Kategoria: Fiktio

Istuminen on epäterveellistä. Kyllä hän sen tiesi. Istui silti. Ikään kuin kiusallakin. Tiesi muiden ajattelevan, että ”tuossa se istuu, ja sen entisestään jo leveä takapuoli sen kun leviää. Nousisi välillä ylös ja kävisi edes pienellä lenkillä”. Silti hän istui. Välillä pisti jopa makuulle sohvalle ja veti peiton päälleen. Oli niin leppoisaa viettää päivä katsellen television iltapäiväohjelmia ja kuunnella siinä sivussa naapurista kuuluvia ääniä. Naapurin juoppo äijä järjesti tämän tästä vaikka minkälaista äksöniä, joka kaikki kuului hyvin paperinohuiden seinien lävitse. Ei tarvittu edes juomalasia kuunteluun, pelkkä normaali kuulo riitti. Joskus aurinkoisina päivinä mielessä kävi ulos lähteminen, mutta ei sitten yksin viitsinyt. Kaupassa vain kävi pikaisesti ja kiireesti takaisin, ettei menettäisi mitään tärkeää televisiosta.

 
Elämä oli jättänyt hänet jo alku matkasta pysäkille, ohjannut ojanpientareelle pois kiireisempien tieltä. Hän oli mukisematta tyytynyt osaansa. Mitä sitä turhaan nurisemaan, hän oli tyytyväinen. Ainoa, mitä hän joskus harmitteli, oli, ettei hän ollut kouluaikana noussut kapinaan. Koko yläasteen ajan hän oli saanut kärsiä. Se oli alkanut heti alakoulusta yläasteelle siirryttäessä: jatkuvaa pilkantekoa, naureskelua ja tönimistä. Ehkä hän oli erilainen, toisten silmissä ruma ja siksi huonompi. Itsekseen hän oli laulanut Pelle Miljoonaa: ”… ei oo totta että olen ruma… koska mulla ei ole varaa pukeutua… niinkuin rikkaiden kakarat… jotka mulle nauravat… vaatteitani pilkkaavat… mut silti en oo ruma… tajuutsä maailma – Eikä oo totta että en oo mitään… koska en ole paras missään… mut elämäni on mun… eikä kenenkään muun… enkä anna sitä muiden haltuun… olen mitä vaan… tajuutsä maailma”. Se oli helpottanut silloin, kun muiden huutamat sanat sattuivat eniten.

Hän oli ollut yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Äiti oli juoppo, jonka maailman täyttivät alati vaihtuvat miesystävät ja ahdistus siitä mistä saisi seuraavan ryypyn. Hänestä äidin miesystävät tuntuivat vaihtuvan sen mukaan kenellä oli kulloinkin rahaa viinaan. Elämä kotona pienessä kaksiossa oli parhaimmillaankin helvettiä, hänellä ei ollut minkäänlaista rauhaa. Vaatteensa hän joutui haalimaan roskapöntöistä ja olipa hän varastanut pyykkinaruiltakin eksyttyään kaupungin vieraammille ja vauraammille kulmille. Kaupoista varastamiseen hän ei ollut sortunut, nähtyään kuinka kaveri oli jäänyt kiinni. Oli miellyttävämpää olla kuin Robin Hood, ottaa niiltä joilla oli enemmän varaa. Hän kutsui pyykkinaruilta varastamistaan ”tulon siirroksi” ja ”rikkaiden verottamiseksi”, oikeuttaakseen tekonsa. Eihän hän huvikseen varastanut, vaan ihan tarpeeseen. Onneksi koulussa sai kuitenkin kerran päivässä oikean ruuan, siksi hän oli koulussa sinnitellyt, vaikka kiusaaminen olikin jatkunut lähes koko kouluajan.

 
Peruskoulun jälkeen hän oli mennyt ammattikouluun, ei häneltä muuta odotettukaan. Hän kävi keittäjä-linjan. Ammattikouluaika sujui paremmin kuin peruskoulu. Hän sai olla rauhassa. Kiusaaminen oli loppunut. Ei hän silti ystäviä saanut. Muut tuntuivat kiertävän hänet kauempaa. Useana iltana hän oli seisonut peilin edessä ja yrittänyt tutkia mikä hänestä teki erilaisen, muttei ollut keksinyt muuta syytä kuin pukeutumisensa. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa vaatteisiin, äidin rahat menivät iloisesti kurluttaen kurkusta alas.

