Kategoria: Ihmisarvo

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kiire, Muutos

Pienet asiat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäni aikana maailma on muuttunut valtavasti. Kun minä olin lapsi, ei jokaisessa talossa ollut puhelinta tai televisiota. Videoita  ja niitä seuranneita  dvd-soittimia ei ollut edes keksitty. Kun minä olin lapsi, ihmiset kuuntelivat vielä paljon radiota. Omakin maailmankuvani rakentui pitkälle radiosta saamani tiedon varaan, vaikka suurimman osan radion parissa viettämästäni ajasta kuuntelin lähinnä musiikkiohjelmia. Vanhempani olivat suojelunhaluisia ja rajoittivat televisionkatseluani. Muistan kun ala-asteella ollessani televisiosta tuli ”Juuret”. Kaikki puhuivat siitä koulun välitunneilla. Minä en ”Juuria” saanut katsoa. Vanhempani olivat päättäneet, ettei se ollut minun ikäiselleni sopivaa katsottavaa. Silloin se harmitti, mutta nyt olen hyvin tyytyväinen. Olen hyvin kerinnyt ahdistua ihmisen julmuuksista aikuisenakin.

Tuolloin elämä oli yhteisöllisempää. Naapureissa vierailtiin tämän tästä juomassa kupponen kahvia ja keskustelemassa päivän polttavista asioista. Oli talkoita, joissa autettiin pyyteettömästi apua tarvitsevia ja naapurin kakaroita ojennettiin siinä samalla kun omia lapsiakin.

 

1-DSC_0014

 

Ehkä aika kultaa muistot. Silti toivoisin, että moni asia entisestä palaisi takaisin. Kaipaan toisista ihmisistä välittämistä, joka on kadonnut (ja jonka moni kaupungissa kasvanut kokee ”kyttäämisenä”). Myös pienistä asioista nauttiminen on tainnut jäädä menneisyyteen. Mieheni luki minulle Kodin Kuvalehden nettijulkaisusta eilen lauseita, joita ei nykypäivänä enää kuule. ”Limsaa saa vain saunapäivänä!” ”Ostaisin kolme merkkaria ja 2 keltaista nallekarkkia.” ”Tänään mankeloin!” Näistä lauseista kuulee heti, että ne on sanottu menneisyydessä. Nykyään limsaa juodaan jatkuvasti, eikä kukaan osta enää yhtä karkkia, vaan kokonaisen pussillisen sitä tai tätä. Mahtaako kukaan enää mankeloida?

Elämme yhteiskunnassa, jonka tahti on aivan toinen kuin ennen. Ihmiset ovat pikku hiljaa tottuneet haluamaan suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä se on inhimillistäkin, että ihmiset haluavat tavoitella jotain parempaa, kuin mitä heillä on. Jossain vaiheessa vain käy niin, että mikään ei enää riitä. Ihmisistä tulee kroonisesti tyytymättömiä ja elämästä katoaa ilo, kun syvällä sisimmässä jäytää tunne siitä, ettei saavuta jotain epämääräistä, jota kokee tavoittelevansa.

Mistä meille on tullut ajatus siitä, että onni löytyy jostain muualta? Miksi me luulemme että onni löytyy etsimällä, kuluttamalla, ostamalla? Onni on valinta. Se löytyy kysymällä itseltä yksinkertaisia kysymyksiä: mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mistä minä nautin? Mikä tuo minulle iloa? ”Joo joo! Helppohan sun on sanoa. Ei meillä kaikilla ole varaa jäädä kotiin miettimään asioita. Mullakin on 3 lasta ruokittavana ja se on kallista!” Tämän tyyppisiä vastauksia saa, kun esittää ajatuksen onnellisuuden löytymisestä. Jokaisen elämässä on realiteetteja, joille ei voi mitään. Jokaisen elämässä on myös paljon asioita, joita voi muuttaa. Realiteetit on hyväksyttävä ja muutettava niitä asioita joita voi.

