Kategoria: Filosofoinnit

Filosofoinnit

Taisteleva taivaanrannanmaalari, bloginimen taustaa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen aina tuntenut itseni eräänlaiseksi taistelevaksi taivaanrannanmaalariksi. Koko elämäni olen ollut eräänlainen ympärilläni olevien tapahtumien sivustaseuraaja. Olisin ehkä välillä halunnut enemmän huomiota osakseni, mutten kuitenkaan sitten sitä saadessani osannutkaan ottaa sitä vastaan luonnollisesti.

Olin lihava lapsi, joka joutui seuraamaan toisten lasten leikkejä sivusta, aivan kuin rampa Uuno Kailaan runossa:

Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan. (Katkelma: Uuno Kailaan runosta: Pallokentällä)

Elämä on polku.

Lihavuus rajoitti elämääni. Minua ei lapsena huolittu leikkeihin mukaan ja tiesin, että minusta puhuttiin pahaa selkäni takana. Mitään mitä tein tai sanoin ei auttanut asiaa, sain katsella muiden touhuja sivusta. Jos sattui, että pääsin mukaan, onnistuin itse hätäisyydellä tai hermostuneisuudella pilaamaan asiat.

Minut sivuutettiin usein kuin vanha lapanen, joten sain seurata maailmaa ja sen menoa sivustakatselijana. Opin näkemään ihmisten toiminnan motiivit ja keinot saavuttaa tavoitteensa. Minusta tuli kuin huomaamatta mestari tulkitsemaan ihmisten käyttäytymistä. Näen ihmisten läpi, tiedän mikä heidät saa innostumaan ja mitkä ovat heidän heikkoutensa. Olen vihon viimeinen vihollinen, sillä osaan halutessani iskeä toisen heikompaan kohtaan.

Valitsin ammatikseni terveydenhuollon ja valmistuin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi iloisella 90-luvulla. Ajattelin tuolloin, että tarkkailijan asemastani olisi hyötyä ammatissani. Voin jälkiviisaana kertoa, ettei ollut! Persoonani ei ole sopinut ammattiini lainkaan. Olen liian herkkä, haavoittuva ja kiltti. Minusta ei löydy ammatin vaatimaa jämäkkyyttä ja pitkäjännitteisyyttä. Uutta ammattia en kuitenkaan alkanut opiskelemaan, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin vanhuspuolelle. Tänne sovin melko hyvin. Mikä onkaan hauskempaa ja antoisampaa kuin kuunnella vanhempien ihmisten tarinoita menneestä! Heidän auttamisensa ei vaadi kovin paljon ja on oikeastaan ilo.

Vaikka ehkä sovin rauhalliselle terveyskeskuksen pitkäaikais-osastolle hoitamaan vanhuksia, ei se silti tarkoita sitä, että olisin unelma-ammatissani. En vaan uskaltanut nuorena tarpeeksi. ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä”, kysyi jo edesmennyt runoilija Tommy Tabermann. Sitä jokaisen kohdallaan kannattaakin miettiä. Omalta osaltani voin sanoa, että aivan liian suuri määrä uskallusta on jäänyt käyttämättä. En viitsi kiusata itseäni miettimällä missä olisin, jos olisin ollut rohkeampi. Se ei auta, eilistä en voi muuttaa. Parempi on keskittyä tekemään tästä päivästä mahdollisimman hyvä.

Sinänsä ironista on, että ystäväni on aina pitänyt minua rohkeana. Olen uskaltanut ottaa lopputilin huonosta työpaikasta ja muuttaa paikkakunnalta toiselle. Olen kysynyt itseltäni onko kaikki tämä ollut rohkeutta, vai sittenkin pakoa ikävistä tilanteista. Rohkeutta on kuitenkin myöntää itselleen, että on todennäköisesti ollut pelkuri ja liian herkkä toisten riepoteltavaksi.

Nämä ovat syitä miksi tunnen olevani taisteleva taivaanrannanmaalari. Olen joutunut vertauskuvallisesti taistelemaan tieni siihen missä nyt olen. Olen rakentanut ympärilleni omannäköisen tilan, jossa minulla on hyvä olla ja elää pää pilvissä jatkuvasti suunnitellen jotain uutta tai erilaista.

Elämä on kuin suunnistusta, jotkut rastit löytyvät helposti ja joitain joutuu etsimään kauan.
Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Harrastukset, Intohimo, Taide

Mikä on taidetta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minua kiinnostaa peruskysymys: Mitä on taide? Voiko, sitä mikä on taidetta, kukaan määritellä ja kuinka se määritellään? Tästä on kirjoitettu varmaan kymmeniä, ellei satoja, määritelmiä, jokaisella on siitä oma näkemyksensä.  Onko niin, että mitä tärkeämmäksi asian kokee, sitä suurempi on tarve luokitella, kategorioida ja arvostella se jotenkin, antaa jokin kaiken kattava määritelmä? Miksi pitää pystyä kertomaan mikä on ”oikeaa” taidetta ja mikä ei? Olisiko helpompaa vain nauttia tarjolla olevista teoksista ja valita niistä ne, jotka kokee ilahduttaviksi tai antavat itselle jotain? Pitkään vallalla olleet hyväksytyt määritelmät siitä mikä on taidetta, ovat olleet eurooppalaisten (länsimaisten) laatimia ja näin sulkeneet pois suuren osan maailman taiteesta.