 
Ammattikoulun jälkeen hän oli lähinnä istunut. Keittäjille ei ollut töitä. Oli hän laiskasti aluksi yrittänyt hakea niitä, mutta saatuaan ties monennenko hylsyn, hän oli luovuttanut. Kelalta sai rahaa. Äitikin oli kuollut, eikä enää siten varastanut hänen rahojaan, joten kyllä hän tällä tulolla tuli toimeen; olihan hän pärjännyt lähes ilman rahaakin.

 
Elämästä oli tullut siedettävää. Hänellä oli oma pieni kaksio. Olohuoneessa oli sohva, pari tuolia, pöytä ja tv-taso, jolla jo aikoja sitten parhaan myyntipäivänsä ohittanut kolhiintunut, mutta toimiva, televisio. Makuuhuoneessa oli sänky ja yöpöytä. Ei hän muuta tarvinnut. Mitäpä sitä, kun oli oma rauha. Tänne ei kukaan tullut huutelemaan hävyttömyyksiä, eikä aukomaan viinapullon korkkia. Tässä asunnossa hän sai olla yksin ja juuri sellainen kuin hän oli.

 
Maailma ei tuntunut tarvitsevan häntä mihinkään. Mutta siinä istuessaan hän kuitenkin tiesi, että kaikesta huolimatta omalla mitättömällä tavallaan hänkin oli arvokas.

On joulukuun alku. Taivaalta tulee räntää, ilma on harmaa, yhtä harmaa kuin hänen mielensä. Hän harppoo nilkkojaan myöten sohjossa yrittäen väistellä tiskirätin kokoisia räntäklönttejä. Sukat ja housujen lahkeet tuntuvat märiltä, hän joutuisi viettämään loppupäivän yliopistolla kärsien kylmistä ja kosteista jaloista. Ärsyyntyneesti hän hieraisee metallisankaisien silmälasiensa linssejä. Räntäsade oli täysin sumentanut hänen näkökenttänsä. ”Olisi sittenkin pitänyt jäädä tänään kotiin nukkumaan, eikä yrittää näytellä mitään sankaria. Ei edes Euroopan historia ole tämän arvoista”, hän miettii.

 
Hän on matkalla luennolle. Luentoa ”Hansaliiton vaikutuksesta Pohjois-Euroopan talouselämälle” hän ei pitänyt oman sivistyksensä kannalta niin tärkeänä, ettei sitä näin painavan syyn vuoksi olisi voinut jättää kuuntelematta. Samasta aiheestahan oli kirjallisuutta kirjastot pullollaan ja jos aiheeseen halusi tutustua keveämmin, voi sen tehdä tutkimalla nettiä samalla juoden teekupposen ja selaillen Schopenhauerin tekstejä. Hän oli tutustunut Schopenhaueriin muutama kuukausi sitten ihan sattumalta. Luennoilta oli ollut tauko ja hän viettänyt tauon yliopiston kirjastossa tutkiskellen palautettujen kirjojen rivistöä. Teos ” Kuolema ja kuolematon” oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja hän oli hieman selailtuaan sitä lainannut teoksen.

 
Nyt hän kuitenkin oli matkalla puuduttavalle luennolle. Hänen tummanharmaa popliinitakkinsa on juoponnapissa ja sen helmassa on iso punaviinitahra muistona edellisestä vapusta. Takki tuntuu hänestä ihan yhtä märältä kuin hänen farkkujensa lahkeet ja mustat nauhakengät sekä sukat. Koko aamun hän oli pallotellut ajatuksella mielessään – lähdenkö vai jäänkö? Kuin toteuttaakseen omaa synkkää ja armotonta maailmankuvaansa, hän oli valinnut lähtemisen. Hedonismille ei hänen elämässään ollut sijaa. Kärsimys ja kurjuus kuitenkin jossain vaiheessa voittavat, joten miksi edes vaivautua.