 

1-DSC_0004

 

Epäilen, ettei onni löydy ostamalla, kuluttamalla eikä matkustamalla maailmaa ympäri. Onni on hyvin pienissä ja arkisissa asioissa. Se lähtee yllättäen kolmesta pienestä mutta samalla terveyttä edistävästä asiasta: ravintorikkaasta ruuasta, liikkumisesta luonnossa ja hyvistä yöunista. Olen itse tipahtanut kiireisestä ja stressaantuneesta työelämästä tyhjän päälle ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen muutamaankin kertaan, joten puhun omasta kokemuksestani. Kun nuo kolme elämän peruspilaria ovat balanssissa, voi alkaa rakentamaan sen ympärille muuta iloa ja tyydytystä tuovaa elämää. Olen muistuttanut itseäni viimeisen viiden vuoden aikana useasti siitä, miten tärkeää on itsensä kuuntelemisen lisäksi se, että annat itsestäsi muille ihmisille ja elämälle.

Itseään pitää ajatella, tehdä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja mielekkäitä Elämme täällä yhdessä muiden rinnalla ja toisten palveleminen tavalla tai toisella antaa merkityksen elämälle. Jokainen palvelee toisia omalla tavallaan. Jotkut hoitavat, toiset ajavat bussia tai pitävät huolta kirjastoista. Jotkut tekevät taidetta ja joillekin muiden palveleminen on kaupassa työskentelemistä. Kukin palvelee omalla tyylillään ja taidollaan, tavalla, jonka kokee itselleen läheiseksi. Ja jos luulet, ettei esimerkiksi kaupan kassana työskenteleminen olisi tärkeää, mieti uudelleen. Kaupan kassahenkilö voi olla jollekin ainoa henkilö, jonka tämä sinä päivänä kohtaa. Hänelle on siis hyvin merkityksellistä onko kassahenkilö kohtelias ja hyväntuulinen vai jurottava ”mörkö”.  Jos työ pitää tehdä, ansaitsee se tulla tehdyksi huolellisesti ja arvostaen.

Me olemme nyky-yhteiskunnassa tottuneet kiireeseen ja tavoittelemaan jatkuvasti entistä suurempia asioita. Olemme tottuneet hakemaan elämyksiä. Olemme hakeneet elämyksiä niin kauan ja niin monelta taholta, että mikään ei oikeastaan enää tunnu miltään, mikään ei enää kolahda. Olisiko aika suunnata katseet maailman tarjoamiin pieniin nautintoihin? Ne ovat niin vaatimattomia, ettei niitä tahdo huomata. Tuulenvire ulapalla, talitintin ja peipon viserrys kevätaamuina, sateen jälkeinen tuoksu ulkona, puhkeavat koivunlehdet ja ilta auringon viimeiset säteet.

 

 

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Lapseen kohdistuva rasismi

Ikinuoren naisen pienet ilot

Eilinen päivä aiheutti minulle vertauskuvallista sydämentykytystä. Vertauskuvallista siinä mielessä, että fyysisesti voin kuitenkin olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvin. Katsoin aamulla aamutv:tä, jossa 11-vuotias Valtteri-poika kertoili kokemuksiaan. Valtteri on pienenä Etelä-Afrikasta Suomeen adoptoitu lapsi, joka on tummaihoinen. Hän kertoi mm, että jos hän on yksin bussipysäkillä odottamassa bussia, saattaa bussi ajaa hänen ohitseen. Valtteri mainitsi myös haukkumanimiä, joilla häntä on nimitelty.

Aamu jatkui yhtä ankeissa merkeissä. Aukaisin tietokoneen ja silmiini osui uutinen jossa kerrottiin kuinka Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Tarja Kiemunki oli kritisoinut ”muslimipentuja” virpomisesta. Hänen mielestään muslimien lapset eivät olisi saaneet virpoa muiden lasten mukana. Luuleeko Tarja Kiemunki, että lapset yleensä tietävät uskonnosta paljokaan, että lapset olisivat tietoisia siitä, mihin perinteeseen tai uskomukseen virpominen kuuluu? Lapset virpovat todennäköisesti siitä ilosta, että saavat olla kavereidensa kanssa, pukeutua hassusti ja saavat suklaamunia palkkioksi muutamasta opettelemastaan virkkeestä ja koristellun varvun heilutuksesta.

1-DSC_0139

Suomessa on todellakin jotain mätää. Ennen rasismi oli hävettävää ja rasistisia kommentteja huudeltiin anonyymisti puskista. Ihmiset kykenivät hillitsemään itsensä lasten edessä. Äitini, joka teki elämäntyönsä perhepäivähoitajana, opetti minulle, että ikinä ei saa lapsia tuomita vanhempien teoista. Eilen aamulla sain surukseni huomata, kuinka usea lapsi sai tuta aikuisten vihan sellaisen ominaisuuden vuoksi, jolle he eivät itse voi mitään. Se tuntuu minusta äärettömän pahalta. On erittäin ala-arvoista solvata ja kiusata lapsia. Se on mielestäni merkki henkilön moraalisesta rappiosta. Vain raukka kiusaa lapsia.

