En ole kirjoittanut aikoihin. Viimeksi näyn kirjoittaneen kesälomareissullamme Särestön vierailustani. Siitä on lähes 10 kuukautta. Elämä on silti jatkunut. Tai no – minun elämäni on jatkunut. Onneksi!
Vuoden olimme läheisen ihmisen ”omaishoitajia”. Pidin huolta, että hän pääsee labraan, lääkärille ja muille sovituille käynneille. Mieheni tehtävänä oli varmistaa jatkuva ravinnonsaanti, omainen kun ei halunnut kotipalvelua eikä yhteiskunnan ”edullisesti” tarjoamaa ruokapalvelua tai kaupan kotiinkuljetusta. Emme mekään niitä olisi halunneet. Ne ovat kalliita!
Vuosi oli henkisesti hyvin raskas. En saanut aloittamaani ”taidehistorian kurssia” suoritettua loppuun, vaan se jäi kahta kurssia vaille. Työ yhdistettynä ”omahoitajuuteen” meinasi viedä mehut. Sairastin paljon ja pinna oli monesti äärimmäisen tiukalla. Omainen oli usein sairautensa luonteesta johtuen sekava ja se asetti hoitamiselle omat haasteensa. Tieto omasta tilenteesta ja itsensä hoitamisen tärkeydestä ei meinannut mennä hänelle perille, vaikka kuinka olisi selittänyt. Tuntui välillä kuin olisi huutanut tuuleen. Oman leimansa vuodelle toi se, että omainen ei antanut minulle lupaa kertoa sairaudestaan kenellekään. Ei kenellekään – ei edes siskoilleen. Kuinka monta kertaa jouduinkaan muotoilemaan sanojani ja väistelemään kysymyksiä – ja tunsin itseni viheliäiseksi petturiksi. Pidin kuitenkin lupaukseni loppuun asti.
Näillä käytävillä kuljin niin usein omaiseni kanssa, tukien häntä fyysisesti ja psyykkisesti
Silti en kadu päivääkään ja tekisin edelleen samat ratkaisut. Omainen, vaikka olikin mieheni omainen, oli minulle rakas. Nyt kun kuolema on niittänyt kauraa ja korjannut pois rakkaan omaisemme, olen vakuuttunut siitä, että mitään en muuttaisi. Minulla on ollut arvokas tilaisuus tehdä rakkaalle ihmiselle viimeinen palvelus. Olen saanut auttaa häntä silloin, kun kukaan muu ei siihen ole kyennyt. Hänen ei viimeisenä elinvuotenaan ole hetkeäkään tarvinnut tuntea olevansa yksin tai hylätty.
Minun elämäni jatkuu vielä, toivottavasti pitkään, joten minulla on aikaa opiskella ja toteuttaa omia ambitioitani. Omaiseni aika päättyi ja hänet haudataan lauantaina.
Kiitos yhteisestä matkasta sielunveljeni! Seuraavassa elämässä tavataan!
”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.
Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.
Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!
Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.
En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.
Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.
Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.
Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?
Sain taas eilen o-i-v-a-l-l-u-k-s-e-n! Se ei ehkä ollut mieltäylentävin oivallus, mutta siitä avautui monta mahdollisuutta, joista voin itse valita, mitä lähden seuraamaan.
Oivalsin, että kuulun siihen kaikkein syrjityimpään ja unohdetuimpaan ihmislajiin mitä on. Olen ensiksikin yli 50-vuotias nainen. Näiltä naisilta on monien medioiden (varsinkin muotilehtien) mukaan elämä jo takana. Monet tämän ikäisistä naimisissa olevista naisista heittävät huulipunan ja korut nurkkaan ja heittäytyvä verkkarimummoiksi tv:n eteen. Ei tässä vielä kaikki, jos tämän määreen vielä hallitsee ja saa pidettyään itsensä pinnalla niin seuraava määre osuu ja upottaa varmasti. Olen lihava. Hienosti voisi käyttää sanaa plus kokoinen ja heilutella valkoista lippua. Minä olen oikeasti lihava, olen ollut sitä lähes aina. Olen siis vanha ja lihava. So what!?
Makustelin määreitä koko eilisen illan ja mietin miten handlaan tilanteen. Nuortua en voi ja laihdutuskuurille en kokemusteni takia enää halua. Itse asiassa minun ei kauaa tarvinnut miettiä. Tuntui kuin kaikki olisi viime viikkoina kirkastunut mielessäni kotona muhiessani. Ikä on vain numero. Paino on ulkoinen asia. Minä olen enemmän ja monimuotoisempi kuin painoni ja ikäni summa. Minä olen ulkoisen lisäksi myös se mitä päässäni ja sydämessäni liikkuu. Sisällä muhii rehevä ja iloinen ihminen, joka tahtoisi minun murtavan myytit ja haluaisi tulla näkyväksi.
