattaneet minua valtavasti. Ensimmäinen vuosi Sveitsissä opetti minulle itsenäisyyttä ja vastuunottoa itsestä. Toisen ulkomaan vuoteni vietin Etelä-Englannissa. Sen vuoden aikana jouduin ottamaan vastuuta myös toisesta ihmisestä. Kannoin sen vuoden jälkeen vastuuta myös pienestä pojastani. Vuoteni ulkomailla erottivat minut Suomesta, mutta tavallaan ne myös liittivät minut isänmaahani tiukemmin kuin olin ajatellutkaan. Kaukaa on helpompi nähdä lähelle objektiivisesti.

1-DSC_0131-001 — Upea kuolleiden muistoksi tehty lasityö Budapestin synagogan puutarhassa. Kuva 2016

Olin äidilleni mahdoton lapsi. Mistä olin mustalaisgeenini perinyt? Minulla oli aina jokin suunnitelma, minkä avulla suuntasin maailmalle. Lapsesta lähtien olen ollut välittömästi valmis, kun joku on ehdottanut reissuun lähtöä. Äitini mukaan olen ollut jo lapsena lähdössä joka toinen päivä jonnekin. Ensimmäisen kerran lähdin yksin matkoille lukion jälkeen. Olin töissä kunnan tuki-työllistettynä ala-asteella kouluavustajana. Olin saanut säästettyä omaa rahaa asumalla kotona. Halusin hiihtolomalla ulkomaille. Kukaan ei halunnut/päässyt mukaani. Viis siitä, pääseehän yksinkin! Tein matkan kuitenkin turvallisesti, pakettimatka Aurinkomatkojen siivellä. Matkakohteenani oli Tunisia. Saattoi olla sen matkan ansiotakin, että haluni matkustaa pysyi yhtä palavana. Sain matkalla paljon positiivista huomiota. En tuntenut olevani ylipainoinen ja epäonnistunut ihminen. Minusta pidettiin ja kehuttiin jopa kauniiksi. Eräs vanha beduiinimies olisi halunnut minut vaimokseen (5. sellaiseksi). Hän oli valmis maksamaan minusta 10 kamelia. Melkoinen summa naisesta, kuulemma.

Seuraavan matkan tein yksin Euroopan halki inter-raililla. Sinnekään en saanut kaveria. Eipä hätää. Yksin mentiin taas. Seikkailin viisi viikkoa ympäri Eurooppaa. Jouduin hakemaan Jugoslavian Suomen konsulaatista apua, kun viimeinen juna, jolla olisin joutunut Suomen lautalle, lähti nenäni edestä ilman minua. Selvisin kuitenkin reissultani ehjin nahoin kotiin yhtä kokemusta rikkaampana. Minua ei ole koskaan pelottanut lähteä yksin reissuun. Kaveri olisi toki ollut kiva. Silloin olisi voinut vaihtaa mielipiteitä ja jakaa kokemuksia. Mutta koska sitä ei ollut, lähdin yksin. Se ettei kaveria ole ollut, ei ole estänyt minua näkemästä maailmaa. Haluni maailmalle on ollut suurempi kuin yksinäisyydenpelkoni. Monet asiat olisivat toisin, jos minulla olisi ollut matkoillani seuraa. Ilman matkaseuraa minusta tuli vahvempi, entistäkin erilaisempi, temperamenttinen optimisti, mutta myös tietyllä tavalla itseeni sulkeutunut erakko, jonka on vaikea jakaa sisintään muiden kanssa. Tunnen yhä aina suurta mielihyvää päästessäni matkalle.

2015-11-07 15.12.55 — Ai WeiWein taidetta HMK:ssa marraskuussa 2015

Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat minulle orjuuttavaa aikaa. Jouduin tekemään asioita, jotka eivät olleet minulle luontaisia. Yritin miellyttää muita, olla sellainen kuin he halusivat minun olevan. Tunsin usein itseni turhautuneeksi. Yksi kavereistani tunsi minusta toisen puolen ja toinen toisen. En halunnut näyttää kenellekään millainen todellisuudessa olin. Pelkäsin ettei minua hyväksyttäisi. Peittääkseni epävarmuuteni ja tullakseni hyväksytyksi, en uskaltanut olla itseni. Erilaisuuteni oli kuitenkin valitettavan silmiinpistävää. Olin iso ja lihava, temperamenttinen, suuriääninen ja älykäs. En halunnut taipua muiden vaatimuksiin ja painostukseen. En halunnut olla kuten muut. Halusin olla minä.