Jos edes pieni osa siitä energiasta, jota Hallitus käyttää talousasioiden veivaamiseen, käytettäisiin esimerkiksi rasismin kitkemiseen, olisi suurella osalla suomalaisista parempi olla. Onko meillä, pienellä kansalla, varaa jättää yksikään heikoimmista kärsimään jonkun näin epäoleellisen asian vuoksi kuin ihon väri? Onko meillä varaa antaa sellainen malli, että on ok kiusata lapsia rasistisilla kommenteilla? Haluan elää aidosti tasa-arvoisessa ja turvallisessa Suomessa, enkä maassa jossa rasistinen Soldiers of Odin patsastelee kukkona tunkiolla.

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Lihavuus, Muutos, Ruoka, Sairaus

Syömisen nautinto ja inho

Ikinuoren naisen pienet ilot

Istun korkealla pyöreäistuimisella, matala selkänojaisella tuolilla ja mietin miksi taas söin liikaa. Olo on kamala. Maha tuntuu pinkeältä. Vatsaa vääntää ja se murisee kuin juuri syödystä ruuasta kiittäen. Eniten kuitenkin sattuu sisälle. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, arvottomaksi, lihavaksi ja selkärangattomaksi paskaksi. Olen jälleen kerran ymmälläni tässä tutussa vanhassa tilanteessa. Kuinka taas kävi näin? Tyhjensin jääkaapista kaikki raskaimmat ja minulle sopimattomimmat ruuat nälkäni pitimiksi. Haluaisin ymmärtää, miksi itsehillintä on niin vaikeaa. Tiedän kaikki ravintoarvot, osaan kaloritaulukot ympäri ulkoa, ja mikä tärkeintä, tiedän, mikä sopii minun keholleni. Silti syön kuin ruoka olisi juuri loppumassa maailmasta. Tankkaan itseni varalta täyteen. Eihän sitä tiedä, huomenna voi tulla sota ja elintarvikkeet loppua kaupoista. Köyhyys saattaa iskeä, eikä ole varaa ostaa ruokaa. Voihan olla, että olen niin sairas, että en voi syödä, tai mikä pahempaa ruoka ei maistu! Toisaalta, sellaisia päiviä jolloin ruoka ei oikeasti maistu, ei onneksi ole.

2016-02-09 13.35.37
Niinä päivinä, kun ruoka on numero yksi elämässäni, en osaa ajatellakaan muuta. Heti herätessäni tiedän, että tänään syön liikaa. Vaikka kuinka haluaisin hillitä itseäni, en siinä tunnu onnistuvan. Vai enkö vain halua onnistua? Saatan illalla päättää mitä syön aamulla. Kuvittelen mielessäni aamupalan edessäni, hedelmää ja jogurttia, sekä hieman kahvia. Tuntuu, että vaikka kuinka yritän, niin aamulla olen kuin tahdoton nukke. Kaivelen kaapista kaikki mahdolliset herkut. Olen jo oppinut tuntemaan itseni. Tiedän, että päivät, jolloin huijaan itseäni ajattelemalla, että syön vain pienen annoksen Minibixejä, ovat tuhoon tuomittuja. Minibixien jälkeen syön jogurttia, leipää, popcornia jne. Illalla sitten ajattelen, etten oikeastaan olekaan syönyt mitään kamalan väärää. Olivathan kaikki ruuat kuitenkin aika keveitä ja tavallista ruokaa, ei herkkuja, pelkkiä vatsaa täyttäviä hiilihydraatteja.
Välillä menee jopa viikkoja, että syömiseni ovat tasapainossa. Toisinaan saatan seurata jotain erikoista dieettiä, jonka olen jostain lukenut tai saanut. Dieettiohjeet voivat olla välillä outoja. Se ei minua hidasta. Kannan kaupasta vieraita, mutta sillä hetkellä käytössäni olevan dieetin kannalta tarpeellisia, ruokatarvikkeita. Jonkin aikaa jaksan paneutua asiaan ja valmistaa kummallisia ruokalajeja. Uskon dieettiohjeissa luvattuihin väitteisiin ja erikoisiin ruoka-aineiden yhdistelemistapoihin. Uskon, että välttämällä tiettyjä elintarvikkeita, en pelkästään voi paremmin, vaan myös laihdun. Joka kerta uskoin aidosti, että pelastus lihavuuteeni on löytynyt. Minä hoikistun, kaunistun ja verenpaineeni laskee normaalitasolle. Ja siinä olin edelleen! Upea ja kaunis olen kyllä, mutta valitettavasti 40 kiloa ylipainoinen. Kun en enää jaksa seurata orjuuttavaa dieettiä, palaan takaisin entiseen.

