Kategoria: Harrastukset

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Käsityöt, Lihavuus, Muoti

Uusi käsityötaito

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tahtoisin niin opetella jonkin uuden taidon. Jotain mistä minulle olisi hyöty ja iloa pidempäänkin. Muutama vuosi sitten ilmoittauduin ikonimaalaukseen. Kävin kaksi vuotta säännöllisesti. Juuri kun aloin päästä jyvälle maalauksen tekniikoista ja ikonien saloista, loppui minulta mielenkiinto. Into maalaukseen väsähti samalla, kun tajusin, ettei ortodoksinen uskontokaan minulle valtavasti anna. Maalaaminen sinänsä oli ihan mukavaa. Ryhmässä oli mielekästä maalata. Opettaja kertoi juttuja ikoneista ja matkoistaan Venäjän luostareihin. Ryhmän muut jäsenet olivat vanhempia rouvia, joiden verkkaista puhelua maalauksen lomassa oli leppoista kuunnella.

 
Omien vaatteiden ompelemisen haluaisin oppia. Useana syksynä olen ajatellut ilmoittautua Kokkola Opiston ompelukursseille. Vielä en ole saanut ilmoitettua itseäni noille kursseille. Olisi ihanaa suunnitella omat vaatteensa. Olisi hauskaa miettiä värejä, etsiä kankaita kaupoista ja kirpputoreilta. Tuunaamistakin voisi olla mukava kokeilla, kirpputorilöytöjen muokkaamista oman näköiseksi.

 

1-DSC_0033
Minun on aina ollut vaikea saada itselleni sopivia vaatteita. Ennen syynä oli se ikävä tosiasia, että olin niin lihava, ettei kaupoissa ollut minun kokoisiani vaatteita. Olenkin siis jonkin verran joutunut aikoinaan ompelemaan vaatteita, saadakseni edes jotain päälle pantavaa, ettei tarvitse alasti kulkea. Toinen syy siihen miksi olen vaatteita tehnyt, on se, että suurin osa suurikokoisista vaatteista on tummia, mustia. Minä pidän väreistä: punaisesta, pinkistä, sinisestä, turkoosista. Musta saa minut näyttämään sairaalta.
Jonkin verran osaan siis ommella. Haluaisin kuitenkin oppia enemmän. Haluaisin olla sinä parempi. Haluaisin pukeutua persoonallisesti, enkä ketjuliikkeiden tarjoamaan ”tusinavetimiin”. Taiteilijan (Heh heh!) pitää näyttää taiteilijalta, myös ulkoisesti. Haluan käyttää värejä, jotka kertovat persoonastani. Itse omat vaatteet ompelemalla saa juuri sellaisia vaatteita kuin haluaa. Kirpputorien tarjontaa hyödyntämällä ja tuunausta opettelemalla, harrastus tulee myös edulliseksi, eikä varmasti tule toista samanlaista asustetta tienpäällä vastaan.

 
Mikään ei estä minua ompelun opettelemisessa. Omistan ompelukoneen ja saumurin. Minulla on parikin ompelun opaskirjaa ja läjäpäin käsityölehtiä, joita voin tarvittaessa käyttää apuna. Esteenä on vain oma pääni. Esteenä on ainoastaan oma motivaationi, ja haluni tehdä jotain asian eteen.

 
Olisi niin monta ihanaa asiaa, jota voisi kokeilla ja harjoitella. Kunpa vuorokaudessa olisi enemmän kuin 24 tuntia. Aika ei riitä kaikkeen mikä kiinnostaa!

