Historia – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Toinen varsinainen lomapäivä Levillä alkoi pilvisenä. Säätiedot lupasivat lämmintä päivää, joten metsäpoluille oli päästävä. tutustuimme jo alustavasti viime vuonna Äkässaivon reittiin, joka on lyhyehkö 3km lenkki Kittiläntieltä Tiurajärvelle menevän tien varressa. Jo viime kesänä päätimme aloittaa seuraavana vuonna vaeltamisen tuolla lyhyellä, mutta mielenkiintoisella, ympyräpolulla.

Kun tulimme reitin lähtöpaikalle, oli p-paikalla jo muutama auto. Reitillä sai kuitenkin tallustaa ihan rauhassa. Ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Saivonkierros kulkee koko matkan Äkäsjoen tuntumassa ja juoksevan veden liplatusta kuuluu reitillä useasti. Polku alkaa ja loppuu kuivaan mäntymaastoon, jota on hyvä kävellä. Mäntymetsässä on sikälikin hyvä kävellä, että siellä yleensä tuulee mistä johtuen itikoita ja mäkäräisiä ei ole niin paljoa. Kevät oli tänä vuonna lämmin, joten ”Suomen Ilmavoimat” olivat jo heräilleet ja ininää kuuluikin jo aika tavoin, jos pysähtyi johonkin pidemmäksi aikaa. Itikoita ei kuitenkaan ollut suuremmaksi haitaksi ja Offilla selvittiin!

Mäntymetsästä laskeuduimme joenrantamaisemiin. Kullerot olivat juuri aloittaneet kukintansa, useat niistä olivat vielä nupullaan ja saniaiset nostelivat päätään. Joenranta näytti kevään väreissä vehmaalta ja kauniita lämpimässä auringonpaisteessa.

Kävelimme rauhallisesti eteenpäin väistellen eteemme tulleita kiviä ja juurakoita. Reitillä oli myös useita pätkiä pitkospuita, välillä kosteiden kohtien ylittämiseksi ja välillä pahojen kivikkojen kohdalla. Matkan varrella oli myös muutamat portaat helpottamassa jyrkissä kohdissa. Polku oli suhteellisen helppokulkuista, mutta kostealla kelillä varmasti liukas. Metsässä käveleminen on aina hitaampaa ja askelia tulee enemmän kuin kaupungissa, koska suorin tie ei aina ole fiksuin valinta.

Vihdoin saavutimme Äkässaivon ja sen rannalla olevan seitapahdan. Äkässaivo on pieni kirkasvetinen järvi. Nimitys ”saivo” tulee saamen kielestä. Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joissain järvissä on keskellä reikä, josta pääsee saivo-kansan asuinsijoille. Saivo-kansa asui järvenpohjassa ylösalaisin ja saamelaiset jopa uhrasivat saivo-kansalle hyvän onnen toivossa. Näitä saivo-kansan asuttamiksi uskottuja järviä kutsutiin saivoiksi. Äkkässaivon rannassa on myös valtava seitapahta. Saamelaisten seidat olivat yleensä erikoisia luonnonmuodostelmia; niin tässäkin tapauksessa. Pahdaksi kutsutaan yleensä suoraseinäistä kalliota. Samuli Paulaharju kutsui tätä Äkässaivon rannalla olevaa seitapahtaa Kirkkopahdaksi ja järven vastarannalla olevaa kallionseinämää Hammaspahdaksi.

Äkässaivo ja seitapahdat ovat olleet monista saamelaisista erityisen hirmustuttavia, joten vain rohkeimmat heistä ovat uskaltaneet lähestyä tätä seitaa toiveineen. Itse koin tämän seidan erityisen voimakkaasti. Paikka oli äärettömän kaunis. Äkässaivon rannassa mieleeni tulivat sanat ”Jumalaa ei voi kuvata!” Ajatuksenani oli, että Jumalaa ei voi kuvata, mutta saman pyhyyden voi kokea joissain paikoissa luonnossa. Tämä on yksi itseäni voimakkaimmin koskettavimmista paikoista missä olen koskaan vieraillut. Siellä voi saada kosketuksen itseään korkeampaan, Jumalan pyhyyteen. Miksi rakentaa kirkkoja, kun luonnossa on paljon Jumalaa lähemmäksi vieviä paikkoja?

2506-2018-065829331669391357-01 — Seitapahta ”kirkkopahta”

Äkässaivo ja seitapahta ovat muinaismuistolain nojalla suojeltuja paikkoja, joten Seitapahdalla ei saa kiipeillä eikä kivilohkareita saa siirrellä.

Äkässaivon rannasta polku nousi todella jyrkästi. Edessä oli portaita, koska nousu oli niin jyrkkä. Portaiden yläpäässä oli Metsähallituksen kota ja nuotiopaikka, jossa paistoimme mieheni kanssa makkarat jutellen mukavia aiemmin nuotiopaikalle tulleen oululaisen perheen kanssa. Nuotiopaikalta matkaa autolle oli enää yksi kilometri. Polku kulki Äkäsjoen rantaa pitkin, jossa näin pitkästä aikaa pienen sammakon. Sammakko oli kuvaajaystävällinen, eikä liikkunut koko aikana kun tähtäilin sitä kamaranlinssillä. Jokea kulki myös joku nuori mies kumiveneellä.

Saivonkierros on todella vaihteleva ja mielenkiintoinen luontopolku joka kannattaa kyllä kiertää, jos sattuu seudulla käymään.