1-DSC_0043-001
Voiko luonto olla taidetta?

Kaikkien näiden kriittisten kysymysten jälkeen, on minun kuitenkin sanottava, että ymmärrän teorian tehtävänä olevan raamien antamisen ja yhtenäisen termistön luominen keskustelulle ja siksi erilaiset määritelmät taiteestakin ovat tervetulleita keskusteluun.

Paljon käsitöitä tekevänä en pitäisi käsitöitä taiteena. Ne ovat käsityöläisen tuotoksia. Mutta jotkut ovat niin lahjakkaita, että keksivät kokonaan uusia ja vaativia malleja ja tämä on mielestäni jonkinlaista taidetta. Näiden valmiiden mallien kopioiminen ei sitten enää ole taidetta, vaikka sekin usein vaatii melkoista erityisosaamista.

Musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa sen erottaminen mikä on taidetta, onkin jo vaikeampaa. Onko esimerkiksi iskelmä, tai monen naisen rakastama chick-lit taidetta? Itse koen taiteeksi sen, mitä joutuu hieman ensin pohtimaan ja se avautuu vasta sitten kaikessa laajuudessaan. Musiikkia kuuntelen vähemmän, mutta rakastan kirjallisuutta. Luen todella paljon. Kirjat, joissa on kevyt ja ennalta arvattava juoni sekä yksinkertainen kieli, eivät mielestäni ole taidetta.  Siksi en laske ”kioskikirjallisuutta”, chick-litiä enkä myöskään esim. Kalle Päätalon teoksia tai dekkareita taiteeksi, vaikka ne ihan hyviä lukuromaaneja ovatkin. Klassikot ovat klassikkoja syystä. Ne ovat kestäneet aikaa ja niiden kieli on runsasta ja monivivahteista. Klassikot palkitsevat lukijansa. Tämä ei tarkoita sitä, että vain klassikot olisivat hyviä, vaan hyvää kirjallisuutta kirjoitetaan jatkuvasti ja se täyttä nuo aiemmat mainitsemani kriteerit kielellisestä estetiikasta ja antoisuudesta.

1-DSC_0026

Kuvataiteen puolella monet eivät pidä modernia taidetta taiteena, väittäen itse kykenevänsä tuottamaan saman.  ”Taide kulttuurisena ilmiönä”-luennolla mainittiin Marcia Muelder Eaton, joka oli painottanut sitä kuinka taide tulee ymmärtää historiallisesti ja kontekstuaalisesti. Tämä väite pitää mielestäni paikkaansa. Moni, hyvinkin erikoinen taideteos on avautunut minulle, kun olen kuullut taiteilijan tarinan teoksen taustalla tai lukenut teoksen taustalla olleesta historiasta.  Esimerkkinä mainitsen Ars17 näyttelyssä olleet Anna Uddenbergin puolialastomat naisfiguurit matkalaukkujen ja baaritiskin päällä. Vasta kun luin, että hän halusi teoksillaan ottaa kantaa naisten esineellistämistä ja seksillä mainostamista vastaan, avautui teosten ironinenkin huumori.

Taide on mielenkiintoinen ilmiö! Se on alati muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista!

 

 

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo

Ajattele mitä ajattelet

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haasteita omalle ajattelulleni. Sairastaessani ja voidessani huonosti sorrun negatiivisuuteen, joka syöksee minut surkeilun syöksykierteeseen. Etenkin muutamana viime päivänä olen jälleen miettinyt ajattelun vaikutusta omaan pieneen elämääni. Jotkut väittävät, että pitäisi olla positiivinen, nähdä synkän pilven hopeareunus. Toisten mielestä positiivisuus ruokkii valheellista toivoa ja pessimistihän ei pety.

Vasempaan käsivarteen muutama vuosi sitten ottamani tatuointi ”As you think, so shall you be” on herättänyt paljon hyviä keskusteluja uudessa työpaikassani vanhustenhuollossa. Vanhukset ovat olleet kiinnostuneita tatuoinnistani ja halunneet tietää mitä sanat minulle tarkoittavat. Tatuointi on ollut myös jäänmurtajana erään haastavan potilaan kanssa lähestymisessä. Olemme keskustelleet potilaitten ajatuksista ja tunteista. Lyhyessä ajassa koen saaneeni hyvinkin syvällisen yhteyden useamman vanhuksen kanssa. Johtuneeko tuo sitten tatuoinnistani vai omasta muuttuneesta asenteestani – mene ja tiedä?

20160925_114402-01

Eilen eräs vanhus pyysi minulta omenaa. Viedessäni sitä hänelle hän kertoi tänään ikävöineensä perhettään ja kotiaan erityisen paljon. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Keskustelimme hänen vanhasta kodistaan ja perheestään. Hän ilmaisi toiveensa kuolla, koska elämä oli menettänyt merkityksensä. Lopuksi hän höysti sanansa toiveella, että haluaisi kuoltuaan arkkunsa täyteen omenoita. ”Eikö ollutkin hauska lopetus”, hän kysyi katsoen minua anovasti. En voinut muuta kuin hymyillä hänen kanssaan. Ymmärsin hyvinkin hänen toiveensa kuolla – mutta ei ihan vielä! Elämän vastoinkäymisistä ja sairaudesta huolimatta hän on valinnut ilon ja huumorin. Hän tuo iloa ja jaksamista monelle muulle osastolla olevalle potilaalle iloisella juttelullaan. Joukossa on varmasti myös niitä, jotka kokevat rouvan juttelun pinnallisena ja ärsyttävänä. Iloisia ja nauravaisia ihmisiä pidetään helposti turhan naurajina. ”Räkänokastakin mies tulee, muttei turhannaurajasta!”