Kaikki tämä avasi minulle myös vision siitä, että koska en enää käytä henkistä energiaani laihdutuskuurien miettimiseen, voin keskittyä voimaan hyvin. Jatkuvat laihduttamisen paineet eivät ole enää taakkana selässäni, riittää voimaa keskittyä liikkumaan itselleni sopivalla tavalla ja ravitsemaan ihanaa kehoani sen ansaitsemalla tavalla.
Lopetan itseni säälimisen ja alan arvostamaan itseäni ja kehoani. Vaatetan itseni kauniisti ja välitän ulkoisesta olemuksestani niin, että se mitä on sisälläni näkyy myös ulos. En enää pyytele anteeksi itseäni ja piiloudu, vaan annan sisäisen valoni ja ilon loistaa.
Olen ehkä yli 50-vuotias ja lihava, mutta: ”Jumalani, minä elän!”
Olemme jo hetken eläneet sote-aikaa. Sote on julkisen sektorin hanke, jonka tavoitteena on kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia. Näillä sanoilla Sote määritellään wikipediassa. Kokkolan ja koko Keski-Pohjanmaan alueella alueella sote on saanut nimen soite. Soite:n omilta nettisivuilta löytyy hieno lause: ”Soite-kuntayhtymän tunnuslause on ”Ihminen keskiössä”. Tuon tunnuslauseen ja perusperiaatteen ympärille tiivistyy koko keskipohjalainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän perusajatus”.
Olen itse hoitotyön ammattilainen ja tehnyt sairaanhoitajana töitä lähes 20 vuotta. Olen seurannut ammattini vuoksi sote-keskustelua alusta asti. Päällimmäisenä ajatuksena on koko sote-uudistuksen aikana ollut ajatus, että asioista ovat päättämässä henkilöt, jotka eivät tiedä käytännön sosiaali- ja terveyspalvelualan työstä juuri mitään. On väläytelty hoitopaikkojen tiivistämistä, joka tarkoittaisi hoitohenkilöstön pienempää tarvetta. Mitenkähän mahtaa onnistua, kun tälläkään hoitohenkilökuntamäärällä ei tahdo aina riittävää määrää käsipareja hoitotyössä olla, vaikka töitä tehdään ns ”niska limassa”? Suurin pelkoni on, että terveydenhoito yksityistetään kokonaan. Se mahdollistaa pahimmassa tapauksessa mm terveyskeskuspalvelujen luisuvan ulkomaalaisomistukseen ja työn tekee se, joka siitä halvimmalla selviää. Kuinka käy enemmän hoitoa vaativien potilaitten? Jo nykyään tavallinen hoitopaikka yksityisessä palvelutalossa saattaa maksaa vanhukselle 1600€ kuukaudessa. Hyvin harvalla tavallisella eläkeläisellä on varaa tällaisiin maksuihin. Mitenkähän mahtanee käydä kun kaikki palvelut siirtyvät yksityisille yrittäjille?
Olen kuullut että Kokkolan yhteispäivystyksestä on saanut kaikki sijaiset lähteä. Töitä tehdään vain vakituisella henkilökunnalla. Mahtaakohan saamani tieto pitää paikkaansa? Jos näin on, en enää haaveile työstä päivystyksessä, kuten joskus tein. Haluan tehdä työni rauhassa ilman jatkuvaa stressiä hoitovirheistä tai fataaleista virhearvioinneista jatkuvan kiireen vuoksi.
Eniten minua kuitenkin surettaa Kokkolan kehitysvammaisten puolesta. Päivätoimintakeskus Kompassista saavat lähteä kaikki 5 henkilökohtaista avustajaa. Henkilökohtaiset avustajat alkoivat ajaa asiaansa ja nyt Kompassiin ollaan avaamassa muutama avustajan paikka, joita myös jo avustajina toimivat ilmeisesti voivat hakea. Muutosta toimittavan viranomaisen käytös on ollut ala-arvoista. Hän on mm maininnut eräälle omaiselle seuraavasti ”Siellähän on ruhtinaalliset olot, me yritämme tehdä niistä siedettävät” Miksi muuttaa tilannetta, jos kaikki ovat siihen tyytyväisiä. Miksi lähteä sekoittamaan kehitysvammaisen elämää joille kaikki muutokset ovat vaikeita, ja saattavat aiheuttaa pahan taantumisen voinnissa. Taantuman kiinni kuromiseen saattaa pahimmassa tapauksessa mennä vuosia. Kompassissa henkilökunta on tyytyväistä ja esimies ilmeisen tyytyväinen työntekijöihinsä. Kompassin asiakkaille on ollut pakko kertoa tulevasta muutoksesta ja tieto on jo aiheuttanut heissä levottomuutta.