 
Hermot äärimmilleen kiristyneinä hän tarttuu ovenkahvaan ja aukaisee suuren ja painavan tammioven. Tuttu ummehtunut historianlaitoksen ilma iskee vasten hänen kasvojaan kuin ilkkuakseen hänen läpimärkää olemustaan. Aulassa hän riisuu takin pois päältään, ravistelee sen huolellisesti ja asettaa sen naulakkoon tarkistettuaan, että jokainen tasku oli tyhjä. Hän kaivaa kamman ruskeasta nahkaisesta laukustaan, jota hänen vaarinsa oli aikanaan käyttänyt työ- ja eväslaukkuna matkustaessaan mustalla moskvitshilla ympäri Pohjois-Suomea ostamassa metsää. Hän kampaa hiuksensa taaksepäin ja laittaa kamman takaisin laukkunsa sivutaskuun. Samalla hän kaivaa farkkujensa taskusta silmälasien pyyhkimiseen tarkoitetun liinan ja kuivaa silmälasinsa. Kääntyessään jatkamaan matkaansa, hänen katseensa kiinnittyy aulan seinällä olevaan valtavaan peiliin. Hän katselee omakuvaansa arvostellen. Hän on pitkä mies. Hän kuulee edelleen kuin kaikuna korvissaan ilkkuvia ääniä menneisyydestä ”…niin pitkä ettei pieruaan kuule… keskitysleiriltä karannut… mehuton”. Hän oli aina hävennyt pituuttaan, etenkin sitä, että oli niin hintelä. Nainen kyllä saa olla laiha ja sitä jopa odotetaan. Naisvartaloihanne on pitkä ja laiha. Autapa armias jos mies on pitkä ja laiha! Se on kuin kardinaalimunaus, elämänikäinen taakka. Hän oli yrittänyt syödä itselleen kiloja ja saanut kotona siitä ”lempinimen” läpipasko. Vaikka hän kuinka yritti syödä, mättää itseensä roskaruokaa ja muita herkkuja vuorotellen, ei hän lihonut. Vuosia yritettyään, hän oli tyytynyt kohtaloonsa, alistunut valitettavan tosiasian edessä.

 
Hän lähtee rauhallisesti astelemaan pitkin yliopiston käytävää luentosalia kohti. Hän tuntee kuinka kengät lätisevät hänen jaloissaan ja näkee sielunsa silmin kuinka hänen kengistään jää märät jäljet kivilattialle. Raadollisesti ja kärsivänä hän tietää olevansa juuri tässä ja nyt. Hän tietää, että hänen toiveensa olla täydellisen onnellinen olisi vain harhaluulo, unelma jostain saavuttamattomasta. Sillä Schopenhauerkin oli jo toistasataa vuotta sitten sanonut, että ”On olemassa vain yksi synnynnäinen harhaluulo, ja se on se, että olemme olemassa ollaksemme onnellisia.” Kylmissään ja märkänä hän istahtaa auditorion ylimmäiselle penkkiriville ja kaivaa kansion ja mustekynän laukustaan. Luento alkaisi kymmenen minuutin kuluttua, olisi hieman aikaa kirjoittaa muutama säe eilen aloitettuun ballaadiin.