Sitä niin helposti haluaa olla mieleksi muille, että haluaa tukahduttaa todellisen ja aidon itsensä. Olen aina ollut peruspositiivinen ja iloinen ihminen. Olen saanut kuulla olevani tekopyhä näyttelijä, joka luulee olevansa parempi kuin muut. ”Ei kukaan ole aina onnellinen!” Ei olekaan, mutta vastamäessäkin on helpompi esittää iloisuutta, ettei koko elämä luiskahtaisi negativismiin, joka vie elämää entistä synkempään suuntaan.

Me voimme antaa maailman negatiivisten ja ikävien uutisten vaikuttaa elämäämme. Ajatella, että maailma on menossa paljon huonompaan suuntaan, kuin mitä se ennen on ollut. Mieheni setä aina sanoo, että maailma menee paradoksienkin kautta koko ajan parempaan suuntaan. Hän on oikeassa. Uskon, että ihmiset oppivat, vaikka ääripäät ovat nykyään suuriäänisempiä kuin aiemmin.

1-dsc_0014-001

Minä en pysty vaikuttamaan kuin omaan elämääni. Haluan oman elämäni olevan onnellista ja täynnä iloa. Kumpaakaan en saa jos vellon kaulaa myöten menneisyyden ikävissä tapahtumissa, joita meitä jokaisella on, tai median suoltamissa traagisissa maailman tapahtumissa. Minä voin tehdä onnelliseksi itseni ja se on minun elämäni tarkoitus. Sinun elämäsi onnelliseksi tekeminen on sinun elämäsi tehtävä. Maailma yrittää kaikin keinoin syöstä kapuloita rattaisiin. Voit itse päättää annatko takapakkien masentaa, vai otatko sen elämän eteen heittämän haasteena oppia ja jatkat eteenpäin.

Rajoitteet todellakin ovat vain omassa päässäsi, joten ajattele mitä ajattelet! Voidaan ihanasti!

Filosofoinnit, Kasvit, Luontojutut

Suot

Ikinuoren naisen pienet ilot

Suo. Kosteaa, upottavaa märkää hetettä, jolla kulkeminen voi olla vaarallistakin. Suot ovat mielenkiintoisia. Toisaalta ne ovat karuja alueita, joilla selviytymiseen kasvienkin on pitänyt sopeutua. Toisaalta ne ovat täynnä rikkauksia, jotka houkuttelevat ihmisiä ja eläimiä erikoisuudellaan.

Nuorempana vihasin soita. Vanhempani ovat armottomia marjastajia ja perheemme suurin kuviteltava herkku on hillat (lakat, suomuuraimet) (Rubus chamaemorus), joista minä en tosin perusta. Olin lihava lapsi josta kasvoi lihava nuori, eikä suolla ötököiden syöttinä rämpiminen kiinnostanut. Kuuma siinä olisi tullut ja alkanut muutenkin tuskastuttamaan.

1-DSC_0054

Lapsuus on ohitettu ja nuoruudestakin alkaa olla jo hetkinen. Mieli on muuttunut. Olen oppinut näkemään soiden kauneuden. Olen vaeltanut monta monituista luontopolkua soiden ylitse ja ympäri. Jos valittavana on useampi polku, mielelläni valitsen sen joka kulkee soisella alueella.

Suota pitää pysähtyä katselemaan. Pikaisella vilkaisulla näet vain käkkyräiset ja kitukasvuiset puut sekä heinäkasveja. Jos pysyy hiljaa, saattaa nähdä myös eläimiä. Itse olen nähnyt soilla erilaisia lintuja ja Salamajärven kansallispuistossa tuijotimme kerran peurojen kanssa hetken toisiamme, ennen kuin peura päätti lähteä pakoon. Minä näen reissuillani vähän eläimiä, sillä minulla ja matkakumppanillani on tapana kommentoida näkemäämme melko suuriäänisestikin välillä.

1-DSC_0037

Kun pysähdyt ja kyykistyt, avautuu soilla ihan uudenlainen maisema. Karpalo (Vaccinium oxycoccos, V. microcarpum) esimerkiksi on yllättävän vaatimaton kasvi. Eräällä suoretkellä Kuusamon Oulangalla kesti minulta eräs suonylitys lähes tunnin, kun ylitin suon kontaten pitkin pitkospuita. Bongasin pitkospuiden reunasta pyöreälehtikihokin (Drosera rotundifolia). Innostui kasvista niin, että otin siitä varmasti kymmeniä kuvia. Samalla kuvasin monta muuta pientä suokasvia, joita suota pystyasennossa ylittäessä on vaikea havaita. Onneksi oli kaunis ilma, suhteellisen vähän itikoita ja kaverilla rautaiset hermot.

1-DSC_0019

Viimeksi kävin suolla eilen. Suon tuoksu on etenkin näin alkukesästä uskomaton. Suopursut (Rhododendron tomentosum)  kukkivat parhaillaan ja se on yksi parhaista tuoksuista minkä tiedän. Tänä keväänä myös tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on kukkinut harvinaisen näyttävästi. Suot näyttävät tupasvillan runsaan kukinnon aikana olevan ikään kuin lumivaipan alla. Kaunista!