20160212_133217-01.jpeg
Syöminen on ihanaa! Ruoka maistuu taivaalliselle suussa, etenkin lakritsi, popcornit, maksamakkaravoileivät ja hapanimeläkana. On myös ruokia joita en söisi, vaikka siitä maksettaisi pieni, tai suurikin, omaisuus: silli, tuoresuolattu lohi, perunamuusi jossa on sipulia ja kalakeitto. Ruoka on parasta lohdutusta kun elämä murjoo. Pieneen masennukseen ruoka auttaa kuin laastari verenvuotoon. Elämän huippukohdissakin ruoka on hyvää, mutta silloin on yleensä liian kiire syödä, liian kiire nauttia ruuan suloisista mauista ja vivahteista. Elämän huippukohdissa tuntuu, että syöminen on hyvän ruuan haaskausta. Silloin ei ole aikaa, eikä tarpeeksi mielenkiintoa, arvostaa ja nauttia sen tarjoamasta mielihyvästä. Mutta päivänä, jolloin matalapaine iskee, tulen kotiin kaupan kautta. Ostan tavanomaiset ostokset ja ennen kassaa jarrutan karamellihyllyillä. Tutkailen valikoiman nopeasti läpi. Päätöksen tekeminen ei koskaan ole ollut minulle vaikeaa. Yleensä valitsen joko lakritsaa tai jonkin pienen suklaapatukan. Yritän viimeiseen asti huijata itseäni. Syön vain tämän pienen patukan ja sitten lopetan. Kotiin päästyäni teen ennen ruokaa voileipää, jonka syön maitokaakaon kanssa. Päivällisen jälkeen jatkan jollain pienellä herkulla. Jääkaapin tai ruokakaapin ovi käy siihen asti, että menen mahani viereen nukkumaan. Ei puhettakaan, että täydellä mahalla jaksaisi muuta!
Ruoka on minulle ystävä. Etenkin hädän hetkellä ruoka ei koskaan petä. Se on aina paikalla, uskollisempana, kuin yksikään ystävä. Se ei jätä, petä eikä hylkää. Ruoka ei kieroile, eikä puukota selkään. Ruoka on turvallinen. Se lohduttaa, kun sydän on särkynyt. Se pitää seuraa silloinkin, kun kukaan ihmisystävä ei jouda tai halua. Se ei väitä vastaan tai ole erimieltä. Ruoka rakastaa minua ehdoitta, mitä harva ihmisystävä tekee. Se on paikalla kun mikään ei haluta, väsyttää tai maailmani väreistä vain musta, valkoinen ja harmaan eri sävyt ovat jäljellä.

IMG_20160208_183242.jpg
Ruoka on minulle myös vihollinen. Se saa minut inhoamaan itseäni. Tunnen itseni hylkiöksi syötyäni mahani niin täyteen, että tuntuu kuin viimeiset palat pyörisivät kurkussa, enkä saa niitä alas, vaikka kuinka nieleskelisin. En koskaan oksenna. En halua tuhlata tai aliarvostaa hyvää ruokaa. Ruualla on itseisarvo. Sitä ei saa halventaa. Liiasta ruuasta olen lihonut. Vihaan lihavaa, tytisevää ja rumaa vartaloani. Heitän itsestäni mustaa huumoria. ”Olen kaunis kaulasta ylöspäin!”, sanon nauraen, vaikka sieluni itkee. Haluaisin olla kaunis myös muualta. Rakas viholliseni ei sitä iloa minulle ole suonut. Ruuasta on tullut viholliseni, koska se on saanut mieleni täysin otteeseensa. Se on sekoittanut ajatteluni niin, että luulen kaiken mitä elämässäni on ja tapahtuu johtuvan ruuasta, joko syömisestä tai syömättömyydestä. Olen sekoittanut ruuan ja syömisen oman kehoni kanssa. Saanut itseni uskomaan, että menestykseni tai menestykseni puute ovat täysin kiinni liiasta syömisestäni ja siitä johtuvasta lihavuudesta. Olen luovuttanut vallan ja vastuun elämästäni ja kehostani ruualle. Vihaan valtaa, jonka olen antanut ruualle.
Minun on ollut vaikea suhtautua ruokaan neutraalisti. En pysty ajattelemaan, saati ääneen sanomaan, että ruoka on tarpeellista ihmiselle siksi, että siitä saa tarvittavaa energiaa pystyäkseen toimimaan normaalisti. Suhteeni ruokaan on ollut kiihkeä tunnesuhde, jossa viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuten sokeri veteen.