Yhäkin olen erilainen, olen hyväksynyt sen. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, onneksi! On ihanaa olla erilainen kuin kukaan muu. Elämäni on muokannut minusta ainutlaatuisen. Olen rohkea voimakas ja vahvasti tunteva suomalainen nainen, jonka elämää maustaa värikäs persoonallisuus. Yksi elämääni voimakkaasti eteenpäin vievä piirre on uteliaisuuteni. Se ajaa minua tutkimaan elämää, ihmisiä, taidetta ja luontoa. Innostun nopeasti ja olen hetkessä valmis uusiin koetuksiin, enkä pelkää ruotia itseäni ja elämääni rankastikin. Tänään minusta tuntuu, että nuoruudessani pelkäämäni negatiiviset ominaisuuteni, ne jotka aina erottivat minut muista, ovat muuttuneet positiivisiksi ominaisuuksiksi. Ne ovat juuri ne ominaisuudet, jotka haluan säilyttää ja näyttää maailmalle. Haluaisin huutaa tornista, ” Katsokaa! Tällainen olen!” Olen vihdoinkin onnellinen itseni ja persoonani kanssa.

FB_IMG_1470078326584 — Kuva Facebook sivustolta ”Peaceful mind, Peaceful life”

Monet ihmiset haluaisivat olla uudelleen nuoria. Minä en! Olen iloinen, että minulla on ollut kokemukseni ja omat vastoinkäymiseni Ilman lapsuuteni ja nuoruuteni karuja kokemuksia en olisi se ihminen, joka tänä päivänä olen. Kiitän niistä ja elän onnellisena tätä päivää. Olen edelleen juureton, lahjakas, rohkea, utelias ja värikäs, oman tieni kulkija. Olen kuitenkin löytänyt rinnalleni rakkaan ihmisen, joka hyväksyy minut omana itsenäni ja antaa minulle tilaa toteuttaa itseäni ja unelmiani. Olen vapaa kahleista, vapaa päättämään itse omista asioistani. Kun muut tekevät mitä osaavat, minä teen mitä haluan: luen, kirjoitan, kudon, virkkaan, opiskelen kieliä, nypläystä ja käyn käsityökoulua. Vain oma mielikuvitukseni on rajana. Minulle ei ole tärkeintä olla paras tai edes osata. Minulle tärkeintä on että teen asioita joista nautin. Tätä toivon muillekin. Että he ovat aidosti oma itsensä ja tekevät asioita joista pitävät!

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo

Ulkopuolinen

2 elokuun, 20162 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tavalla tai toisella olen aina ollut erilainen kuin muut. Olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, väärinymmärretyksi, oudoksi ja yksinäiseksi. Olen ollut porukan ulkopuolinen, sivustaseuraaja, kummajainen, jonka mielipiteillä tai tekemisillä ei ole tuntunut olevan muille mitään väliä.

1-DSC_0035 — Taidetta Suomen Lasimuseon pihalla kesällä 2015

Ulkopuolisuuden tunteeni alkoi jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Aloitin koulunkäynnin innostuneena. Nopeasti kuitenkin huomasin, että koulussa menestyäkseen pitää olla muutakin kun tunnollinen ja nopea oppimaan. Koulussa pitää olla myös kaunis! Piti osata miellyttää muita. Olin luokan lihava ja (siksi) ruma tyttö, syntipukki ja kaatopaikka, jonne kaiken pahanolon sai kaataa kuin saavista. Hyväksyin osani kiltisti. Kiusatuksi en kuitenkaan suostunut. Annoin täydellä laidalla takaisin heti, kun joku vain yrittikin. Kerran kerroin kotona äidille ja isälle kuinka minua kiusataan. ”Älä jää suu kiinni seisomaan, vaan anna takaisin”, olivat savolaisäitini ohjeet tyttärelleen maailmaan. Kotona ei koulukiusaamisestani sen jälkeen puhuttu.

Opin ensimmäisellä luokalla puolustamaan itseäni suullisesti. Erotuin jo ensimmäisellä luokalla muista. Olin lihava ja suuriäänisesti itseäni puolustava rääväsuu. Nuo ”positiiviset” ominaisuudet seurasivat minua koko kouluajan. Ne siirtyivät mukanani pienestä ala-asteen koulusta kirkonkylän ylä-asteelle. Yläasteella minua ei varsinaisesti enää kiusattu. Kukaan ei enää viitsinyt uhrata minulle energiaansa. Tiesivät, etten ole nynny, että osaan ja kykenen puolustamaan itseäni. Minua ei kiusattu, mutta jätettiin kaiken ulkopuolelle. Ei hyväksytty muiden porukoihin. Keskustelu loppui, kun minä saavuin muiden joukkoon ja porukka hajosi pikkuhiljaa jättäen minut yksin.