1-DSC_0041

Suot ovat minulle parhaita mahdollisia paikkoja rentoutumiseen. Soilla on hyvä irrottautua stressistä ja ulkoisista paineista ja antautua elämään käsillä olevassa hetkessä.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit

Perjantaiaamun huumaa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yleensä masennusta on ilmassa maanantaisin. Tänään on kuitenkin perjantai ja tuntuu, että tämä päivä ei lähde millään liikkeelle. Ranteita pakottaa ja kipu leviää kohti kyynärpäitä. Tekisi mieli tehdä käsitöitä, mutta sen jälkeen ranteet ovat vielä kipeämmät. Kirjan piteleminen on tuskallista. Yritän keksiä keinoja lukea niin, että kirjan saa pidettyä esimerkiksi sylissä ilman, että ranteet rasittuvat. Minusta, joka normaalisti kaihdan lääkkeitä, on hyvää vauhtia tulossa ibuprofeenin suurkuluttaja, koska se lopettaa kivun hetkeksi. Hengityselinongelmien, silmien kutinan ja räkäisyyden rinnalle on asettunut repivä ja poltteleva kipu. Tunnen edelleen olevani onnellisessa asemassa, sillä tämän kivun kanssa voi kipulääkkeillä elää, enkä ole vielä ollut kipeä kuin pari viikkoa.

 

20160408_082305-01

 

Toisen vaikeuksia ei voi ymmärtää ennen kuin saman on kokenut itse! Voi olla sympaattinen ja kunnioittava, mutta todellinen empatia nousee kokemuksesta. Järkyttyneenä koetan muistella, mitä neuvoja itse olen aikoinaan antanut kivusta kärsiville, saati sitten muille ongelmaisille. Haluan muistaa ja toisaalta en haluakaan. Nolottaa ja hävettää oma naiiviuteni. Perjantai-masennuksessani nousevat esille kaikki elämäni aikana tekemäni virheet ja mokat. Trust me! Niitä on paljon!

Ennen kuin eksistentiaaliahdistukseni nousee kestämättömäksi, pitänee keksiä jokin keino rauhoittaa mieltäni. En ole yhtä kuin kipuni tai masennukseni. Olen paljon enemmän. Yritän palauttaa mieleeni elämän tärkeimmän asian. Ilo! Ilman iloa ei ole elämää. Ennen kuin masennukseni peittää alleen elämäni hyvät asiat, joita toki on enemmän kuin minusta joskus jatkuvasti sairasteltuani tuntuu, on parempi keskittyä elämän kultaisiin valopilkkuihin. Mitkä asiat voisivat tuoda minulle iloa tänään?

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Muutos

Uskomukset

Ikinuoren naisen pienet ilot

Ajatuksillamme on uskomaton voima. Sain itse eilen tuta kuinka paljon omat uskomukseni, eli opitut ajatusmallini, estävät minua elämästä elämääni toivomallani tavalla. Uskomukset ovat pettäviä seuralaisia. Ne saavat käyttäytymään ei-toivotulla tavalla tai jopa johtavat tietämme turmioon.

Iso osa ajatusmalleistamme on tiedostamattomia. Meille on lapsesta lähtien opetettu asioita joihin vanhempamme, opettajamme tai muut lähellä olevat aikuiset uskovat. Olemme saattaneet napata jonkin ohikiitävän ajatuksen toisen sanoista ja alkaneet pitää sitä totena. Olemme oppineet asioita miettimättä, pitävätkö ne kohdallamme ollenkaan paikkaansa, uskoen sokeasti auktoriteetin sanaa. Paradoksaalisesti joudummekin monesti elämässä eteenpäin pääsemiseksi poisoppimaan aikoinaan opituista asioista.

Tiedostamattomia uskomuksia on usein vaikea havaita ja vaikka ne havaitsisikin, ovat ne saattaneet syöpyä selkäytimeemme niin tiukasti, että niistä ei halua päästää irti. Turvallisuuden tarve on niin voimakas, että irtipäästäminen tuntuu ahdistavalta, kun ei tiedä mitä siitä voisi seurata. Vanhassa pysyminen on helpompaa kuin uuden tuntemattoman aloittaminen. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei mikään ole niin varma kuin muutos. Meihin ihmisiin on sisäänrakennettu muutosvastarinta, joka nostaa päätään kun ollaan uuden kynnyksellä.

Sanotaan, että voimme olla mitä haluamme, kun uskomme asiaan ja visualisoimme asiaa tarpeeksi elävästi. Uskon, että enemmän elämäämme kuitenkin vaikuttavat nuo mielemme sopukoissa salakavalasti vaikuttavat tiedostamattomat uskomukset. Vaikka kuinka haluaisimme jotain, mutta emme tunnista taustalla elämässämme toiveen vastaisena voimana vaikuttavaa tiedostamatonta uskomusta, on sangen elävä visualisointi ja uskomuksen jatkuva jankkaaminen mielessä turhaa.