Hyvä Herra!
Se en ollut minä. Minä en ole ikkunanne rikkoneen pesäpallon omistaja, enkä pallon teidän ikkunanne läpi lyönyt lapsi. En ollut edes koko pesäpallopelissä mukana päivänä, jolloin tuo pallo rikkoi ikkunanne. En ollut mailla halmeillakaan tuon suuren onnettomuuden tapahtuessa.
Toverini kertoivat, että heidän mittumaarina kotinne liepeillä pesäpalloa pelatessaan, eräs tovereistamme innostui kesken mittelön esittelemään valtavia ruumiinvoimiaan. Hänen mielestään todistaminen onnistuisi parhaiten lyömällä kaikilla ruumiin voimilla kolme juoksua ja kunnari. Tuo onneton tunari on myös sattumoisin porukkamme kömpelöin heppu. Hänen lyödessään palloa, joku onnistui aivastamaan juuri h-hetkellä. Hömelö toverimme äimistyi aivastusta niin, että palloa lyödessään sattui lähettämään sen suoraa kohti Teidän olohuoneenne ikkunaa. Oli aivan puhdas sattuma ja vahinko, että pallo putosi sohvallenne, ja herätti Teidät, Hyvä Herra, putoamalla nenäänne, joka sattumoisin, saanen sanoa, on kunnioitettavan komea, ja herätti teidät kesken sunnuntain päivänokosianne.
Mutta sallikaa, Hyvä Herra, minun vielä toistaa, että tuo onneton taulapää, joka mailan varressa toheloi, en todellakaan ollut minä. Minä en tuona päivänä ollut kentällä pelaamassa pesäpalloa, vaikka takuulla olin halunnut olla ja olin siihen kunnianarvoisalta isältäni lupaa kovasti anonut. Isäni oli, nähkääs, juuri edellisviikolla langettanut minulle parin viikon kotiarestin tekemästäni mitättömästä kepposesta. Myönnän auliisti, että olin tuon pienen kepposen suorittanut. Olin vaihtanut sokeriastiaan suolaa, jota isäni sitten suurpiirteisesti kahviinsa lusikoi sangen ikävin seurauksin. Kyllä Herra, minä kärsin kuuliaisesti koko kahden viikon kotiarestin. Mutta arestin vuoksi en siis voinut olla lyömässä pesäpallokentällä palloa olohuoneenne ikkunan, vaikka pahat kielet Teille niin ovat väittäneetkin.
Pyydän nöyrimmin anteeksi pesäpalloa pelanneiden tovereideni ja itseni puolesta pallon Teille aiheuttamaa verenvuotoa ja punoitusta nenässänne.

Ystävällisesti,
Pekka

Hän oli lakannut kyntensä kirkkaan punaisella kynsilakalla. Flame Red oli pullon pohjassa lukenut. Hän istui kahvilan terassilla ja poltteli käärimäänsä sätkää. Repun hän oli asetellut huolellisesti viereiselle tuolille, mahdollisten seuralaisten torjumiseksi. Tuolin selkänojalla roikkui oranssi hapsuhuivi ja repun avoimesta suusta pilkistivät tupakkatoppa ja suttuinen vaaleansininen meikkipussi.
Hän oli lähtenyt tappamaan aikaa kahvilaan. Ei ollut keksinyt muutakaan tapaa kuluttaa aikaansa. Yksinäisyys tuntui poltteena sisuksissa. Se oli kuin sisäinen syyhy, jota ei voinut raapia, aina läsnä. Hän pyöritteli sätkää sormissaan ja katsoi hiljaisena tyhjyyteen. Hän tiesi herättävänsä huomiota. Toukokuun lämmössä hän oli pukeutunut siniseen toppaliiviin, jonka alla oli vihreä jo parhaat päivänsä nähnyt neule. Jaloissa olivat vihreät hai-kumisaappaat. Hiukset olivat vaaleat, likaiset ja roikkuivat vetelinä pitkin päätä kampaamattomina. Suunsa hän oli maalannut suurpiirteisesti shokeeraavan pinkillä huulipunalla. Ulkonäkö kertoi, että skitsofrenia oli naisen alituinen seuralainen, ilman irtisanomisoikeutta. Jakomielitautiseksi hän itse itseään kutsui. Jo vuosia hän oli ollut sinut diagnoosinsa kanssa. Muille sen hyväksyminen tuntui olevan vaikeampaa.
Ajatus ei pysynyt kasassa tänäänkään. Hän yritti saada mielensä pysymään kasassa, mutta sillä tuntui tänään olevan jälleen omat metkunsa. Hän olisi halunnut keskittyä mielikuva-harjoittelemaan tulevan viikon ohjelmaa etukäteen. Menttaaliharjoitella suorituksia, ettei taas sekoilisi ja tekisi itsestään ohjalmanumeroa toisille.
Naisen mielellä oli tänään täysin oma tahtonsa. Sen täytti massiivinen hirtettyjen koirien metsä. Näköharha oli niin selvä harha, että nainen itsekin tunsi sen epätodellisuuden. Harha ei väistynyt, vaan ikään kuin häntä ilkkuakseen se lisäsi tehoaan. Pienet koirat ulvoivat ja itkivät apua hirressä. Hän kiljaisi saadakseen koirat hiljenemään ja harhan loppumaan. Mitään ei tapahtunut, Harha jatkui ja tiukensi otettaan naisen ajatuksista.
Nainen näki silmäkulmastaan kuinka kahvilan tarjoilija lähti tulemaan häntä kohti. Ennen kuin tarjoilija oli hänen vieressään, nainen oli kerännyt tavaransa ja noussut tuolistaan. Hän totesi mielessään, että oli parempi häipyä. Hän tiesi olleensa häiriöksi, ja se satutti hänen sydäntään. Miksi toisten ihmisten elämä tuntui olevan niin helppoa? Muut eivät tienneet millaista on elää erilaisessa todellisuudessa. Ihmiset tuomitsevat, syrjivät ja haukkuvat tietämättä millainen hänen maailmansa on. Muiden ihmisten halveksunnan lisäksi hän joutui elämään vielä omaa kammottavaa arkeaan hirtettyjen koirien metsässä.