Harrastukset, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus, Muutos

Orwell 1984

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain juuri luettua loppuun George Orwellin kirjoittaman ”Vuonna 1984”. Tiedän olevani hieman myöhäisherännäinen tämän klassikon kanssa, mutta olen iloinen, että vihdoin sain sen luettua. Lukeminen kannatti. Kirja on maineensa veroinen!
Kirja kertoo Keski-ikäisen Winston Smithin tarinan. Hän on töissä puolueen toimistossa ja hänen tehtävänään on muokata historian kirjoja uusiksi. Menneisyyttä ja siten historiaa ei juuri ollut, mutta se vähä piti muokata aina vallitseviin olosuhteisiin sopivaksi. Winstonilla riitti paljon töitä. Yhteiskuntaa hallitsi puolue ”Engsos”, jonka johtohahmona oli ”Isoveli”. Ihmiset oli jaettu karkeasti kolmeen eli kastiin. Ylimpänä olivat puolueuskolliset sisäpiiriläiset, keskiluokkana puoluetoimistossa tai muuten puolueen hyväksi toimivat henkilöt ja alimpana prolet, eli tavalliset ihmiset, joiden tekemisiin ei niin tiukalla kädellä puututtu, elleivät he suunnitelleet vallankumousta, osoittaneet jotenkin mieltään tai muodostaneet epäilyttäviä liittoutumia. Ihmisten elämää kontrolloitiin jatkuvasti. Keskiluokan kansalaisilla oli kotonaan ”teleruutu”, jonka kautta voitiin kuulemma valvoa ja tarkkailla jokaista kansalaista ja joka lähetti tauotta propagandaa. Teleruudun edessä tuli jokaisen kansalaisen suorittaa mm yhteinen aamujumppa tiettyyn aikaan aamusta ja viettää ”kahdenminuutinviha” asianmukaisine eleineen ja maneereineen.
Orwellin luomaa yhteiskuntaa kirjassa ”Vuonna 1984”, johdettiin pelolla ja vihalla. Rakkautta ei sallittu, naimisiin mentiin pelkästään sen vuoksi, että olisi saatu lapsia. Lapsista koulutettiin uskollisia puolueen jäseniä, jotka ”parhaimmillaan” antoivat ilmi jopa omien vanhempiensa ”ajatusrikokset”. Jos pariskunnalla nähtiin olevan tunteita toisiaan kohtaan, heidän ei sallittu avioitua. Avioparin vähäisinkin seksin halu yritettiin nujertaa kerran viikossa toteutettavilla pakollisilla puolueen ohjeistamilla seksiakteilla. Myös ”kahdenminuutinvihat” olivat omiaan tappamaan ihmisistä hellemmät tunteet. Kun voimakkaat tunteet olivat suunnattu johonkin muuhun, ei energiaa jäänyt rakastamiseen. Puolueentoimistossa painettiin myös prolelle tarkoitettua pornoa ”Pornos”-osastolla, jonka oli tarkoitus viihdyttää tyhmää keskiluokkaa. Prolelle tehtiin myös omaa viihteellistä musiikkia, jolla sitä yritettiin pitää tyytyväisenä. Hirttäjäiset olivat myös tavallinen ja usein toistuva viihteen muoto johon toivottiin mahdollisimman usea, myös lapsien osallistuvan.
Olin lukenut kirjaa noin sata sivua, kun ymmärsin jostakin lukemani lauseen ” Senhän piti olla romaani, eikä mikään ohjekirja”. Pelottavan monesta Orwellin 1940-luvun lopulla keksimästä fantasiasta on toteutunut. Isoveli todellakin valvoo. Korvissani soi Palefacen Helsinki-Shangrila kappaleen sanat:
”Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri, turvakameroilla luodaan pelon ilmapiiri, hurahuhhahhei, holhoava esivalta, putkaan tarranliimajat ja talonvaltaajat”.
Tätähän se meidän todellisuus on. Joka paikassa on turvakameroita, joita perustellaan ihmisten turvallisuudentunteen lisäämisellä. Liikennettä valvotaan turvakameroilla, koska poliiseita ei ole tarpeeksi määrärahojen puutteessa.
Tavallaan ”Isoveli” valvoo meitä television lävitse. Vaikkei uskoisi siihen salaliittoteorian teesiin, että television avulla voitaisiin suoraa muuttaa todellisuudentajuamme tai vaikuttaa käyttäytymiseen, niin jokaisen on pakko myöntää, että ihmiset viettävät hurjan paljon aikaa sen ääressä päivittäin. Nekin, jotka eivät paljoa katso televisiota, kertovat kuitenkin katsovansa uutiset lähes päivittäin. Mitä ovat meidän uutiset? Sotia, vihaa, aggressiota, kuolemaa, tuhoa ja täynnä inhimillistä kärsimystä. Täytyyhän tuollaisen katsomisen jotenkin vaikuttaa ihmiseen. Jos ei muuten, niin ainakin se turruttaa ja saa pitämään tuollaista näkyä tavallisena. Televisio tekee hallaa ihmisen luovuudelle. Sitä vain istuu ja tuijottaa. Kuvat tulvivat verkkokalvolle toisensa jälkeen. Ei tarvitse kuin katsoa. Moni ihminen sanoo, ettei lue mitään, koska odottaa, että kirjasta tehdään elokuva. Kuinka monta kertaa olenkaan pettynyt elokuvaan, luettuani kirjan! Koskaan en ole pettynyt kirjaan, jonka olen lukenut katsottuani ensin elokuvan! Liika television katselu vie aikaa kaikilta muilta luovilta ja kehittäviltä harrastuksilta, kuten esimerkiksi musiikin soittamiselta tai laulamiselta. Televisio on jokaisen kodin ”pakko hankinta”. Jos sitä ei ole, epäillään ”lahkouskovaiseksi”, ja kukaan ei halua tulla leimatuksi ”heihin” kuuluvaksi.
Tiedän itsekin television olevan edelleen yksi elämäni ”energiasyöpöistä”. Vietän ihan liian paljon aikaa etenkin iltaisin sen ääressä. Perustelen itselleni tv:n tuhlaamaani aikaa sillä, että tuijotan sieltä dokumentteja, hyviä sarjoja ja elokuvia. Uutisten seuraamisen lopetin toista vuotta sitten, koska jokaiset uutiset saivat minut lähes kyynelten partaalle. Tämän vuoden puolella olen lopettanut päivisin television katselun. Se on ollut helppo päätös, sillä irtisanoimme maksukanavat, joten olemme peruskanavavalikoiman armoilla, joilta ei päivisin tule juuri mitään katsomisen arvoista. Olen silti edelleen kivuliaan tietoinen liian runsaasta televisiolle uhraamastani ajasta.
”Vuonna 1984” oli mullistava lukukokemus. Jäin miettimään millä kaikella ihmisiä orjuutetaan. Toinen asia joka siitä jäi askarruttamaan, on se ajatus, että suuri kansanosa ei koskaan nouse kapinaan, koska se pidetään keinotekoisen tyytyväisenä tyhjänpäiväisellä viihteellä. Pelottavaa! Ja valitettavan lähellä totuutta!