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Historia, Intohimo, Kirjallisuus, kirjoittaminen, Taide

Taidehistorian peruskurssilla

21 marraskuun, 201710 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.

Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.

Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.

Screenshot_20171121-090803-01 — Giorgio Vasari

Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.

cof — Pekka Jylhän J.V. Snellmanin patsas ”Nuori sielu avoinna – Ung själ, öppet minne”

Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.

staedel_altemeister_poussin_nicolas_gewitterlandschaftmitpyramusundthisbe_1651 — Poussini: Pyramis and Thisbe

Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.

Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.

Arkipäivän realismia, Historia, Matkustaminen

Iin Hamina

1 heinäkuun, 201716 joulukuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tämän kesän lomamatka Leville on alkanut. Lähdimme aamulla vanhempieni luota ajelemaan kohti meille molemmille mieluista lomakohdettamme. Ehdotin alkumatkasta miehelleni, josko pysähtyisimme ja tutustuisimme Iin Haminaan. Olin lukenut paikasta Retkipaikka.fi:stä, ja paikan historia ja miljöö kiehtoivat minua.

Pysähdyimme Iin kirkon eteen ja minua odotti suuri iloinen yllätys. Kirkon pihalta asteli vanha luokkakaverini Riitta. Huomasin hänet jo kaukaa ja parkkeerasin autoni ihan vinkkeliin kiireessä, koska pelkäsin, että tuttavani ripeänä naisena kerkeää painella tiehensä, ennen kuin olen ulkona ja pääsen kajauttamaan suuriäänisen tervehdykseni. Olipa mahtavaa tavata kaveri vuosien takaa. Vaihdoimme kuulumiset ja hän antoi vinkkejä Iin Haminaan tutustumiseen sekä mistä voisi nauttia mahdollisesti virvokkeita ennen matkan jatkamista.

1-DSC_0033 — Iin kirkon alttaritaulun on maalannut Eero Nelimarkka. Jeesukselle hän ei aluksi ollut maalannut partaa lainkaan, mutta se piti lisätä jälkeenpäin, koska kansa oli sitä mieltä, että Jeesuksella pitää parta olla.

Vaihdettuamme kuulumiset, suuntasimme mieheni kanssa ensin sisälle Iin kirkkoon. Siellä oli alkamassa hautajaiset, joten vain nopeasti vilkaisimme sisälle ja otin muutaman valokuvan, ennen kuin jatkoimme matkaa Iin Haminaan. Iin Haminan nimi tulee ruotsinkielisestä sanasta hamn – satama. On olemassa todisteita, että paikalla on ollut asutusta jo 1300-luvun lopulla. Eli ei mikään ihan turha alue. Viralliseksi kauppapaikaksi Oulun, Kemin ja Tornion rinnalle Iin Hamina julistettiin 1531. Tärkeimpänä kauppatavarana oli lohi, mutta myös turkikset ja kuivattu hauki kuuluivat talonpoikien markkinoille tuomiin kauppatavaroihin.’

1-DSC_0041

Kiersimme Iin Haminaa ensin menemällä Yläkatua tien päähän ja palatessa poikkesimme Alakadulle, jota pitkin astelimme takaisin. Olo oli hyvin kotoinen! Ihan kuin olisimme astelleet oman kotikaupunkimme Kokkolan Neristanissa eli vanhassa kaupungissa. Eroja toki on. Iin Hamina on rakennettu todella tiheään. Jotkin talot ovat seinästä kiinni toisissaan ja kadut ovat vieläkin kapeammat kuin kotikaupunkimme vanhassa kaupungissa. Reunimmaisena olevan alakadun talojen takana virtaa Iijoki. Näistä taloista on siis upea näkymä joelle!

1-DSC_0039

Päätimme Iihin tutustumisen Riitan neuvojen mukaan alueella olevaan Huilinki-kahvioon. Kahvio ei itse asiassa ollut vielä auki, paikan pitäjä oli vielä moppaamassa lattioita edellisen päivän jäljiltä. Hän huikkasi meille ystävällisesti, kun tulimme sisälle. Koska halusimme vain kylmää juotavaa, hän tuntui olevan tyytyväinen ja alkoi kertoa meille työstään ja kahvion historiasta. Rakennus oli aikoinaan ollut uittomiesten kämppänä. Yläkertaan oli sisustettu yksi huone esittämään millaiset uittomiesten olot aikoinaan rakennuksessa olivat olleet. Pihalla oli myös uitto-museoksi varustettu vanha aitta, johon halukkaat voivat tutustua. Me jätimme sen tällä kertaa väliin. Istuimme hetken pihamaalla ja maistelimme Yli-Kiimingissä tehtyä jäätelöä ja nautimme miellyttävän pihapiirin tunnelmasta ja ihanasta auringon paisteesta. Kahvilan emäntä tuli vielä pihalle jututtamaan meitä ja kertoili paikallisista tilaisuuksista ja Huilingissa järjestettävästä musiikkitapahtumasta. 1-DSC_0061

1-DSC_0058

Jos olet matkalla pohjoiseen, ei Iitä kannata ohittaa. Siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää, runsaasti historian havinaa sekä todella ystävällisiä ihmisiä!