20160426_083501-01

Kävin eilen yrittäjäkurssini opettajan luona. Juttelin hänen kanssaan yrittäjyydestä ja esitin taas liudan verukkeita projektini siirtämiselle ja liiketoimintasuunnitelmani keskeneräisyydelle. Opettaja halusi tehdä kanssani NLP:n perustuvan mielikuvaharjoituksen. Hätäpäissäni suostuin saadakseni lisäaikaa jahkailulleni. Yllättäen tehtävä avasi minulle suurimman lukon mikä minulla on yrittäjyyttä kohtaan. Kuinka suuri todennäköisyys on että ihminen, jonka mielestä yrittäjät ovat omaa etua tavoittelevia, kieroja ja kylmiä, alkaa yrittäjäksi? Minulla on ollut tuollainen tiedostamaton uskomus yrittäjistä. Oma pappani oli yrittäjä ja hän oli minua kohtaan kylmä ja tunteeton. Toinen mielessäni pyörivä kuva yrittäjästä on Aleksander Stubb. Kuva, jonka hänestä olen saanut, ei ole kovin mairitteleva.

Tuntui, että avasin ison lukon. Ymmärrän mitä ”As you think so shall you be” kohdallani voikaan merkitä. Oivalsin taas mikä ero on järjellä tietää asioita ja sillä, että järjellä tietää ja tuntee asian myös sydämellä. Kun päässä oleva tieto ja sydämessä oleva tunne yhtyvät syntyy oivallus, joka siivittä asioita eteenpäin.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Filosofoinnit, Kirjallisuus

Kasvatus ja koulutus

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sillä missä me kasvamme aikuisiksi ja kenen seurassa, on valtava vaikutus siihen millaisia olemme, kuinka toimimme ja ajattelemme. Olen nyt lukenut parikin erilaista dystopia kuvausta, jotka ovat saaneet minut miettimään yhteiskuntaamme ja sitä mihin suuntaan sitä jostain johdetaan. Pelottavan hyvin ovat 1900-luvun kirjailijat osanneet hahmotella tulevaisuuden yhteiskunnan.

Viimeisin dystopiakuvaus Aldosius Huxleyn ”Uljas uusi maailma” sai minut miettimään kasvatuksen ja ympärillä olevien ihmisten vaikutusta ihmiseen.  Ihminen on sosiaalinen eläin ja suurin osa meistä haluaa sopeutua ympärillä olevaan yhteiskuntaan, tulla hyväksytyksi sen täysivaltaisena jäsenenä. Ihmisten väliset koulutuksen ja kulttuurin tuomat erot näkyvät selvästi. Me täällä nyrpistelemme nenäämme esimerkiksi savimajoissa asuville ihmisille sekä burkhaa käyttäville naisille tai heinäsirkkojen ja matojen syönnille. Muualla asuvat ihmiset saattavat pitää suomalaisia naisia ”vapaana riistana”, kun he kulkevat (ulkomailla) hihattomassa t-paidassa ja shortseissa, hiljaisuutemme tulkitaan juroudeksi tai vihaksi sekä sosiaaliturvaamme pidetään helposti saatavana ja sosiaalivirkailijoita helposti höynäytettävinä. Monet asiat ovat siis tulkinnanvaraisia ja kiinni siitä, miten meidät on opetettu asioista ajattelemaan.

20160402_095215-01

Vanhempamme kasvattavat meidät meidän parastamme ajatellen. Koulutuksen tavoitteet on laadittu niin, että mahdollisimman moni niistä hyötyisi. Uskon, että lähes kaikilla, jotka meitä elämämme ensimmäisinä vuosina kasvattavat on mielessä, että he tekevät parhaansa meidän eteemme. Meidät on kasvatettu ja ohjattu ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Toisia ohjataan enemmän (kuten esimerkiksi pohjoiskorealaisia, jotka on käytännöllisesti katsoen aivopesty) ja toisia vähemmän.

Ihminen on kasvatuksen ja koulutuksen tuote. Harva kykenee vapaaseen ajatteluun, sillä meille on lapsuudesta asti opetettu käyttäytymisnormeja ja erilaisia uskomuksia/uskontoja. Meidän yhteiskunnassamme tavalliset käyttäytymissäännöt ja normit ovat vielä suhteellisen väljät ja antavat tilaa erilaiselle ajattelulle ja toiminnalle, sekä takaa edelleen sananvapauden.

DSC_0015-03

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei sopeudu ympäristön asettamaan normiin? Mitä jos ihminen ei tavalla tai toisella kykenekään sopeutumaan niihin raameihin, jotka ympäröivä yhteiskunta hänelle asettaa? Kuinka helppoa on olla ihminen, joka todellakin ajattelee ”out of the box”? Kuinkahan monta erakkoa tai mielisairaalan potilasta näissä toisinajattelijoissa tai sopeutumattomissa on? Kuinkahan monta väärinymmärrettyä taiteilijaa mahtaa kokea kuuluvansa tuohon ”kastiin”?