Harrastukset, Kirjallisuus

Kertész ja Márai

Ikinuoren naisen pienet ilot

Budapestin matkani herätti halun lukea unkarilaista kirjallisuutta. Niiden kautta voisin paremmin tutustua unkarilaisten mielenmaailmaan ja unkarilaisten tavalliseen elämään. Yritin etsiä tietoja unkarilaisista nykykirjailijoista, mutta yllättäen se olikin äärettömän vaikeaa. Löysin tiedot vain tusinasta unkarilaisesta kirjailijasta, joista suurin osa oli vaikuttanut jo 1900-luvun alkupuolella, tai heidän kirjansa kertoivat toisen maailmansodan ajasta. Nykykirjailijoita löysin vain yhden Erzsébet Tóthin, ja hänkin on runoilija. Eikö Suomessa ole unkarin-kielen taitajia, vai mistä johtuu, ettei unkarin kirjallisuutta juuri löydy maastamme?
Vaatimattoman listani kanssa kävelin Kokkolan kirjastoon ja yllätykseni oli suuri. Jos nimiä listallani oli ollut vähän, niin kirjaston valikoima tarjosi lähes jokaisen kirjailijan tuotoksia. Valitsin viisi kirjaa ja palasin kotiin voitonriemuisena. Aloitin lukemisen Kertészin ”Kohtalottomuudella”, joka oli kuvaus nuoren pojan matkasta ja selviämisestä Auschwitzista ja Buchenwaldista. Kirja oli kirjoitettu kirjailijan omien kokemusten perusteella ja Kertész on saanut taidoistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Pidin kirjasta, mutta hieman minua häiritsi kirjailijan tapa kuvata keskitysleirin tapahtumia kuin hän katselisi niitä ulkopuolelta. Vai onko niin, että kun on kokenut jotain noin järkyttävää ja epäinhimillistä, se on pakko kuvata kuin se ei koskettaisi mitenkään? Kirja valotti minulle myös oivallisesti ihmisen selviämiskeinoja ääriolosuhteissa. Vasta kun päätät luovuttaa, etkä välitä mitä sinulle tapahtuu, olet tuhon oma. Luinkin ”Kohtalottumuutta” lähinnä mielenkiinnosta ihmisen psykologiaan; mitä ominaisuuksia on niillä ihmisillä jotka selviävät erikoistilanteista.
Toinen kirja, jonka pinostani valitsin, oli Sandor Márain ”Kynttilät palavat loppuun”. Takakannesta luin, että kirja kertoo kahden ystävyksen tapaamisesta 41 vuoden jälkeen. Kirjan kansi ei houkutellut minua lukemaan. Kaksi viralliseen asuun pukeutunutta 1800-luvun lopun herrasmiestä käherrettyine viiksineen kansikuvassa ei kiihottanut mielikuvitustani. Olin kuitenkin päättänyt lukea kirjan, sillä sitä oli kovasti kehuttu ”Kirjallisuuden ystävät”-ryhmässä Facebookissa. Aloitin eilen illalla lukemisen ja kirja nappasi heti mukaansa. Jatkoin kirjan loppuun aamulla heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Itkin ja luin ja jälleen itkin. Kun on itse menettänyt parhaana ystävänään pitävän henkilön turhanpäiväisten asioiden vuoksi, kirjan ystävysten kohtalo kirpaisi minua syvältä sydämestä. Kirjassa yli seitsemänkymmentävuotiaat, sotilasakatemiassa vielä lapsina tavanneet, miehet puivat suhdettaan. He keskustelevat metsästysretkestä 41 vuotta sitten, jonka jälkeen he eivät ole tavanneet. ”Mitä meitä on hyödyttänyt kaikki viisaus, kopeus ja ylimielisyys”, kysyy kenraali kirjan lopussa ystävältään Konrádilta. Kirjassa kerrotaan ystävysten tarina kenraalin näkökulmasta, joten tarinan toinen päähenkilö, Konrád, jää vieraammaksi, mutta ehkä niin on tarkoituskin.
Márai sokaisi minut kyvyllään kertoa millaista on todellinen, sydämestä kumpuava ystävyys. Kukaan ei mielestäni ole pystynyt kuvaamaan sitä noin taitavasti ja arvostavasti. Myös hänen tapansa osua sanoilla asian ytimeen on taiturimaista.
Pystyin täysin samaistumaan ajatukseen, että todellinen ystävyys on jotain erityistä. Todellinen ystävyys näkee ystävän virheet mutta rakastaa silti. Ystävän rakkaus on erityistä, se sitoo kaksi sielua yhteen näkymättömillä siteillä, jotka uhmaavat aikaa ja olosuhteita. Todellinen ystävyys on kuin näkymätön lanka, joka pitää ihmisiä yhdessä vaikka he eivät olisi tavanneet 41 vuoteen.