Lapsesta asti olen rakastanut kaikenlaista musiikkia. Ensimmäisen radioni sain seitsemänvuotiaana. Radio oli sänkyni vieressä lattialla. Kuuntelin sitä iltaisin mennessäni nukkumaan. Tuntui hyvältä nukahtaa radiosta kuuluvan musiikin tulviessa korviini ja peittoni alle, tuudittaen minut muihin maailmoihin. Jo hyvin nuorena musiikki on tarjonnut minulle mahdollisuuden siirtyä muualle tästä usein niin karusta todellisuudesta. Musiikin avulla olen voinut matkustaa poistumatta kertaakaan omasta huoneestani. Musiikki on antanut minulle kokemuksen miltä tuntuu olla henkilö joka on kaunis, lahjakas ja palvottu. Radioni oli minulle kuin taikakalu. Mutta vaikka kuinka rakastinkin radiotani, sai aparaatti usein rajun kohtelun. Yöllä, kömpiessäni sängystä vessaan, oli se usein tiellä ja kaatui, tai tuli muuten kiireessä potkituksi. Nuoruuteni päivinä kompuroin rikki varmasti ainakin neljä radiota. Äitini oli epätoivoinen huolimattomuuteni vuoksi. Radiolla on tärkeä osa siinä mitä olen tänä päivänä. Radiosta kuulin englanninkielisiä lauluja, joita hoilasin tunteella mukana, vaikken sanoista ymmärtänyt vielä mitään. Muistan myös ”laulaneeni sujuvasti ranskaa”, sen aikaisen radioiskelmän sanoja tapaillen. Kielitaitoni on pitkälti radion ansiota!

1-DSC_0126 — Taidetta Suomen Lasimuseon pihalla kesällä 2016

Musiikki on lohduttanut, kun olen ollut surullinen, vihainen, pettynyt tai masentunut. Musiikin avulla olen voinut surra sitä mikä olen. Musiikki on myös tuonut valtavaa iloa elämääni. Se on monesti ollut ainoa keino ilmaista tunteitani. Ulkoistamalla tunteeni musiikkiin on ollut helpompi käsitellä isojakin asioita elämässäni. Olen aina rakastanut tanssimista. Olin jo 80-luvulla ”Fat Girl Dancing” ennen tämän päivän Whitneytä, joka esiintyy youtubessa ja hänellä on oma televisio-sarja. Musiikin mukana tanssiminen on aina olut minulle helppo keino paeta todellisuudesta. Tanssiessa aika ja paikka katoavat ja jäljelle jää vain musiikki, liike ja minä. Olen musiikin kyydittämänä vajonnut eräänlaiseen transsiin tanssilattialla yksin tai kaverini kanssa tanssiessa. Se on minulle keino ilmaista itseäni, purkaa tunteet ulos sisältäni liikkeen avulla.

Tanssi on ainoa liikuntamuoto uimisen ja kävelemisen lisäksi, jota olen koskaan harrastanut suurin piirtein vapaaehtoisesti. Tanssiessa tunnen itseni vapaaksi ja kevyeksi. Aikaa myöten tanssi jäi taka-alalle. Aloin käydä ”oikeissa” tansseissa kavereiden kanssa. Paritanssista puuttui taika. Siinä joutui keskittymään liikaa toiseen, tanssittavaan mieheen. Joutui miettimään miten jalat ja sanat asetellaan. Vaikeinta oli oppia puhumaan ja tanssimaan yhtä aikaa. Tanssista katosi ilo, siitä tuli suoritus. Meni vuosia, etten juuri tanssinut, muulloin kuin tyttöjen kanssa juhliessa. Tanssin taian olen vasta viime vuosina löytänyt uudelleen. Nykyisin tanssin nauttien sambaa ja salsaa. Miehen kanssa tanssimisesta en ole pitänyt koskaan.

1-DSC_0038 — Arjen taidetta Riihimäellä. Lasitaidetta talon seinässä. Kuvattu kesällä 2015.