Vammaisilla on lain mukaan oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Onko soiten viranomainen perehtynyt vammaispalvelulakiin? Vammaispalvelulain 8d § sanotaan mm näin: Henkilökohtaisen avun järjestämistavoista päätettäessä ja henkilökohtaista apua järjestettäessä kunnan on otettava huomioon vaikeavammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset. Kaiken tämän päälle soiten muutoksesta vastaava viranomainen on maininnut, ettei Kompassin tällä hetkellä toimivista henkilökohtaisistaavustajista kannata välittää; hehän ovat vain sijaisia!
Jos Keski-Pohjanmaan soitessa on ihminen keskiössä, niin kysymykseni on: ketä sillä ihmisellä tarkoitetaan? Sitä viranomaistako, joka saa hyvää palkkaa ja katselee sosiaali- ja terveyspalveluiden kentällä tehtävää työtä norsunluutornistaan? Vai takoitetaanko sillä oikeasti sitä potilasta/asiakasta, jonka vuoksi näitä palveluita järjestetään? Onko oikeasti tarkoitus parantaa ihmisten vointia ja terveyttä vai halutaanko vain, että kaikki näyttää hyvältä paperilla. Vielä tahtoisin tietää onko potilaalla/asiakkaalla itsellä oikeus päättää tai edes ilmaista mielipidettään siitä, mikä hänen mielestään on hyvää palvelua? Vammaisilta tuo oikeus taitaa puuttua, sillä asiat järjestetään heitä kuuntelematta ja vammaispalvelulain hengen vastaisesti.
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haasteita omalle ajattelulleni. Sairastaessani ja voidessani huonosti sorrun negatiivisuuteen, joka syöksee minut surkeilun syöksykierteeseen. Etenkin muutamana viime päivänä olen jälleen miettinyt ajattelun vaikutusta omaan pieneen elämääni. Jotkut väittävät, että pitäisi olla positiivinen, nähdä synkän pilven hopeareunus. Toisten mielestä positiivisuus ruokkii valheellista toivoa ja pessimistihän ei pety.
Vasempaan käsivarteen muutama vuosi sitten ottamani tatuointi ”As you think, so shall you be” on herättänyt paljon hyviä keskusteluja uudessa työpaikassani vanhustenhuollossa. Vanhukset ovat olleet kiinnostuneita tatuoinnistani ja halunneet tietää mitä sanat minulle tarkoittavat. Tatuointi on ollut myös jäänmurtajana erään haastavan potilaan kanssa lähestymisessä. Olemme keskustelleet potilaitten ajatuksista ja tunteista. Lyhyessä ajassa koen saaneeni hyvinkin syvällisen yhteyden useamman vanhuksen kanssa. Johtuneeko tuo sitten tatuoinnistani vai omasta muuttuneesta asenteestani – mene ja tiedä?
Eilen eräs vanhus pyysi minulta omenaa. Viedessäni sitä hänelle hän kertoi tänään ikävöineensä perhettään ja kotiaan erityisen paljon. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Keskustelimme hänen vanhasta kodistaan ja perheestään. Hän ilmaisi toiveensa kuolla, koska elämä oli menettänyt merkityksensä. Lopuksi hän höysti sanansa toiveella, että haluaisi kuoltuaan arkkunsa täyteen omenoita. ”Eikö ollutkin hauska lopetus”, hän kysyi katsoen minua anovasti. En voinut muuta kuin hymyillä hänen kanssaan. Ymmärsin hyvinkin hänen toiveensa kuolla – mutta ei ihan vielä! Elämän vastoinkäymisistä ja sairaudesta huolimatta hän on valinnut ilon ja huumorin. Hän tuo iloa ja jaksamista monelle muulle osastolla olevalle potilaalle iloisella juttelullaan. Joukossa on varmasti myös niitä, jotka kokevat rouvan juttelun pinnallisena ja ärsyttävänä. Iloisia ja nauravaisia ihmisiä pidetään helposti turhan naurajina. ”Räkänokastakin mies tulee, muttei turhannaurajasta!”
Sitä niin helposti haluaa olla mieleksi muille, että haluaa tukahduttaa todellisen ja aidon itsensä. Olen aina ollut peruspositiivinen ja iloinen ihminen. Olen saanut kuulla olevani tekopyhä näyttelijä, joka luulee olevansa parempi kuin muut. ”Ei kukaan ole aina onnellinen!” Ei olekaan, mutta vastamäessäkin on helpompi esittää iloisuutta, ettei koko elämä luiskahtaisi negativismiin, joka vie elämää entistä synkempään suuntaan.