Harrastukset

Muotia

Ikinuoren naisen pienet ilot

Jokaisella meillä on jokin pahe. Jokin sellainen, mistä nauttii suunnattomasti, mutta sitä ei tahdo kehdata kertoa muille. Ehkä se ei istu kuvaasi itsestäsi, tai se ei ole yleisesti arvostettua. Myönnän nykyisin kirkkain silmin, että pidän naistenlehdistä ja etenkin niiden muotiosioista. Rakastan seurata muotiviikkojen tapahtumia. Mitä uutta on tulossa ja onko tänä vuonna, joku shokeerannut enemmän kuin muut. Kaikki muistanevat vieläkin kuinka Jean Paul Gaultier, muodin ”Enfant Terrible” (kauhukakara), tuli kuuluisaksi, kun Madonna esiintyi hänen suunnittelemassaan ”tötterötissi-korsetissa”. Nautin valtavasti loistavien editorial valokuvaajien kuten esimerkiksi Tim Walkerin ja Annie Leibowitzin töistä. Heillä molemmilla on oma tyylinsä tehdä. Walker kuvaa unenomaisia, satumaisiakin otoksia, joista osassa muoti on ainoastaan sivuosassa, vaikkakin merkittävässä sellaisessa. Leibowitz on editorial kuvien lisäksi kunnostautunut julkisuuden henkilöiden kuvaajana.
1900-luvun alkupuoliskon suunnittelijat kuten Jean Patou, Elsa Schiaparelli ja Salvatore Ferrgamo ja loivat tyylikkäitä pukineita ja olivat muodin edelläkävijöitä. Coco Chanel aloitti myös uransa jo 1920-luvulla. Hänen tunnettu sanontansa ”Ollakseen korvaamaton, pitää olla erilainen” on ohjenuorani. Olen aina ihaillut tahtonaisia ja Coco on yksi heistä. He tekevät, minkä kokevat oikeaksi, eivätkä kumartele kenellekään. Sodan jälkeen Christian Diorin ”New Look” oli järisyttävä tapaus. Pukujen yläosa ja vyötärö olivat hyvin tyköistuvia ja puvun helmaosaan saatettiin käyttää jopa 18 metriä kangasta. Säännöstelyn jälkeen tuollainen määrä kangasta hameen helmassa oli luksusta ja ehkä jopa hieman paheksuttuakin.
60-luku oli aikakausi sinänsä. Pop-kulttuuri iski täysillä läpi. Mary Quant teki minihameen tunnetuksi ja Jacqueline Kennedy esiintyi tyylikkäässä pinkissä Coco Chanelin suunnittelemassa jakkupuvussa pillerirasia päässään 60-luvun alkupuolella. Vuosikymmenen puolivälissä otettiin vaikutteita avaruusajasta ja se oli hyvin minimalistinen ja geometrinen. 60-luvun loppupuoli oli hippiaikaa. ”Peace and love”. Olen itse syntynyt 60-luvun puolessa välissä, joten tuo vuosikymmen on lähellä sydäntäni. Olen katsonut monta dokumenttia ihmisistä, jotka vaikuttivat muodin alalla tuona aikana. Päällimmäiseksi nousee mieleeni Harper’s Bazaarin ja Englannin Voguen päätoimittajana toiminut Diana Vreeland, joka ilmeisestikin oli tavattoman erikoinen persoona, mutta hänellä oli kyky olla ajan hermolla ja jopa ennustaa tulevia muotivirtauksia. Toinen mielenkiintoinen henkilö 60-luvun muotimaailmassa oli valokuvaaja David Bailey, joka oli vaatimattomista oloista lähtöisin. Lukihäiriöisenä hän kiinnostui valokuvauksesta ja oli keskeinen henkilö luomassa ja välittämässä kuvaa 1960-luvun svengaavasta Lontoosta.
Nykyaikainen muoti on usein erikoisuuden tavoittelua. Erottumista toisista keinoilla millä hyvänsä. Silti joukossa on muutama todella erityislaatuinen lahjakkuus. Omia suosikkejani ovat japanilainen Yohji Yamamoto. Hän on 40-luvulla syntynyt japanilainen suunnittelija. Hänen työnsä erottuvat muista. Ne ovat minimalistisia eivätkä seuraa mitään trendejä tai virtauksia. Hän käyttää vaatteissaan paljon laskoksia ja isoja, ylisuuria siluetteja. Toinen suosikkini on Alexander McQueen, joka valitettavasti hirtti itsensä 40-vuotiaana muutama päivä äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 2010. Hänen työnsä olivat juuri päinvastaisia kuin Yamamoton. Se olivat runsaita ja ehkä jopa surrealistisia. Ihastuin etenkin vaatteisiin, joissa hän käytti taidokkaita pitsejä. Kolmas erityisen mielenkiintoinen nykysuunnittelija on dame Vivienne Westwood. Jotenkin hauskaa ajatella, että tämä nykyisin 74-vuotias suunnittelija tekee vielä täysillä töillä. Tätähän nyky-yhteiskunta meiltä toivoo: työntekoa kuolemaan asti. Hänellä on 4 eri vaatemerkkiä, joihin hän suunnittelee vaatteensa. Westwood oli yksi 1970-luvun punkkareiden suosikeista. Hän suunnitteli ja myi vaatteitaan Malcolm McLarenin perustamassa Let It Rock –vaatekaupassa Lontoossa.
Olen seurannut muotia vuosikymmeniä. Välillä tiiviimmin ja välillä ihan syrjäsilmällä. En edes muista mistä innostukseni alkoi. Ehkä toivon, että osa lahjakkuudesta tarttuisi minuunkin. Osa kiinnostuksestani selittyy kuitenkin varmasti sillä, että lahjakkaita ja itseensä uskovia sinnikkäitä ihmisiä on mielenkiintoista seurata. Ei aina tarvitse miellyttää muita. Tärkeintä on että uskoo itseensä, omiin mahdollisuuksiinsa ja pysyy ajan hermolla.