Historia, Luontojutut, Matkustaminen

Pallas

4 heinäkuun, 20161 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tämän aamun ensimmäinen toimenpide oli viedä vuoden 1995 Almerani autokorjaamolle. Siitä rikkoutui eilisen reippaassa vesisateessa tuulilasinpyyhkimet. Paneelista kuului vain naks ja pyyhkimet pysähtyivät kuin seinään. Onneksi Leville oli juuri avattu korjaamo ja korjaamon pojilla oli aikaa korjata pyyhkijät välittömästi. Aamu alkoi muutenkin perä edellä, sillä pankkikorttiani ei löytynyt mistään. Ennen kuin lähdimme ajelemaan korjaamolle, kuoletin siis pankkikorttini.

Auto kojattiin vikkelästi ja ajellessamme takaisin majapaikkaamme päätimme pakata tarvikkeita ja suunnata juuri fiksatun automme nokan kohti Pallas-Yllästunturin luonnonpuistoa. Sen tarkempaa suunnitelmaa emme tehneet.

Ensimmäinen mielenkiintoinen risteys oli viitta Pallas-Hotellille ja siellä olevalle luonnonpuiston Opastuskeskukselle. Opastuskeskuksella katselimme noin 15 minuuttia kestävän multimediaesityksen Pallas-Yllästunturin alueesta ja opimme paljon alueen luonnosta eri vuodenaikoina.

20160704_133557-01

Päätimme Opastuskeskukseen tutustuttuamme kiertää lyhyen noin 3 km mittaisen keskukselta lähtevän luontopolun.

Luontopolulla kuvasin kukkia ja ihailin karua, mutta valtavan kaunista tunturiluontoa. Puuraja jäi taaksemme, kun astelimme eteenpäin. Puolessa välissä luontopolkua oli mielenkiintoinen Suomen ja koko maailmanhistoriasta kertova kohde. Pallakselle rakennettiin vuonna 1938 Suomen ensimmäinen tunturihotelli. Hotelli oli upea aikansa tuote, virtaviivainen funkisrakennus, josta Suomen Matkailuliitto oli ylpeä

Pallas ilmasta copy

(Kuva löytynyt netistä. Ilmeisesti vanha postikortti.)

Toisen maailmansodan aikana hotelli toimi saksalaisten esikuntana. Vetäytyessään Suomesta saksalaiset räjäyttivät hotellin maantasalle.

20160704_134133

20160704_142953-01

Perässämme luontopolkua kiersivät kaksi saksalaista pariskuntaa. He näkivät rauniot, lukivat opastaulujen teksit ja varoivat sen jälkeen virkkamasta mitään omalla kielellään. Toisesta maailmansodasta on jo kauan. Vanhat kaunat ja antipatiat kuten myös syyllisyys olisi jo pitänyt unohtaa. Sodassa kaikki tuhoavat mitä eteen tulee, sehän on sodan tarkoitus: tuhota ja tappaa. Eiväthän nuo patikoimaan lähteneet saksalaiset olleet edes syntyneet tuohon aikaan. Heillä ei ole mitään tekemistä Suomen ensimmäisen tunturihotellin tuhoamisen kanssa. Uusi tunturihotelli rakennettiin 1948 hieman alemmas rinnettä. Siitä tuli perinteisempi hirsirakennus. Pallas on tosi-hiihtäjien suosikki, sinne ei varsinainen turismi vielä ole kynsiään iskenyt. Mahtaneeko se johtua siitä, että luonnoltaan erityislaatuista aluetta tietoisesti suojellaan? Mene ja tiedä.

On outoa olla kesälomalla paikassa, jossa olisi paljon nähtävää, mutta seutu on aivan vierasta. Minun pääni ”näkee” vierailemani paikat kartalla, mutta nyt en kykenekään saamaan minkään näköistä karttaa mieleeni, koska olen oudossa ympäristössä. Ehkä tämä virkistää ja auttaa ehkäisemään dementiaa.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Saman auringon alla

31 maaliskuun, 201631 maaliskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Katselin dokumenttielokuvan Pohjois-Korealaisen pienen tytön elämästä. Mikään ei ole koskettanut minua näin paljoa vuosiin!

Jonkin verran tiesin Pohjois-Koreasta jo ennen dokumentin katsomista. Tiesin sen olevan yksipuolueinen valtio, jota johtaa tällä hetkellä Loistava Toveri Kim Jong-un. Kim Il-sung, joka nimitti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi, kuoli vuonna, kuoli 1994. Maahan julistettiin kolmen vuoden suruaika, jonka päätteeksi 1997 Korean työväenpuolue nimitti Rakastetun Johtajan Kim Jong-ilin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi (Pohjois-Korean valtionpäämieheksi), vaikka edesmennyt Kim Il-sung on virallisesti yhä Pohjois-Korean presidentti. Kim Jong-ilin poikaa, Kin Jong-Unia on nimitetty myös Suureksi Seuraajaksi, mutta nimitys tullaan oletettavasti muuttamaan, sillä kuka haluaa olla pelkkä seuraaja? Minulla on varsin synkkä kuva Loistavasta Toveri Kim Jong-unista. Muistan mm nähneeni artikkelin, jossa hän on vuorikiipeilemässä pikkukengät ja trenssitakki päällä. Kim Jong-un tahtoi antaa kansalaisilleen kuvan, kuinka tervehenkiset harrastukset heidän Loistavalla Toverillaan on.