Me voimme antaa maailman negatiivisten ja ikävien uutisten vaikuttaa elämäämme. Ajatella, että maailma on menossa paljon huonompaan suuntaan, kuin mitä se ennen on ollut. Mieheni setä aina sanoo, että maailma menee paradoksienkin kautta koko ajan parempaan suuntaan. Hän on oikeassa. Uskon, että ihmiset oppivat, vaikka ääripäät ovat nykyään suuriäänisempiä kuin aiemmin.
Minä en pysty vaikuttamaan kuin omaan elämääni. Haluan oman elämäni olevan onnellista ja täynnä iloa. Kumpaakaan en saa jos vellon kaulaa myöten menneisyyden ikävissä tapahtumissa, joita meitä jokaisella on, tai median suoltamissa traagisissa maailman tapahtumissa. Minä voin tehdä onnelliseksi itseni ja se on minun elämäni tarkoitus. Sinun elämäsi onnelliseksi tekeminen on sinun elämäsi tehtävä. Maailma yrittää kaikin keinoin syöstä kapuloita rattaisiin. Voit itse päättää annatko takapakkien masentaa, vai otatko sen elämän eteen heittämän haasteena oppia ja jatkat eteenpäin.
Rajoitteet todellakin ovat vain omassa päässäsi, joten ajattele mitä ajattelet! Voidaan ihanasti!
Yritän olla iloinen ja ajatella mukavia asioita. Yritän ajatella positiivisia ajatuksia, levittää ympärilleni valoa ja hyvää mieltä. Tänään en siihen kykene. Kyyneleet ovat tänään saaneet valua ja tukkia jo valmiiksi tukossa olevaa nenääni etisestään. Koko eilisen illan ja tämän aamun tuutit työntävät ikäviä uutisia etelästä. Nuori mies on kuollut Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoituksen seurauksena Helsingissä. Uusnatsi-liike riemuitsee siitä, että ”katu on muuttunut punaiseksi punikin verestä. Eläköön kansallissosialismi!”
Ihmisen julkea pahuus saa minut voiman pahoin. Miten joku voi toivoa toiselle kuolemaa, vain tämän ajatusten tähden? Uskonto, ihonväri, kansallisuus, poliittiset näkemykset ja varallisuus ovat olleet aikojen kuluessa aiheuttaneet väkivaltaa ja vihaa.
Mistä johtuu, että jotkut ihmiset nauttivat vihan ja pelon lietsomisesta? Tuoko se vallantunnetta, auttaako se yhteenkuuluvaisuudentunteen luomisessa? Minun on vaikea uskoa, että jotkut ihmiset syntyvät sydämeltään mustina. Mitä tapahtuu sellaisen ihmisen sydämessä ja mielessä, joka antaa ”pirulle pikkusormen” ja heittäytyy pahan kätyriksi? Millaisia elämänkokemuksia tuolla ihmisellä on ollut, että hän on valinnut tehtäväkseen tuhota mahdollisimman monta muuta elämää omalla ilkeydellään ja pahoilla teoilla?
Sanotaan, että esimerkiksi koulukiusaajat olisivat onnettomia ihmisiä, että he itse olisivat aikoinaan olleet kiusattuja. Harvasta koulukiusaajasta tai kiusatusta kuitenkaan tulee pahaa aikuista, vaikka kiusaaminen ihmiseen jäljen jättääkin. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Olin lihavuuteni takia koulukiusattu ja voisin väittää, että minua kiusataan vieläkin. Mutta näin ei ole! Kaiken omaan maailmaani ristikkäisen kommentoinnin kuulen kuitenkin omissa korvissani edelleen lihavuuteeni liittyvänä vinoiluna, vaikka näin asia ei todellisuudessa ole. Minusta, ja todennäköisesti monesta muusta tavallani koulukiusatusta, tuli ”suvakkihuora” ja tomera kukkahattutäti, joka ei voi sietää heikomman kiusaamista.
Nuoren ihmisen elämä on päättynyt aivoverenvuotoon, koska hän osoitti vastalauseen Suomen Vastarintaliikkeelle. Koska me tavalliset kansalaiset osoitamme mieltämme, ettemme halua tällaisia uusnatseja terrorisoimaan elämäämme? Omaan kotikaupunkiini kotiutui myös Soldiers of Odin-liike. He kysyivät Facebookissa mielipidettä ryhmän tarpeellisuudesta. Kaupungissa joku maahanmuuttaja oli raiskannut nuoren naisen ja liike perusteli partioinnin tarvetta tapahtumalla. Tuo raiskaus on todella ikävä tapahtuma. Itse olen saanut liikkua kotikaupungissani rauhassa ilman mitään häiriöitä, sekä yöllä että päivällä. Keski-ikä ja ylipaino ovat varmaan suojelleet minua. Soldiers of Odin aiheuttaa itselleni enemmän pelkoa ja epävarmuutta kuin kaupunkimme ulkomaalaiset. En ollut yksin mielipiteeni kanssa.