Harrastukset

Kirjat ja lukeminen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen aina lukenut paljon ja ollut kirjaston suurkuluttaja. Kotonani tapasi olla metrinen pino kirjastosta haettuja kirjoja, jotka yhden kerrallaan sukelsin lävitse. Minulla oli kirja kädessä jatkuvasti kotona ollessani. Vain nukkuessani olin irti tuosta ihanasta pahvi ja paperitaivaasta. Nukkuessanikin näin usein unta kirjojen tapahtumista ja persoonallisuuksista. Olen kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen. Luen dekkareita, elämänkertoja, tietokirjoja, rakkausromaaneja ja runoja. Eniten olen kuitenkin pitänyt selviytymistarinoista. Minua ovat viehättäneet etenkin tarinat henkilökohtaisista tragedioista selviämisistä.
Jo lapsena luin todella paljon. Kahlasin pienen kotikyläni kirjaston lasten ja nuorten kirjat vauhdilla. Enid Blytonin kaikki kirjat, Anna-sarjan, Lotta-kirjat, Neiti Etsivät – luin kaiken mahdollisen. Mikä tahansa nuorisokirja kelpasi. Aika varhaisessa nuoruudessa aloin lukea aikuisille suunnattuja kirjoja. Muistan kuinka luin ”Liekki ja kukka” nimisen rakkausromaanin ja kirjan uskaliaat kohtaukset tuntuivat minusta hämmentäviltä mutta samalla jännittäviltä. Olen lukenut tuon kirjan aikuisena, ja voi miten se tuntui naiivilta! Lapsena ja nuorena istuin kotona ja luin. Se on varmasti ollut vanhemmillekin raskasta. Tytär istui kotona ja luki. Istui, luki ja lihoi. He yrittivät tuupata minua liikkumaan ja leikkimään kavereiden kanssa, mutta minä viihdyin omassa nojatuolissani kirjan kanssa. Epäilen, että moni perheeni yhteinen aktiviteetti tehtiin taka-ajatuksena saada laiska kirjoihin suuntautunut tytär irti oman huoneensa tuolista ihmisten ilmoille.
Kasvoin aikuiseksi ja edelleen kannoin mukanani kirjoja. Ensimmäiseksi uuteen paikkaan muuttaessani hankin kirjastokortin. Uuden paikkakunnan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, kaupan ja postin lisäksi, on kirjasto. Eihän sitä ihminen oikeastaan juuri muuta tarvitse.
Elämä vei eteenpäin ja aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisessa työpaikassani sairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen. Työmaalle tarvittiin toinen ihminen vetämään kirjallisuusterapia-ryhmää. Jees! Mun juttu! Ilman muuta haluan, vastasin, kun sitä minulta kysyttiin. Kävin lyhyen kurssin Oulun kesäyliopistossa kirjallisuusterapiasta. Kurssin sekä työkaverin työpaikkakoulutuksen avulla vedin ryhmää työkaverini kanssa pari vuotta. Se oli monipuolista, koska siihen oli yhdistetty kirjoittamisen ja kirjallisuuden eri osa-alueita. Ryhmä antoi potilaille mahdollisuuden omakohtaisiin oivalluksiin. Kirjallisuusterapiaan osallistuvan ei tarvinnut osata kirjoittaa virheettömästi, eikä edes olla kiinnostunut kirjallisuudesta. Halukkuus itsensä kehittämiseen ja uusien asioiden yritämiseen, olivat riittävä syy osallistumiseen. Rakastin kirjallisuusryhmän vetämistä. Tunsin olevani omalla alueellani.
Sitten tuli avioero. Lukemiseen tuli eron jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. Jostakin syystä en kyennyt keskittymään muiden kirjoittamiin tarinoihin. Muutaman lyhyemmän kirjan ja pari erittäin kevyttä rakkaustarinaa tuona aikana sain luettua. Lukuhalut jäivät jonnekin ja valitettavasti myös kirjoittaminen unohtui, terapiakirjoittamista lukuun ottamatta. Vieläkään en osaa kertoa syytä, miksi en kyennyt lukemaan ja keskittymään minulle tärkeisiin kirjoihin niin pitkään aikaan. Lukeminen on aina ollut niin suuri ja rakas osa elämääni. Kuinka sen olen niin pitkäksi aikaa kyennyt työntämään lähes kokonaan pois elämästäni.
Kirjat ja lukeminen ovat palanneet elämääni. Olen ahminut dekkareita. Aloitin Remeksistä ja siirryin islantilaisen Arnaldur Inridassonin kirjoittamiin dekkareihin. Välillä luin jo Utrion historiallisen draamankin. Ja nautin! Nautin niin, kun kykenin ikuisuudelta tuntuvan tauon jälkeen palaamaan tarinoiden maailmaan. Kirjat ja lukeminen ovat palanneet joten olen aloittanut jälleen myös kirjoittamisen. En kykene kirjoittamaan muuta kuin terapiakirjoittamista, jossa suollan negatiivisuudet paperille, ellen lue. Tunnen olevani taas oma itseni. Tunnen on kuin olisin palannut juurilleni. Toiset palaavat juurilleen kotikyliinsä tai kotimaahansa. Minä olen palannut kotiini kirjastoihin ja kirjojen maailmaan.