1-DSC_0119

Korean demokraattista kansantasavaltaa hallitsee pääpuolueena Korean Työväenpuolue, johon kaikki hallinnon edustajat kuuluvat. Valtiota johtaa marxilais-leniniläisen teorian ja siitä edelleen kehitetyn korealaisen ja puolueen käsityksen mukaisesti marxilais-leninismiä korkeamman juche-ideologian mukaisesti ”kansan etujoukko” eli puolue. Korkein kansanneuvosto on virallisesti hallinnon korkein elin. Sen 687 jäsentä valitaan viisivuotiskausiksi kansanvaalilla. Vaali on kuitenkin sikäli nimellinen, että ehdokkaat valitaan etukäteen kansanrintaman jäsenten joukosta eikä vastaehdokkaita ole. Vaalitoimituksessa äänioikeutettu äänestää valmiiksi painetuilla äänestyslipuilla. Mikäli äänestäjä haluaa äänestää ehdokasta vastaan, voi ehdokkaan nimen yliviivata vaaliuurnan vierellä sivupöydällä olevalla kynällä. Turvallisuusviranomaiset valvovat vaalitoimitusta, ja jo pelkkä kynän vilkaiseminen voi olla rangaistavaa.

Ihmisoikeudet ovat Pohjois-Koreassa lähes olemattomat. Pohjois-Korean valtiomuotoa on luonnehdittu termillä ”kommunistivaltion yhden miehen diktatuuri”. Maassa rikotaan ihmisoikeuksia jatkuvasti ja järjestelmällisesti”, ja siihen kuuluvat poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. ”Kaikenlainen tottelemattomuus, kuten maasta poistuminen tai luvaton kokoontuminen tai yhdistyminen, on ankarasti rangaistua ja tiedotusvälineitä kontrolloidaan tiukasti. Jos johdolle käy ilmi, että joku on loikannut pois maasta, saattaa loikkarin Pohjois-Koreaan jäänyt perhe ”hävitä”. Ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet satojen loikkareiden kertomuksen perusteella, että vankileireillä on 200 000 poliittista vankia ja vankeja kidutetaan ja pahoinpidellään leireillä toistuvasti. Maassa ei ole ei ole myöskään uskonnonvapautta, uskonnonharjoitusta tukahdutetaan ja uskontojen harjoittajia syrjitään.

Pohjois-Korean taloudellinen tilanne on surkea. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 katkaisi apuvirrat, joiden avulla Pohjois-Korean vanhentunut teollisuus ja alkeellinen maatalous sinnittelivät. Myös Kiinan halu tukea Pohjois-Koreaa oli laimennut. Sitä kiinnosti enemmän tuottava kauppa Etelä-Korean kanssa, jonka se tunnusti vuonna 1992. Kun vuosien 1995–1996 tuhotulvia seurasi kuivuus, ruokapula syveni vuonna 1997 nälänhädäksi, jossa menehtyi 0,5–3,5 miljoonaa ihmistä. Valtion tiedotusvälineet väittävät pohjoiskorealaisille kapitalistisen Etelä-Korean oloja surkeiksi. Vaikka Etelä-Korea olikin niemimaan köyhempi puolisko ennen jakoa, nyt sen vauraus on eurooppalaisella tasolla. Pohjois-Korea on nykyään Aasian kaikkein köyhimpiä maita läntisten BKT-arvioiden mukaan: CIA:n luettelossa Etelä-Korea on sijalla 44, Pohjois-Korea 194, ostovoimakorjattu BKT henkeä kohti on pienempi vain Nepalissa, Bangladeshissa, Haitilla ja Afrikan maissa.

1-DSCN0036

Mutta ei niin paljoa pahaa, ettei jotain hyvääkin. 99% pohjoiskorealaisista on lukutaitoisia. Pohjois-Koreasta on Unescon maailmanperintöluettelossa mukana Koguryon hautakivikompleksi, joten positiivisia yhteyksiä ulkomaailmaan on jossain vaiheessa ollut. Pohjois-Koreassa massaliikuntatapahtumat ovat merkittäviä tapahtumia. Massaliikuntatapahtumissa on tanssi-, voimistelu- ja koreografiaesityksiä, jotka juhlistavat Pohjois-Korean historiaa. Vuosittain järjestettäviin tapahtumiin osallistuu kerralla jopa 100 000 henkeä.

”Saman auringon alla” dokumentti elokuva kertoi siis pienen Zian-mi tyttösen elämästä. Heti elokuvan alussa järkytyin siitä mitä Pohjois-Koreassa opetetaan lapsille. Nuori kaunis naisopettaja käytti valtavan pitkän ajan kertoakseen kuinka Suuri Johtaja Kim Il-sung vihasi japanilaisia ja maanomistaja sekä piti näitä roistoina ja pettureina ja halusi ajaa nämä pois maasta kivittämällä. Asiaa käytiin läpi monta kertaa ja kehotettiin lapsia toistamaan opettajan lukemaa tekstiä. Myös amerikkalaiset saivat oman osansa vihaa tuolla tunnilla.

Jonkin aikaa dokumenttia katsottuani, oivalsin, että koko dokumentti oli lavastettu. Venäläinen Vitaly Manski oli tehnyt elokuvan nerokkaasti. Hän oli jättänyt dokumenttiin näkymään kaiken. En tiedä miten hän niin on kyennyt tarkan valvonnan alla toimimaan. Elokuvassa oli otoksia kuinka pohjoiskorealaiset avustajat sanovat ohjattaville mitä seuraavaksi pitää sanoa ja kuinka toimia. Kohtauksia otettiin useampaan kertaan, että se saatiin menemään avustajien toiveiden mukaisesti. Aloin epäillä dokumentin lavastusta, koska tiesin että ruokaa maassa on hyvin vähän ja Zian-min perheen päivällispöytä notkui herkkuja. Isä kehotti Zian-mitä syömään reippaasti kimchikaalia, sillä se estäisi syöpää ja hidastaisi vanhenemista. Miten on mahdollista, että maassa jossa ihmiset kärsivät nälkää, tavallisella perheellä on noin paljon ruokaa. Kiinnitin myös huomioni dokumentissa olevien ihmisten vaatetukseen. Jos maa on todella köyhä, onko heillä varaa muodinmukaisiin vaatteisiin ja korkokenkiin?