Miksi me emme voi elää yhdessä rauhassa? Keskustella sovussa asioista ja sopeutua siihen asiaan, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia ja ajattele asioista samalla tavalla. Asioista pitää pystyä keskustelemaan kiihkeästikin, mutta väkivaltaan ei tarvitse sortua. Meitä suomalaisia on niin vähän, että kyllä tänne sekaan muutama ulkomaalainen mahtuu.
Tavalla tai toisella olen aina ollut erilainen kuin muut. Olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, väärinymmärretyksi, oudoksi ja yksinäiseksi. Olen ollut porukan ulkopuolinen, sivustaseuraaja, kummajainen, jonka mielipiteillä tai tekemisillä ei ole tuntunut olevan muille mitään väliä.
Taidetta Suomen Lasimuseon pihalla kesällä 2015
Ulkopuolisuuden tunteeni alkoi jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Aloitin koulunkäynnin innostuneena. Nopeasti kuitenkin huomasin, että koulussa menestyäkseen pitää olla muutakin kun tunnollinen ja nopea oppimaan. Koulussa pitää olla myös kaunis! Piti osata miellyttää muita. Olin luokan lihava ja (siksi) ruma tyttö, syntipukki ja kaatopaikka, jonne kaiken pahanolon sai kaataa kuin saavista. Hyväksyin osani kiltisti. Kiusatuksi en kuitenkaan suostunut. Annoin täydellä laidalla takaisin heti, kun joku vain yrittikin. Kerran kerroin kotona äidille ja isälle kuinka minua kiusataan. ”Älä jää suu kiinni seisomaan, vaan anna takaisin”, olivat savolaisäitini ohjeet tyttärelleen maailmaan. Kotona ei koulukiusaamisestani sen jälkeen puhuttu.
Opin ensimmäisellä luokalla puolustamaan itseäni suullisesti. Erotuin jo ensimmäisellä luokalla muista. Olin lihava ja suuriäänisesti itseäni puolustava rääväsuu. Nuo ”positiiviset” ominaisuudet seurasivat minua koko kouluajan. Ne siirtyivät mukanani pienestä ala-asteen koulusta kirkonkylän ylä-asteelle. Yläasteella minua ei varsinaisesti enää kiusattu. Kukaan ei enää viitsinyt uhrata minulle energiaansa. Tiesivät, etten ole nynny, että osaan ja kykenen puolustamaan itseäni. Minua ei kiusattu, mutta jätettiin kaiken ulkopuolelle. Ei hyväksytty muiden porukoihin. Keskustelu loppui, kun minä saavuin muiden joukkoon ja porukka hajosi pikkuhiljaa jättäen minut yksin.
Lapsesta asti olen rakastanut kaikenlaista musiikkia. Ensimmäisen radioni sain seitsemänvuotiaana. Radio oli sänkyni vieressä lattialla. Kuuntelin sitä iltaisin mennessäni nukkumaan. Tuntui hyvältä nukahtaa radiosta kuuluvan musiikin tulviessa korviini ja peittoni alle, tuudittaen minut muihin maailmoihin. Jo hyvin nuorena musiikki on tarjonnut minulle mahdollisuuden siirtyä muualle tästä usein niin karusta todellisuudesta. Musiikin avulla olen voinut matkustaa poistumatta kertaakaan omasta huoneestani. Musiikki on antanut minulle kokemuksen miltä tuntuu olla henkilö joka on kaunis, lahjakas ja palvottu. Radioni oli minulle kuin taikakalu. Mutta vaikka kuinka rakastinkin radiotani, sai aparaatti usein rajun kohtelun. Yöllä, kömpiessäni sängystä vessaan, oli se usein tiellä ja kaatui, tai tuli muuten kiireessä potkituksi. Nuoruuteni päivinä kompuroin rikki varmasti ainakin neljä radiota. Äitini oli epätoivoinen huolimattomuuteni vuoksi. Radiolla on tärkeä osa siinä mitä olen tänä päivänä. Radiosta kuulin englanninkielisiä lauluja, joita hoilasin tunteella mukana, vaikken sanoista ymmärtänyt vielä mitään. Muistan myös ”laulaneeni sujuvasti ranskaa”, sen aikaisen radioiskelmän sanoja tapaillen. Kielitaitoni on pitkälti radion ansiota!