Monta kysymystä on vailla vastausta. Lukeminen avartaa mieltä. Se saa miettimään asioiden syitä ja yhteyksiä. Se sai minut miettimään, monessako asiassa itse mahdankaan todellisuudessa ajatella eri tavoin, kuin mitä minut on opetettu tai kasvatettu ajattelemaan. Toimin ja käyttäydyn ajattelematta syvemmin uskonko asiaan tai tuenko tarkoitusta. Automaatio on toinen luonto ja se sotii läsnäoloa ja tietoisena pysymistä vastaan.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kiire, Muutos

Pienet asiat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäni aikana maailma on muuttunut valtavasti. Kun minä olin lapsi, ei jokaisessa talossa ollut puhelinta tai televisiota. Videoita  ja niitä seuranneita  dvd-soittimia ei ollut edes keksitty. Kun minä olin lapsi, ihmiset kuuntelivat vielä paljon radiota. Omakin maailmankuvani rakentui pitkälle radiosta saamani tiedon varaan, vaikka suurimman osan radion parissa viettämästäni ajasta kuuntelin lähinnä musiikkiohjelmia. Vanhempani olivat suojelunhaluisia ja rajoittivat televisionkatseluani. Muistan kun ala-asteella ollessani televisiosta tuli ”Juuret”. Kaikki puhuivat siitä koulun välitunneilla. Minä en ”Juuria” saanut katsoa. Vanhempani olivat päättäneet, ettei se ollut minun ikäiselleni sopivaa katsottavaa. Silloin se harmitti, mutta nyt olen hyvin tyytyväinen. Olen hyvin kerinnyt ahdistua ihmisen julmuuksista aikuisenakin.

Tuolloin elämä oli yhteisöllisempää. Naapureissa vierailtiin tämän tästä juomassa kupponen kahvia ja keskustelemassa päivän polttavista asioista. Oli talkoita, joissa autettiin pyyteettömästi apua tarvitsevia ja naapurin kakaroita ojennettiin siinä samalla kun omia lapsiakin.

 

1-DSC_0014

 

Ehkä aika kultaa muistot. Silti toivoisin, että moni asia entisestä palaisi takaisin. Kaipaan toisista ihmisistä välittämistä, joka on kadonnut (ja jonka moni kaupungissa kasvanut kokee ”kyttäämisenä”). Myös pienistä asioista nauttiminen on tainnut jäädä menneisyyteen. Mieheni luki minulle Kodin Kuvalehden nettijulkaisusta eilen lauseita, joita ei nykypäivänä enää kuule. ”Limsaa saa vain saunapäivänä!” ”Ostaisin kolme merkkaria ja 2 keltaista nallekarkkia.” ”Tänään mankeloin!” Näistä lauseista kuulee heti, että ne on sanottu menneisyydessä. Nykyään limsaa juodaan jatkuvasti, eikä kukaan osta enää yhtä karkkia, vaan kokonaisen pussillisen sitä tai tätä. Mahtaako kukaan enää mankeloida?

Elämme yhteiskunnassa, jonka tahti on aivan toinen kuin ennen. Ihmiset ovat pikku hiljaa tottuneet haluamaan suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä se on inhimillistäkin, että ihmiset haluavat tavoitella jotain parempaa, kuin mitä heillä on. Jossain vaiheessa vain käy niin, että mikään ei enää riitä. Ihmisistä tulee kroonisesti tyytymättömiä ja elämästä katoaa ilo, kun syvällä sisimmässä jäytää tunne siitä, ettei saavuta jotain epämääräistä, jota kokee tavoittelevansa.

Mistä meille on tullut ajatus siitä, että onni löytyy jostain muualta? Miksi me luulemme että onni löytyy etsimällä, kuluttamalla, ostamalla? Onni on valinta. Se löytyy kysymällä itseltä yksinkertaisia kysymyksiä: mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mistä minä nautin? Mikä tuo minulle iloa? ”Joo joo! Helppohan sun on sanoa. Ei meillä kaikilla ole varaa jäädä kotiin miettimään asioita. Mullakin on 3 lasta ruokittavana ja se on kallista!” Tämän tyyppisiä vastauksia saa, kun esittää ajatuksen onnellisuuden löytymisestä. Jokaisen elämässä on realiteetteja, joille ei voi mitään. Jokaisen elämässä on myös paljon asioita, joita voi muuttaa. Realiteetit on hyväksyttävä ja muutettava niitä asioita joita voi.

 

1-DSC_0004

 

Epäilen, ettei onni löydy ostamalla, kuluttamalla eikä matkustamalla maailmaa ympäri. Onni on hyvin pienissä ja arkisissa asioissa. Se lähtee yllättäen kolmesta pienestä mutta samalla terveyttä edistävästä asiasta: ravintorikkaasta ruuasta, liikkumisesta luonnossa ja hyvistä yöunista. Olen itse tipahtanut kiireisestä ja stressaantuneesta työelämästä tyhjän päälle ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen muutamaankin kertaan, joten puhun omasta kokemuksestani. Kun nuo kolme elämän peruspilaria ovat balanssissa, voi alkaa rakentamaan sen ympärille muuta iloa ja tyydytystä tuovaa elämää. Olen muistuttanut itseäni viimeisen viiden vuoden aikana useasti siitä, miten tärkeää on itsensä kuuntelemisen lisäksi se, että annat itsestäsi muille ihmisille ja elämälle.

Itseään pitää ajatella, tehdä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja mielekkäitä Elämme täällä yhdessä muiden rinnalla ja toisten palveleminen tavalla tai toisella antaa merkityksen elämälle. Jokainen palvelee toisia omalla tavallaan. Jotkut hoitavat, toiset ajavat bussia tai pitävät huolta kirjastoista. Jotkut tekevät taidetta ja joillekin muiden palveleminen on kaupassa työskentelemistä. Kukin palvelee omalla tyylillään ja taidollaan, tavalla, jonka kokee itselleen läheiseksi. Ja jos luulet, ettei esimerkiksi kaupan kassana työskenteleminen olisi tärkeää, mieti uudelleen. Kaupan kassahenkilö voi olla jollekin ainoa henkilö, jonka tämä sinä päivänä kohtaa. Hänelle on siis hyvin merkityksellistä onko kassahenkilö kohtelias ja hyväntuulinen vai jurottava ”mörkö”.  Jos työ pitää tehdä, ansaitsee se tulla tehdyksi huolellisesti ja arvostaen.