1-DSC_0062

Ihan pieninä välähdyksinä elokuvassa näytettiin katkelmia tavallisesta kansasta. Kun dokumentissa kuvattiin otosta vaatetehtaassa, jossa Zian-min isä työskentelee, kamera hakeutui naiseen, joka työnsi toppatakin huppua työvaatteidensa alle. Hallissa oli ilmeisesti todella kylmä. Kylmä taisi olla myös Zian-min koulussa, sillä lapset lämmittelivät patterin vieressä ennen opetuksen alkua. Riipaisevaa oli myös nähdä kuinka rääsyihin pukeutunut vanhus tonki jotain nurmikosta. Kävi mielessä mahtoiko hän etsiä juuria tai mukuloita syötäväksi nälkänsä pitimiksi. Dokumentissa oli pari kertaa tekstiä selventämässä tarinaa. Pahimmalta tuntui teksti, joka kertoi, että Pjongjangin parhaimmassa koulussa lapset asuvat viikot koulun asuntolassa ja vanhemmat työpaikan järjestämissä parakeissa. Näin koululaisille ja vanhemmille työpaikoilla taattiin työrauha.

Dokumentti loppui Zian-min kasvokuvaan. Tyttö kertoo liittymisestään Lasten Liittoon ja alkaa itkeä. Aikuiset taustalla koettavat rauhoitella tyttöä ja kehottavat tätä ajattelemaan jotain iloisia asioita. Mutta tyttö ei keksi mitään hyvää. Millaista elämää eletään maassa, jossa 5-7-vuotias lapsi ei keksi mitään mukavaa ajateltavaa? Millaista elämää eletään maassa, jossa tuon ikäistä lasta rauhoittaa runo Loistavasta Toveri Kim Jong-unista?

Olin kuulevinani vasta ikään uutisissa, että Pohjois-Korea suostuisi luopumaan ydinasekokeiluistaan, jos Yhdysvallat ja Etelä-Korea luopuisivat yhteisistä sotaharjoituksista. Haluammeko todella elää maailmassa jossa sotateollisuus on tärkeämpää kuin ihmisten onnellisuus?

Arkipäivän realismia, Budapest, Filosofoinnit, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus

Historia vs. nykypäivä

29 helmikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Unkarilainen elokuva ”Sons of Saul” on saanut viimeyönä ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Minä itse olen viime päivänä lukenut Vilmos Kondorin Budapest Noir dekkareita ja ollut niiden mukana 1930-luvun lopun Budapestissä. Viimeisimmässä dekkarissa on loppukesä vuonna 1939. Rautakaartilaiset ovat salamurhanneet Romanian oikeistolaisen pääministerin Armand Călinescun. Pohjoisen rajalla on valtava pakolaisvirta Unkariin pyrkiviä puolalaisia. Nuoliristiläiset hamuavat lisää valtaa tulevissa Budapestin paikallisvaaleissa. Unkarin valtio on sekasorrossa ja unkarilaiset pelon ja paineen alla alkavat kääntyä omiaan vastaan. Eletään toisen maailmansodan kynnyksellä. Euroopan 1940-luvun alun tulihelvetti on alkanut kyteä.
Päässäni vilisee nimiä ja paikkoja. Luen kirjaa älypuhelin toisessa kädessä. Lähes joka toisella sivulla minun pitää tarkista jotain nippelitietoa. Kuka olikaan tuo Vajna Gábor? Mitä tarkoittaa diaspora? Mikä on rautakaarti ja mitkä ovat heidän periaatteensa? En pysty lukemaan tekstiä, jos en ymmärrä sitä. Elän tällä hetkellä ikään kuin toisessa todellisuudessa. Vaikka ruumiini on todistettavasti tässä ja nyt, on mieleni toisen maailmansodan alun tapahtumissa. Olen kuin kirjan toimittaja, joka tutkii kolmea huumekuolemaa tai entinen etsivä, jonka tutkimuskohteena on SPR:n kadonnut huumelääkelasti. He molemmat hakevat tietoa ratkaistakseen käsillä olevaa ongelmaansa. Minun tehtävänäni on yrittää ratkaista kirjan arvoitus.
Nukkumaan mennessä illalla huomasin alitajuntani toimivan toisella tasolla. Mielessäni pyöri ennen nukahtamista ajatus siitä, mitä pitää tapahtua, että kansa kääntyy omiaan vastaan? Minulle oli Budapestin reissulla selvinnyt, että unkarilaiset olivat itse vastuussa tuhansien juutalaisten kuolemasta holokaustissa. Myös näissä Kondorin dekkareissa asia tulee hyvin selväksi. Nuoliristiläiset kansallissosialistisena ja antisemitistisenä puolueena halusivat puhdistaa Unkarin ainakin juutalaisista, homoseksuaaleista ja mustalaisista. Asiaa aikani puoliunessa tuumattuani, vastaus oli minulle selvä. Kirja kuvaa tuon aikaista ilmapiiriä todella hyvin. Kun kansa vedetään liian ahtaalle, päättäjät hallitsevat ankaralla kädellä ja maassa vallitsee pelon ilmapiiri, tulee ihmisistä alhaisemmat puolet esiin. Aletaan hakea syyllisiä sen sijaan, että haettaisiin ratkaisuja. Joukkoviestimistä tuleva informaatio ruokkii ihmisten pelkoja, joita esimerkiksi pakkolait vahvistavat. Muukalaisviha nostaa päätään.
Yllättäen huomasin ajattelevani tämän päivän Suomea, vertaavani nykypäivää vuoden 1939 Unkariin. Venäjä uhoaa naapurissa, ihmisiä pelotellaan kammottavan huonolla taloudellisella tilanteella ja rajojen yli tulvii satoja, ehkä jopa tuhansia pakolaisia kuukaudessa. (Unkarissa vuonna 1939 rajojen yli tuli tuhansia jopa kymmeniä tuhansia pakolaisia, vaikka tiedotusvälineet sanoivat niitä olevan vain muutamia kymmeniä). Hallitus temppuilee päätöksiensä kanssa. Pääministeri uhkailee ja vetoaa kansaan vuorotellen. Kansa alkaa olla sekaisin ja ymmällään. Suomessakin on muukalaisvastaisuus nostanut päätään. Pakolaiskysymys on saanut jopa oman kansan kääntymään toisiaan vastaan, jakautumaan lähes kahteen eri leiriin. Asiasta ei voi juuri keskustella ilman erimieltä olevien parjaamista ja syyllistämistä.
Ihmisen muisti on niin valtavan lyhyt. Hitlerin hirmutöistä ei ole kuin muutama kymmenen vuotta. Elossa on vielä ihmisiä joilla on ensikäden kokemusta ja tietoa noista ajoista. Löytyy niitäkin, jotka kieltävät tai ehkä jopa hyväksyvät Hitlerin toimet. Emmekö me todellakaan oppineet toisesta maailman palosta mitään?