Taidetta Suomen Lasimuseon pihalla kesällä 2016
Musiikki on lohduttanut, kun olen ollut surullinen, vihainen, pettynyt tai masentunut. Musiikin avulla olen voinut surra sitä mikä olen. Musiikki on myös tuonut valtavaa iloa elämääni. Se on monesti ollut ainoa keino ilmaista tunteitani. Ulkoistamalla tunteeni musiikkiin on ollut helpompi käsitellä isojakin asioita elämässäni. Olen aina rakastanut tanssimista. Olin jo 80-luvulla ”Fat Girl Dancing” ennen tämän päivän Whitneytä, joka esiintyy youtubessa ja hänellä on oma televisio-sarja. Musiikin mukana tanssiminen on aina olut minulle helppo keino paeta todellisuudesta. Tanssiessa aika ja paikka katoavat ja jäljelle jää vain musiikki, liike ja minä. Olen musiikin kyydittämänä vajonnut eräänlaiseen transsiin tanssilattialla yksin tai kaverini kanssa tanssiessa. Se on minulle keino ilmaista itseäni, purkaa tunteet ulos sisältäni liikkeen avulla.
Tanssi on ainoa liikuntamuoto uimisen ja kävelemisen lisäksi, jota olen koskaan harrastanut suurin piirtein vapaaehtoisesti. Tanssiessa tunnen itseni vapaaksi ja kevyeksi. Aikaa myöten tanssi jäi taka-alalle. Aloin käydä ”oikeissa” tansseissa kavereiden kanssa. Paritanssista puuttui taika. Siinä joutui keskittymään liikaa toiseen, tanssittavaan mieheen. Joutui miettimään miten jalat ja sanat asetellaan. Vaikeinta oli oppia puhumaan ja tanssimaan yhtä aikaa. Tanssista katosi ilo, siitä tuli suoritus. Meni vuosia, etten juuri tanssinut, muulloin kuin tyttöjen kanssa juhliessa. Tanssin taian olen vasta viime vuosina löytänyt uudelleen. Nykyisin tanssin nauttien sambaa ja salsaa. Miehen kanssa tanssimisesta en ole pitänyt koskaan.
Arjen taidetta Riihimäellä. Lasitaidetta talon seinässä. Kuvattu kesällä 2015.
Viime aikoina olen kuunnellut musiikkia todella vähän. Kirjat, joita luin jo lapsena paljon, ovat syrjäyttäneet lähes täysin musiikin pakokeinona ankeasta ja usein ahdasmieliseksi kokemastani maailmasta. Jokainen meistä on erilainen. Luulen, että jokainen meistä tarvitsee välillä jonkinlaisen keinon paeta arjesta. Toisille se on kirjat ja musiikki ja toiset pakenevat arkeaan lenkille tai television turruttavaan maailmaan. Kaikki keinot, elleivät ne loukkaa toisia, lienevät sallittuja väliaikaisen unohduksen hakemisessa.
Pitäisi olla tikka, saisi elantonsa takomalla päätä puuhun!
Mikko Kilpi
Tämä aforismi kuvaa aika hyvin tämän hetkistä tilannettani. Olen elämäni suuressa muutoskohdassa, pakon edessä etsimässä uutta uraa elämälleni. Olen jättänyt tutun ja turvallisen työympäristön sairastelun vuoksi. Mikään elämässäni ei tällä hetkellä ole varmaan, sekään maksetaanko minulle seuraavaa työttömyyskorvausta, sillä en ottanut vastaan tarjottua työtä. En puhu ruotsia hyvin, ja paikka olisi ollut ruotsinkieliselle. Olen kotoisin suomenkieliseltä Pohjois-Pohjanmaalta, jossa ruotsia ei puhuttu ja nyt minun oletetaan täyttävän työhakemuksen ehdot. En täytä! En puhu ruotsia niin hyvin, että voisin tehdä sairaanhoitajan vaativaa työtä sillä kielellä. Kokkolan ruotsia en ymmärrä alkuunkaan.
Lääkärit eivät vielä ole halunneet kirjoittaa minulle sairaslomaa. Kokemus on minulle osoittanut, että oltuani muutaman tunnin paikassa, jossa on koneellinen ilmanvaihto, sairastun. Minulle tulee poskiontelotulehdus ja kuumeilen. Tulehdusarvoni ovat olleet lääkärin tämänpäiväisen sairaskertomukseni selailun perusteella olleet koholla jo vuodesta 2011, poskiontelotulehduksia löytyi kirjauksissa lukemattomia. Hän myönsi, että ongelma on ikävä ja ymmärsi kyllä väsymykseni ja haluni selvittää tulehduksen ja jatkuvansyyn.
Elän keskellä dilemmaa. Lyön päätäni seinään kuten tikka puuhun, tai kuten nuoret miehet aikanaan Väinö Linnan sanojen mukaan Kannaksella löivät päätään Karjalan mäntyyn. Valitettavaa on, ettei pään paukuttamisella puuhun todellakaan voi tienata elantoa.
Koska tiedän, etten koskaan enää voi oleskella pitkiä aikoja rakennuksissa, joissa on koneellinen ilmanvaihto ja/tai sisäilmaongelma, seison tanakasti selkä seinää vasten. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin reippaat ulkotyöt tai yrittäjyys. Eipä siis puutu kuin ihan pikkuinen liikeidea!