Me olemme nyky-yhteiskunnassa tottuneet kiireeseen ja tavoittelemaan jatkuvasti entistä suurempia asioita. Olemme tottuneet hakemaan elämyksiä. Olemme hakeneet elämyksiä niin kauan ja niin monelta taholta, että mikään ei oikeastaan enää tunnu miltään, mikään ei enää kolahda. Olisiko aika suunnata katseet maailman tarjoamiin pieniin nautintoihin? Ne ovat niin vaatimattomia, ettei niitä tahdo huomata. Tuulenvire ulapalla, talitintin ja peipon viserrys kevätaamuina, sateen jälkeinen tuoksu ulkona, puhkeavat koivunlehdet ja ilta auringon viimeiset säteet.

 

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Kiire, Muutos

Zen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hiljaisuus ja rauha. Karu mutta vihreä japanilainen puutarha, jossa on vesiaihe ja yksinkertainen penkki mietiskelyhetkiä varten. Meditaatio. Zen.

1-DSC_0010-001
Sydäntäni koskettaa hiljaisuus. Haluaisin retriittiin, etsimään oman hiljaisuuteni rajoja. Haluaisin päästä etsimään täydellistä hiljaisuutta, itseäni hiljaisuudesta. Haluaisin tietää, löytyykö oman olemiseni ydin hiljaisuudesta, kuten olen kuullut kerrottavan, vai pitääkö sitä etsiä jostain muualta. Hiljaisuus ja meditaatio tuovat olennaisen lähelle, sen olen jo havainnut. Pysähtymisessä on uskomaton voima. Kiireettömyys opettaa tuntemaan itsen paremmin. Hiljaisuudessa minä olen, vain olen. En yritä mitään, yksinkertaisesti olen. Kukaan ei vaadi minulta mitään, ei odota mitään. Saan olla. Tässä hetkessä, hiljaisuuden ympäröimänä, olen täydellinen sellaisena kuin sillä hetkellä olen.
Hiljaiset hetket itseni kanssa ovat näyttäneet minulle, miten tärkeää olisi oppia elämään takertumatta mihinkään. Luontokaan ei takerru, päivät seuraavat toisiaan, vuodet vierivät. Lumi sataa syksyllä ja sulaa pois keväällä, kukat kasvavat ja kuolevat. Mikään ei ole pysyvää. Takertumien on luonnon kiertokulun vastaista. Takertuminen on energian hukkaa, sillä mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Tavaroihin takertumien ja omaisuuden ylenpalttinen keräileminen on länsimaisen maailmankatsomuksen luoma harha. Kun omistat jotain, olet jotain! Kaiken menettämällä voi löytää sen, mikä on ihmiselle kaikkein tärkeintä: oman itsensä! Itseään ja sisintään on vaikea tavoittaa eläessään metelin ja tavarapaljouden keskellä. Oma itse on hukassa, jos on samaistanut itsensä omaisuuteen. On vaikea vain olla, jos koko ympäröivä maailma on täynnä romua ja kuonaa. Ne ovat epäolennaisuuksia, jotka vievät kaiken huomion siltä, joka on jokaisen ihmisen suurin rikkaus: olla rakastava sielu.

1-DSC_0033
Yhteiskunnassamme arvostetaan ihmistä, jolla on suuri omaisuus. Ihmisen arvon mittana pidetään isoa kotia, kallista autoa, viimeistä huutoa olevaa kännykkää ja oikeata merkkiä olevia vaatteita. Kiinnitämme huomiota ulkoisiin asioihin, jotka ovat toisarvoisia. Teemme päätelmiä ihmisestä ulkoisten avujen ja pukeutumisen, ”voitonmerkkien”, perusteella. Sisäiset ominaisuudet jäävät valitettavan usein ulkoisten varjoon. Kodit ovat niin täynnä rojua, ettei uudelle enää ole tilaa.

Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden suvaitseminen ovat hyveitä, jotka olemme unohtaneet. Nopeutta arvostava yhteiskunta ei salli eteenkään keskeneräisyyttä. Nämä kaksi hyvettä ovat itsellänikin opettelussa. Elätin sydämessäni unelmaa remontoiduista vessoista ja uusituista putkista sekä uusista tapeteista ja lattiapinnoista. Olen elänyt jonkin aikaa sitten muutamia kuukausia putkiremontin keskellä ja kärsin joka sekunti. En osannut nauttia keskeneräisyydestä tai matkalla olemisen seikkailusta. Tällä hetkellä kärsin, että makuuhuone on tapetoimatta ja lattioita ei edelleenkään ole uusittu. Keskeneräisyyden sietäminen on oman elämäni Juudas Iskariot, kavaltaja. Se osoittaa itselleni oman epätäydellisyyteni, pahinta mitä perfektionistin maailmassa on.