Arkipäivän realismia, Budapest, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Muutos, Valokuvat

Szabadsag Ter ja historiaa uusiksi kirjoitettuna

19 helmikuun, 20169 maaliskuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Torstaina palatessamme Budapestin Linnavuorelta saavuimme sattumalta Szabadsag-aukiolle (Vapauden aukio). Ihan ensimmäiseksi aukiolle tullessamme kiinnittyi huomioni luonnollista kokoa olevaan Ronald Reaganin patsaaseen. Patsas oli kiinnitetty lähes suoraa aukioon, sen laatoitukseen, joten näytti siltä kuin Ronald olisi vain muina miehinä lähtenyt kävelylle. Hieman kauempana pilkotti mahtipontinen kommunisminaikainen muistomerkki kultaisine tähtineen. Välitön reaktioni näkymään oli huvittuneisuus. Samalle aukiolle oli kerätty muistomerkit vanhalle Neuvostoliitolle ja USA:lle. ”Solidaarista”, ajattelin. Szabadsag Ter on aika kookas aukio ja sille oltiin parhaillaan rakentamassa joitakin markkinoita. Ihmiset hyörivät kojujen rakennus- ja järjestelytouhuissa, joten kokonaiskuvaa aukiosta oli hankala hahmottaa. Mutta se oli nähtävissä, että aukiota reunusti isoja ja komeita kivirakennuksia.

1-1-DSC_0330

Kävelimme aukion poikki kojurivistöjen lävitse aukion eteläpuolelle. Siellä meitä kohtasi erilainen näky. Aukion eteläreunaan oli pystytetty uusi patsas. Siinä kotka oli hyökkäämässä enkelin kimppuun. Itse asiassa en aluksi kiinnittänyt huomiota koko patsaaseen, koska teoksen edessä oleva installaatio vei kaiken huomioni. Patsaan edessä oli kapea tie ja tien toiselle puolelle suojakaiteen juurelle oli tuotu pieniä esineitä: matkalaukkuja, kenkiä, käsineitä, viulukotelo, kirjeitä sekä muita henkilökohtaisia dokumentteja ja niin edelleen. Paikalla oli runsaasti kynttilöitä ja todella paljon pieniä kiviä. Oivalsin, että oltiin ison asian äärellä. Kuvasin näkymää, kun viereeni tuli mies, joka halusi kertoa mitä aukiolla tapahtuu. Hän kysyi puhunko englantia ja ojensi minulle lehtisen kuultuaan, että puhun kyllä englantia. Hän kertoi patsaan olevan muistomerkki Unkarin saksalaismiehitykselle. Patsaan arkkienkeli Gabriel symboloi viatonta Unkaria, jota vastaan Saksan keisarillinen kotka hyökkää. Patsaan pystytti yhdessä yössä Unkarin hallitus, tarkennettuna pääministeri Viktor Orbán, jolla tuntuu olevan määrätön valta. Suuri osa unkarilaisista tyrmistyi patsaan pystyttämisestä. Heidän mielestään patsas on valhe, joka palvelee poliittista päämäärää. Se antaa ymmärtää, että unkarilaiset eivät itse olisi lainkaan vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta toisen maailman sodan aikana, vaan sälyttää kaiken vastuun natseille.