Hän sutaisi hiuksensa pois silmiltä ja tuijotti hiljaisuuteen. Mahtoiko luulla näkevänsä paremmin ilman näköestettä. Hän istui hyvin valaistussa huoneessaan televisiosta kaikuva puhe taustamusiikkinaan. Hän näki vaivaa puskeakseen ajatuksiaan tiettyyn suuntaan. Mutta kuten ruoholla, kukkasilla ja linnuilla ajatuksilla on ihan oma elämänsä; ne tottelevat huonosti käskyjä. Hän oli kuullut kerrottavan, että ajatuksiaan voisi kontrolloida ja että elämästään voisi visualisoimalla, eli siis ajattelemalla, tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaisi. Miksi hän ei kyennyt kontroloimaan ajatuksiaan? Mietittyään asiaa pitkään hän oli tullut siihen tulokseen, että koko ajatus-hömpötys oli huuhaa-ihmisten luomaa puppua. Kohtalo oli tehnyt hänestä uhrin. Kukaan ei ollut auttanut, vaikka hän oli apua pyytänyt.

Ajatukset pyörivät jatkuvasti noissa lähes päivittäisissä tapahtumissa 30 vuotta sitten. Vaikka mistä  ajatuksesta aloittaisi, muutaman minuutin kuluttua hän huomasi jälleen pohtivansa noita draamaattisia vuosia 1990-luvulla. Hän tunsi edelleen sanojen sivallukset kuin ruoskan iskut kehollaan. Moni auttaja oli keskustellut hänen kanssaan noista vuosista. Hän oli keskustellut tapahtuneesta kaikkien kanssa, jotka vähänkin olivat halunneet kuunnella. Minkä hän sille voi, että tämä oli hänelle tapahtunut. Nuo tapahtumat olivat muuttaneet täysin hänen elämänsä suunnan. Hän oli ollut vuosikaudet silmittömän, järjettömän koulukiusaamisen uhri. Muut eivät koskaan voisi ymmärtää kärsimystä, jota hän kantaa.

Hän tuijotti eteensä kyynelten valuessa pitkin poskia. Maailma on epäreilu! Miksi hänen piti joutua kokemaan tällaista? Sielun arvet eivät paranisi koskaan, ne olivat kuin avohaava joka vuotaa jatkuvasti, kuin haiseva paise hänen aurassaan. Koulukiusaaminen oli vienyt häneltä mahdolisuuden kunnolliseen elämään. Peruskoulun jälkeen hän ei ollut hakeutunut jatkokoulutukseen, kiusaamisen jatkumisen pelossa. Oli helpompaa luovuttaa, kuin ajatella jatkavansa tuossa samassa oravanpyörässä kaikkien noiden vuosien jälkeen.

Pimein silmin hän tuijotti television ruutua näkemättä kuitenkaan mitään. Kyyneleet vierivät pitkin hänen turvonneita poskiaan. Hän otti kulauksen edessään olevasta lasista, irvisti ja tuumasi ”Mahtavat nyt olla tyytyväisiä! Ne sai mitä ne halus!”