1-DSC_0029-001
Tavoittelen pienempää elämää, vähemmän kulutusta, luonnonmukaista, rauhallista ja ekologista elämäntapaa. Haluan toteuttaa elämässäni ihanteita, jotka todella koskettavat sydäntäni. En tarvitse kaikkea mitä haluan, se on hyvä pitää mielessä. Otan kaksi asekelta eteen tavoitteideni kanssa ja yhden taakse. Elämä on epätäydellistä, mutta silti siitä on helppo löytää pieniä iloja.

Elän tällä hetkellä kiireetöntä ja rauhallista elämää, joka paikka paikoin muistuttaa tuota tavoittelemaani ”zen”-tilaa. Silti takaraivossani kytee epäilys siitä onko näin hyvä? En osaa enää suhtautua kiireeseen ja jatkuvaan stressiin oltuani nyt lähes vuoden irti oravanpyörästä. Minulla ei ole minkäänlaista halua palata takaisin elämään, joka oli suorittamista, kasautuneita paineita ja toteutumattomia toiveita. Olenko enää edes yhteiskuntakelpoinen, vaikka pyrkimykseni on olla aktiivinen ja tuottelias yhteisön jäsen? Onko reilua muita kohtaan, kun nautin elämästäni, vietän rauhallista ja hiljaista elämää kotonani osallistumatta kulutusjuhlaan? Missä menee itsekkään ja itsestään välittävän raja?

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Käsityöt, kirjoittaminen, Kutominen, Muutos

ADHD?

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kai minulla on joku ADHD, kun en pysty keskittymään mihinkään kauaa. Minulle on sanottu jo lapsena, että olen hätäinen ja en pysty keskittymään asioihin. Ekaluokan todistuksessakin luki että ”hieman hätäinen tavaaja”. Häpesin tuota todistusta koko lapsuuteni. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että kai sitä on ollut hätäinen tavaaja, kun oli osannnut lukea jo kauan.

Kukaan lähipiirissäni ei ymmärtänyt valintaani opiskella sairaanhoitajaksi, kun olen  äkkinäinen ja kiireinen luonne. Äitini päivitteli lasityöharrastustani. Ei ymmärtänyt ollenkaan, kuinka pystyin niin tarkkaan työhön, vaikka olen tällainen huithapeli.

Minua on kutsuttu jos millä nimellä, joka kuvaavat äkkipikaista, keskittymiskyvytöntä ja hätäistä ihmistä. Olen jopa itse alkanut uskomaan, että olen sellainen.  Mitä vanhemmaksi tulen sen selvemmin tajuan, että en ole kuvauksen kaltainen. Olen vain toteuttanut muiden ihmisten käsitystä itsestäni. Tempperamenttia minulta kyllä löytyy, mutta kykenen hyvinkin keskittymään tuntikausiksi johonkin, jos aihe on minusta mielenkiintoinen. Toisinaan asia vie niin mukanaan, että sama vaikka pommi tipahtaisi naapuriin, en juuri katsettani askareistani nostaisi.

Ensimmäinen mieheni ihaili kykyäni innostua jatkuvasti uusista asioista. Kyky innostua uudesta on itselleni merkki siitä, että voin hyvin. Elin kymmenen vuotta niin ettei mikään uusi innostanut. Mistään en saanut ”flow”ta. Toimin hyvin päivästä toiseen ja täytin velvollisuuteni, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että jokin on pahasti pielessä. Jotain olennaista puuttui elämästäni. Nyt innostuneisuus on palannut. Opettelen taas onnellisena uusia taitoja, josta varmastikin suurin osa jää pölyttymään käytön puutteessa. En anna sen häiritä itseäni, vaan puksutan eteenpäin.
Enkä sittenkin olen eräällä tavalla keskittymiskyvytön. En kykene sitoutumaan yhteen asiaan. Opettelen jatkuvasti uutta ja hylkään vanhoja jo opittuja taitoja, joista hieman hiomalla voisi saada aikaan varsinaisen timantin. Minua vain ei kiinnosta loistaa. Minua kiinnostaa tuo uuden opettelu.
On muutama mielenkiinnonkohde, joihin palaan aina kokeiltuani uutta: valokuvaaminen, kirjoittaminen ja kutominen (yleensäkin lankakäsityöt). Ne ovat minun ankkurini tässä maailmassa. Kaikki muu on eräänlaista silmänlumetta, joiden annan hämätä itseäni aika ajoin.

Olen antanut suuren osan elämääni muiden mielipiteiden määritellä elämääni. Tiedän, että on olemassa paljon muitakin ominaisuuksia, joita toteutan, vaikka tiedän, etteivät ne pohjimmiltaan ole totta. Läheisten mielipiteet vaikuttavat valtavasti elämäämme. Ihminen oppii olemaan ihminen seuraamalla ja jäljittelemällä. Suurimmalla osalla ihmisistä on tarve miellyttää muita ja tulla siten hyväksytyksi joukkoon. On kuitenkin jossain välissä hyvä tarkastella, elääkö minussa jokin ominaisuus tai piirre, jonka muut ovat minusta lausuneet, mutta joka ei oikeasti pidä paikkaansa. Onko olemassa jokin valheellinen ominaisuus, joka estää minua elämästä elämääni todeksi ja toteuttamasta unelmiani.
Jos olisin edelleen uskonut olevani kärsimätön, en olisi ikinä aloittanut nypläystä. Se jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Aina kannattaa kokeilla. Jos aina sanoo kaikelle EI, ei saa mitään. Tyhjän saa pyytämättäkin!