1-1-DSC_0335

Kun saksalaiset saapuivat Unkariin 19.3.1944, heidät otettiin vastaan kukkasin. Saksan miehitys ei koskenut Unkarin valtion hallintoon ja hallinto korvasi koskemattomuuden järjestämällä siviilien massasiirrot innokkaasti ja tehokkaasti. Unkari oli Saksan uskollinen liittolainen. Se oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa 1920 astui voimaan anti-semiittinen laki, jota seurasi muita raskaita lakeja vieden juutalaisilta enemmän ja enemmän oikeuksia. Unkarista vietiin kymmeniätuhansia Unkarin juutalaisia (kuten myös mustalaisia, homoseksuaaleja ja toisinajattelijoita) keskitysleireille, koska he eivät voineet enää todistaa unkarilaista alkuperäänsä.
Unkarin Tiedeakatemian historijoitsijat tuomitsevat yksimielisesti viestin, (johon Szabadsag-aukiolla oleva saksalaismiehityksen patsas vihjailee) että Unkarin valtiolla ei olisi vastuuta Saksan miehitystä seuranneeseen kansanmurhaan. Akatemian historioitsijoiden mielestä patsaan avulla on tarkoitus uudelleen kirjoittaa historiaa.
Kommunismin jälkimainingeissa Unkarissakin on äärioikeisto hakemassa jalansijaa. Voittajat kirjoittavat historian. Oletko koskaan miettinyt, että se mitä luet historiasta, ei välttämättä aina ihan täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi Suomen ja Venäjän viralliset selitykset sodistamme eivät ole yhteneväisiä. Koulun historian opetuksella voikin olla päämääränä edistää kansan yhtenäisyyttä. Sananvapaus on ihmeellinen asia. Vapaassa maassa ihmisen oikeutta etsiä ja löytää faktatietoa ei rajoiteta. Historiaa ei pimitetä eikä vääristellä millään tavoin. Unkarissa ihmisillä on nykyisin oikeus protestoida, enää heitä ei tuomita näytösoikeudenkäynneissä mielipiteensä vuoksi. Mutta mitä kaikkea voikaan seurata, jos valtion päättäjät yksissä tuumin päättävät mitä lapsille koulussa historiasta opetetaan. Meneekö menneisyyden tapahtumien mahdollisesti antama opetus ihan hukkaan.
Toivon, että osaisin unkaria ja voisin siten paremmin seurata maan kehitystä. Kymmenien vuosien miehityksen jälkeen vapaan valtion kehitys näyttää ottavan onnahtelevia askeleita, ja olisi mielenkiintoista seurata sitä aitiopaikalta.

1-1-DSC_0334

Arkipäivän realismia, Budapest, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Ihmisen pahuus