Kunpa voisikin hankkia elantonsa takomalla päätä puuhun! Olisin taatusti miljonääri. Olen aina ollut oman tieni kulkija, valinnut vähemmän samoiltuja polkuja. Joskus toivoisin kuitenkin, että joku muu hakkaisi omaa päätään puuhun minun puolestani tai edes avittaisi kädestä pitäen kappaleen matkaa.
Aina ei mene ihan niin kuin haluaisi. Jokaisen päivässä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma murjoo ja koiratkin pissii kintuille. Itselleni maanantait tuntuvat olevan niitä hetkiä, jotka on vain pakolla rämmittävä lävitse. Muutenkin tällä hetkellä tuntuu, että sohin eteenpäin etsien polun alkua sielun pimeässä yössä. Sanontahan kuuluu, että pimeintä on juuri ennen auringonnousua.
Kuva: Facebook/Purple Clover
Olen jättänyt entisen elämän taakseni. Ajatuksenani on, että löytäisin uuden suunnan elämälleni. Haluaisin jatkossa tehdä jotain, joka tuottaa tyydytystä ja jossa voin parhaiten toteuttaa ja hyödyntää niitä taitoja joita minulla on. Olin niin varma, että olisi helppoa keksiä jotain sairaanhoidon tilalle. Kuvittelin, että alan tuosta vain käsityöyrittäjäksi tai kirjailijaksi tai auttamaan ja motivoimaan ihmisiä muutoksissa tai jotain muuta mikä minusta tuntuu hauskalta. No en ole vielä alkanut, koska en keksi mille alkaisin. Ei minulla riitä motivaatio enää tehdä töitä ihmisten kanssa. En halua olla osallisena yhteiskuntamme terveydenhoitosysteemiä. Motivaattorina olisin kuitenkin tekemisissä sen kanssa välillisesti, sillä ihmiset luottavat edelleen siihen mitä lääkäri sanoo, enemmän kuin siihen, miltä itsestä tuntuu tai ”herra paratkoon” joku ihme intuitio sanoo! Käsitöihin ja kirjoittamiseen minulla ei taida riittää taidot ja sitä paitsi olen liian vanha. Mieli on loistava keksimään tekosyitä.
Olen jo viikon miettinyt, haluaako sieluni vain viettää rauhallista elämää ilman stressiä ja kiirettä? Sitä ei tämä yhteiskunta salli. Kenelläkään ei ole oikeutta nauttia elämästä verovaroilla, kun muut tekevät niskalimassa töitä verovarojen eteen. Jos en olisi kroonisesti huonovointinen, loukkaantuisin sanoista ja hakisin näyttävästi ja kiireesti töitä jostain. Valitettavasti tosi asia on edelleen se, etten kykene oleilemaan julkisissa tiloissa muutamaa tuntia kauempaa tulematta kuumeeseen. Kun olen viettänyt illan jossain harrastukseni parissa, tiedän, että olen seuraavana iltana kuumeessa. Jos olen kotona, jossa ei ole koneellista ilmastointia, ja ulkoilen merenrannalla, ei kuumetta tule.
Tosiasia kuitenkin on, että terve mieli kaipaa töitä. Haluan olla osa tätä yhteiskuntaa omalla tavallani. En halua elää yhteiskunnan varoilla, vaan haluan itse elättää itseni omalla työlläni. Minun olisi siis keksittävä jotain, mitä voin tehdä kotonani. Olen yrittäjäkurssilla, mutta sen käyminen tökkii, sillä lähes joka tunnilla opettajat kysyvät omasta liikeideasta. – No DA’A!!! – Minun liikeidea on edelleen hakusessa. Olen pyöritellyt mielessäni jos minkälaista liikeideaa, mutta kaikki tuntuvat tökkäävän johonkin pikkuseikkaan. Eilen meinasin jo masentua täysin, kun käsityökoulun huopatyö tuntui saavan minusta täydellisen niskalenkin. Siitä on tulossa mielestäni täydellinen fiasko. Näpertelen jonkin onnettoman kirjailun parissa, vaikka huopa ei tahdo edes taipua pikkusievään näpertelyyn, vaan on suurten linjojen materiaali. Niin kuin yleensä, pieni takapakki suureni mielessäni maailmanlopun enteiksi.
Turhaa kai tässä vaiheessa mainitakaan, mutta tämän aamun olen viettänyt vetelehtimällä. En saa taas mitään aikaiseksi. Kuljeskelen levottomasti ympäri kotiani ja huomaan kaikki keskeneräiset projektit ja rekisteröin siivousta ja tuunaamista vailla olevat kohteet. Kierrän negatiivistä kehää, jonka toivoakseni saan pian katkaistua. Ehkäpä kuitenkin saan iltapäivään mennessä itseni koottua ja pääsen alkamaan rakentavan tulevaisuuden pohdinnan.