Viime aikoina olen kuunnellut musiikkia todella vähän. Kirjat, joita luin jo lapsena paljon, ovat syrjäyttäneet lähes täysin musiikin pakokeinona ankeasta ja usein ahdasmieliseksi kokemastani maailmasta. Jokainen meistä on erilainen. Luulen, että jokainen meistä tarvitsee välillä jonkinlaisen keinon paeta arjesta. Toisille se on kirjat ja musiikki ja toiset pakenevat arkeaan lenkille tai television turruttavaan maailmaan. Kaikki keinot, elleivät ne loukkaa toisia, lienevät sallittuja väliaikaisen unohduksen hakemisessa.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Filosofoinnit, Kirjallisuus

Kasvatus ja koulutus

19 huhtikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sillä missä me kasvamme aikuisiksi ja kenen seurassa, on valtava vaikutus siihen millaisia olemme, kuinka toimimme ja ajattelemme. Olen nyt lukenut parikin erilaista dystopia kuvausta, jotka ovat saaneet minut miettimään yhteiskuntaamme ja sitä mihin suuntaan sitä jostain johdetaan. Pelottavan hyvin ovat 1900-luvun kirjailijat osanneet hahmotella tulevaisuuden yhteiskunnan.

Viimeisin dystopiakuvaus Aldosius Huxleyn ”Uljas uusi maailma” sai minut miettimään kasvatuksen ja ympärillä olevien ihmisten vaikutusta ihmiseen. Ihminen on sosiaalinen eläin ja suurin osa meistä haluaa sopeutua ympärillä olevaan yhteiskuntaan, tulla hyväksytyksi sen täysivaltaisena jäsenenä. Ihmisten väliset koulutuksen ja kulttuurin tuomat erot näkyvät selvästi. Me täällä nyrpistelemme nenäämme esimerkiksi savimajoissa asuville ihmisille sekä burkhaa käyttäville naisille tai heinäsirkkojen ja matojen syönnille. Muualla asuvat ihmiset saattavat pitää suomalaisia naisia ”vapaana riistana”, kun he kulkevat (ulkomailla) hihattomassa t-paidassa ja shortseissa, hiljaisuutemme tulkitaan juroudeksi tai vihaksi sekä sosiaaliturvaamme pidetään helposti saatavana ja sosiaalivirkailijoita helposti höynäytettävinä. Monet asiat ovat siis tulkinnanvaraisia ja kiinni siitä, miten meidät on opetettu asioista ajattelemaan.

20160402_095215-01

Vanhempamme kasvattavat meidät meidän parastamme ajatellen. Koulutuksen tavoitteet on laadittu niin, että mahdollisimman moni niistä hyötyisi. Uskon, että lähes kaikilla, jotka meitä elämämme ensimmäisinä vuosina kasvattavat on mielessä, että he tekevät parhaansa meidän eteemme. Meidät on kasvatettu ja ohjattu ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Toisia ohjataan enemmän (kuten esimerkiksi pohjoiskorealaisia, jotka on käytännöllisesti katsoen aivopesty) ja toisia vähemmän.

Ihminen on kasvatuksen ja koulutuksen tuote. Harva kykenee vapaaseen ajatteluun, sillä meille on lapsuudesta asti opetettu käyttäytymisnormeja ja erilaisia uskomuksia/uskontoja. Meidän yhteiskunnassamme tavalliset käyttäytymissäännöt ja normit ovat vielä suhteellisen väljät ja antavat tilaa erilaiselle ajattelulle ja toiminnalle, sekä takaa edelleen sananvapauden.

DSC_0015-03

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei sopeudu ympäristön asettamaan normiin? Mitä jos ihminen ei tavalla tai toisella kykenekään sopeutumaan niihin raameihin, jotka ympäröivä yhteiskunta hänelle asettaa? Kuinka helppoa on olla ihminen, joka todellakin ajattelee ”out of the box”? Kuinkahan monta erakkoa tai mielisairaalan potilasta näissä toisinajattelijoissa tai sopeutumattomissa on? Kuinkahan monta väärinymmärrettyä taiteilijaa mahtaa kokea kuuluvansa tuohon ”kastiin”?

Monta kysymystä on vailla vastausta. Lukeminen avartaa mieltä. Se saa miettimään asioiden syitä ja yhteyksiä. Se sai minut miettimään, monessako asiassa itse mahdankaan todellisuudessa ajatella eri tavoin, kuin mitä minut on opetettu tai kasvatettu ajattelemaan. Toimin ja käyttäydyn ajattelematta syvemmin uskonko asiaan tai tuenko tarkoitusta. Automaatio on toinen luonto ja se sotii läsnäoloa ja tietoisena pysymistä vastaan.