18 helmikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin viime viikon aviomieheni kanssa lomalla Budapestissa. Ensi riemun haihduttua, siirtyivät mietteeni tuttuun tapaan vakavammille mutta tavanomaista synkemmille jengoille. Jo maanantain vierailu Luolakirkossa pisti miettimään ihmisen julmuutta. Luola Gellertin kukkulassa on ollut keskiajalta lähtien, mutta kirkoksi tuo Iván-munkin kaivama luolasto muutettiin vasta 1926. Kommunismin otettua vallan, luola muurattiin umpeen 1950-luvulla. Kommunistithan pitävät uskontoa ihmisen mielen hapattajana. Luola oli vaikuttava. Se on upea taidonnäyte ja todiste siitä, mihin ihminen pystyy, kun uskoo johonkin tarpeeksi. Vaikka Luolakirkko edusti minulle ihmisen kykyä konkreettisesti tarvittaessa mennä läpi harmaan kiven, jäi päähäni kytemän ajatuksia ihmisen ilkeydestä ja julmuudesta. Tiistaina vierailimme synagogassa. Tuo vierailu nosti ajatukset taas pinnalle. Synagogaan oli kaikkiin muihin Budapestin nähtävyyksiin verrattuna huikean suuri pääsymaksu, mutta me maksoimme sen kuitenkin kiltisti. Synagogassa sinänsä ei juuri mitään erikoista ollut. Kaikki maailman kirkot ovat suunnilleen samanlaisia, eroavaisuudet tulevat vain rakennussuuntausten ja aikakausien mukaan. Ei uskonto rakennuksiin niin suurta eroa tuo. Ihmisethän ne kirkot rakantavat. Kirkon vieressä oleva Memorial Park vei meiltä kaiken huomion. Synagoga oli toisen maailmansodan aikaisen Budapestin juutalaisghetton reunamilla. Sodan loppu vaiheessa sadat juutalaiset olivat hakeneet turvaa synagogan puutarhasta ja tulleet sitten tapetuiksi sinne. Ruumiit oli haudattu synagogan puutarhaan. Hautauspaikka oli juutalaiseen tyyliin hyvin koruton. Muistoksi oli tuotu pelkkiä kiviä. Puutarhan perällä oli mustia kivitauluja, joihin oli kaiverrettu puutarhaan haudattujen sodan uhrien nimet. Taulujen alle saattoi sytyttää halutessaan kynttilän. Kivitaulujen edessä oli muistomerkki holokaustin uhreille. Memorial Parkin perällä oli lisää muistomerkkejä kuolleille. Oli vielä erikseen pitkä katettu seinä, jossa oli laattoja natsivainojen uhreille. Isolla aukiolla oli myös iso taideteos. Tuo teos oli kuin itkupaju. Sen lehtiin saattoi ostaa ”muistolehden” kuolleelle omaiselle. Taideteoksen jalusta oli täynnä pieniä kiviä, kuten toisenkin aukiolla olevan vainajien muistolle lyijylasista tehdyn taideteoksen edessä.
Ihmisen julmuuden ja pahuuden pohtiminen nousi kliimaksiin keskiviikkona, kun vierailimme Terrorin Talossa. Terrorin talo on Budapestin keskustassa Andrassy Utcalla oleva ihan tavallisen näköinen kivitalo. Tuosta vaaleansinisestä kivitalosta Unkaria ovat julmalla ja ankaralla kädellä johtaneet ensin natsit ja sitten kommunistit. Terrorin talon tuloaula on järkyttävä. Kolme kerrosta korkean aulatilan yksi seinä on tapetoitu talossa tapettujen tai kidutettujen ihmisten mustavalkoisilla kuvilla. Kuvia on paljon! Näyttelytilan alussa tunnelma on kammottava. Musiikki on ahdistavaa ja kolmella tv-ruudulla kahden puolen seinää pyörii videoita natsien vallasta unkarissa. Mätäneviä ruumiita, nälkää näkeviä ihmisiä, armeijan marssia ja Hitler pitämässä palopuheitaan. Tunnelmaa voisi leikata saksilla. Niin tiheä se ensimmäisessä huoneessa on. Nauliuduin paikalleni. Miten ihminen voi olla toiselle ihmiselle noin julma! Alistaako, kiduttaako ja tappaako ihminen uskostaan ideologiaan vai silkasta pelosta, että samoin voi käydä hänelle tai hänen rakkailleen? Koko Terrorin talon kierros on turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä eläneelle yhtä kauhua. Välissä on kuin kevennyksennä kaksi erilaista huonetta. Ensimmäisessä on äänestystila. Äänestyskoppeja käytävän molemmin puolin. Huoneen perällä on avoin tila. Seinillä on ripustettuina kommunistiajan taidetta. Kauniita siloteltuja maalauksia, joissa lapset ojentavat rakastetulle johtajalle kukkasia ja ehtoinen emäntä leipomaansa leipää. Huoneen perällä on punaisella kankaalla peitetty seinä, johon on laitettu Leninin, Stalinin ja unkarin oman pojan Mátyás Rákosin kuvat. Taulujen edessä lattialla on äänestysuurna. Katsaus demokraattisen tasavallan kaksinaismoralismiin ja realismiin on selvä, kun menee peräseinän taakse: sieltä löytyvät sitten salakuuntelulaitteet. Mikään ei ollut sitä miltä se näytti. Unkarissakin sai varoa sanojaan, sillä jopa tuttu naapurin rouva saattoi olla kommunistien kätyri. Pienestäkin rikkeestä saatoit joutua oikeuteen jossa tuomio oli jo ennalta sovittu ja varma. Toinen kevennyksenä Terrorin Talossa ollut huone oli täynnä kommunistiajan mainosjulisteita. Noista julisteista jäi itselleni parhaiten mieleen saksankielinen juliste koloradokuoriaisesta. Mainoksessa sen sanottiin tulevan Amerikasta. Vihjaus siihen, että kaikki pahuus ja mätä tulee Amerikasta, oli ilmiselvä. Tässä meitä meinasi vähän naurattaa, olisiko ollut itsepuolustusta kaiken tuon kauheuden keskellä? Terrorin Talon kierros päättyi talon kellariin, jossa teloitukset oli toimeenpantu. Hirttäminen oli yleisin teloitusmuoto ja kellarissa oli näytillä hirsipuu. Hissin matka toisesta kerroksesta kellariin kesti kauan. Kun hissi lähti liikkeelle, televisioruudulle ilmestyi vanhempi mies, joka kertoi miten teloitukset Terrorin talossa hoidettiin. Hissimatka kesti juuri sen verran kuin miehen selitys. Tyrmissä oli kuvia ihmisistä, jotka niissä olivat viruneet. Pienenä pikanttina yksityiskohtana voisi mainita että mm Raoul Wallenberg selvisi elossa Terrorin Talosta. Hän oli siellä syytettynä juutalaisten avustamisesta sodan aikana.
Koko Budapestissä olomme ajan pohdimme lähes päivittäin mieheni kanssa ihmisen pahuutta ja julmuutta. Mikä saa ihmisen käyttäytymään niin raa’asti toista ihmistä kohtaan? Voivatko mielipide-eroavaisuudet olla laukaiseva tekijä väkivaltaan ja muuhun aggressiiviseen käyttäytymiseen. Nykyaikanakin pakolaisasiasta ei voi keskustella, joutumatta ainakin henkiseen käsirysyyn. Pakolaiset saavat kärsiä mm solvauksista ja jopa polttopulloiskuista, vain sen vuoksi, että ovat joutuneet lähtemään maastaan. Heitä syytetään vaikka mistä, vaikka suurin osa Suomeenkin tulleista pakolaisista on täysin viattomia muutaman häiriintyneen tekemään rikokseen.
Islamin ja juutalaisuus eivät tunnista perisyntiä uskonnollisena käsitteenä. Perisynti tarkoittaa ihmisen olotilaa syntiinlankeemuksen jälkeen. Olemmeko me ihmiset luonnostaan pahoja? Tähän minun on vaikea uskoa, sillä tunnen monta ihmistä, jotka pelkällä olemassa olollaan todistavat minulle tuon väitteen vääräksi. Eläimet eivät koskaan käyttäydy niin julmasti kuin ihmiset. Pelko ruokkii vihaa. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko. Ei pitäisi antaa pelolle valtaa, sillä se saa pedon esille ihmisestä