Taiteilijaelämä – alkoholismi. Liittyvätkö ne todella yhteen? Katselin taannoin dokumenttia Pentti Saarikoskesta. Silmieni eteen avautui pahasti alkoholisoituneen taiteilijan sekava maailma. Saarikosken ulkoisesta olemuksesta erotti humalan merkit. Silmien harituksen ja verestyksen näki ohjelman dokumentaaristen pätkien musta-valkoisuudesta huolimatta. Hänen puheestaan kuulin ne samat valheet, tekosyyt ja kieroilut, kuin niin monen muunkin alkoholistin suusta olen elämäni aikana kuullut. Aikalaisten kertomukset vahvistivat käsitykseni. Pentti Saarikoski oli alkoholisti.
Mistä on saanut alkunsa käsitys, että taidemaalarit ja kirjailijat, etenkin runoilijat, ovat alkoholisteja? Alkoholisti ei mielellään päästä ketään lähelleen, koska pelkää totuuden juomisestaan paljastuvan, mikä tekee kirjailijoista jotenkin romanttisia. Kirjailijan ammatti tavallaan antaa luvan juomiseen. Oletetaan, että juomisesta saa inspiraatiota. Alkoholismi on herkkien ihmisten ongelma. Elämä satuttaa ja koskettaa niin lujaa, että sitä lääkitään alkoholilla, joka on meidän yhteiskunnassamme helposti saatavilla ja siten helppo vaihtoehto.
En ymmärrä mistä nämä fiktiiviset käsitykset alkoholin luovuutta kohottavasta vaikutuksesta ovat lähtöisin. Mikä on syyn siihen, että oletetaan luovien ihmisten ammentavan luovuutta ja taitoaan viinan vaikutuksista tai juomisen ilosta? Humalaisten ”keskustelut” ovat porukalla huutamista, kukaan ei kuuntele. Omaa mielipidettä yritetään tuoda esille kohottamalla ääntä muiden puheen yli. Ajatus katkeilee kesken lauseen ja asiat vaihtuvat lennosta toisiin. Humalainen ei kykene keskittymään asioihin. Alkoholisti on etääntynyt todellisuudesta. Hän on päihteiden orja, koska ei kykene kantamaan vastuuta elämästä, eikä halua puhua vaikeista asioista. Alkoholistien ongelmanratkaisutaidot ovat usein puutteelliset ja kyky käsitellä tunteita taantunut.
Käännetäänpä asia päinvastoin. Voiko ihminen, joka ei käytä päihteitä olla uskottava kirjailija? Varmaan voi, mutta uskon että humalaton ja krapulaton pää kykenee ajattelemaan luovemmin ja selkeämmin. Ihminen, joka ei sekoita päätään kemiallisilla aineilla, kykenee ilmaisemaan itseänsä selvemmin, loogisemmin ja monipuolisemmilla tavoilla, kuin kollegansa, jonka aivotoimintaa päihteet sotkevat. Päihteettömän ihmisen keskittymiskyky on huomattavasti parempi kuin humalaisen tai saati sitten alkoholisoituneen.
Historiassamme on kuitenkin useita kirjallisuuden merkkihenkilöitä, jotka ovat olleet jopa surullisen kuuluisia alkoholin käytöstään. Toisena esimerkkinä Saarikosken rinnalla voisi mainita Aleksis Kiven. Kivi oli myös skitsofreenikko. Mahtoiko hän lääkitä mahdollisia harhojaan viinaksilla? Mene ja tiedä. Eräässä ohjelmassa Raija Oranen kertoi alkoholismistaan. Hän oli ymmärtänyt, miten hänen elämässään kirjoittaminen ja viinin lipittäminen liittyivät yhteen. Hänen terveytensä oli alkanut kärsiä. Vasta sairastuminen oli antanut hänelle kimmokkeen lopettaa juominen. Itse hän sanoi, että raitistuminen on parantanut hänen kykyään työskennellä uusien käsikirjoitustensa parissa.
Saarikoski oli harvinaisen älykäs ja lahjakas runoilija ja kääntäjä, kyetessään kääntämään niin vaikeaa tekstiä ja kirjoittamaan kuuluisia runojaan alkoholismistaan huolimatta. Sellaista lahjakkuutta, joka kykenee ylittämään noin suuren esteen kuin alkoholismi, on kunnioitettava! Saarikoski kuoli vuonna 1983 Valamossa sisäiseen verenvuotoon vain 46-vuotiaana. Mitähän hän olisi kyennytkään vielä saavuttamaan, jollei olisi tuhonnut itseään hitaasti mutta varmasti alkoholilla?
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 