Suhteeni ruokaan on toistaiseksi ollut elämäni intohimoisin suhde. Se on lyönyt laudalta kaikki tähän mennessä kokemani rakkaussuhteet. Onneksi suhteeni ruokaan on viimeisen vuoden aikana hieman höllentynyt. Olen pitänyt itselleni kuria ja laittanut päämäärätietoisesti rajoja syömiselleni. Tuo tiukkuuden opettelu on alkanut näkyä sekä vyötärössä, että omassa voinnissani.
Toivon löydettyjen rajojen pitävän. Tästä löytyneestä tasapainosta ja hyvästä olosta haluan pitää kiinni!

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Käsityöt, kirjoittaminen, Kutominen, Muutos

ADHD?

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kai minulla on joku ADHD, kun en pysty keskittymään mihinkään kauaa. Minulle on sanottu jo lapsena, että olen hätäinen ja en pysty keskittymään asioihin. Ekaluokan todistuksessakin luki että ”hieman hätäinen tavaaja”. Häpesin tuota todistusta koko lapsuuteni. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että kai sitä on ollut hätäinen tavaaja, kun oli osannnut lukea jo kauan.

Kukaan lähipiirissäni ei ymmärtänyt valintaani opiskella sairaanhoitajaksi, kun olen  äkkinäinen ja kiireinen luonne. Äitini päivitteli lasityöharrastustani. Ei ymmärtänyt ollenkaan, kuinka pystyin niin tarkkaan työhön, vaikka olen tällainen huithapeli.

Minua on kutsuttu jos millä nimellä, joka kuvaavat äkkipikaista, keskittymiskyvytöntä ja hätäistä ihmistä. Olen jopa itse alkanut uskomaan, että olen sellainen.  Mitä vanhemmaksi tulen sen selvemmin tajuan, että en ole kuvauksen kaltainen. Olen vain toteuttanut muiden ihmisten käsitystä itsestäni. Tempperamenttia minulta kyllä löytyy, mutta kykenen hyvinkin keskittymään tuntikausiksi johonkin, jos aihe on minusta mielenkiintoinen. Toisinaan asia vie niin mukanaan, että sama vaikka pommi tipahtaisi naapuriin, en juuri katsettani askareistani nostaisi.

Ensimmäinen mieheni ihaili kykyäni innostua jatkuvasti uusista asioista. Kyky innostua uudesta on itselleni merkki siitä, että voin hyvin. Elin kymmenen vuotta niin ettei mikään uusi innostanut. Mistään en saanut ”flow”ta. Toimin hyvin päivästä toiseen ja täytin velvollisuuteni, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että jokin on pahasti pielessä. Jotain olennaista puuttui elämästäni. Nyt innostuneisuus on palannut. Opettelen taas onnellisena uusia taitoja, josta varmastikin suurin osa jää pölyttymään käytön puutteessa. En anna sen häiritä itseäni, vaan puksutan eteenpäin.
Enkä sittenkin olen eräällä tavalla keskittymiskyvytön. En kykene sitoutumaan yhteen asiaan. Opettelen jatkuvasti uutta ja hylkään vanhoja jo opittuja taitoja, joista hieman hiomalla voisi saada aikaan varsinaisen timantin. Minua vain ei kiinnosta loistaa. Minua kiinnostaa tuo uuden opettelu.
On muutama mielenkiinnonkohde, joihin palaan aina kokeiltuani uutta: valokuvaaminen, kirjoittaminen ja kutominen (yleensäkin lankakäsityöt). Ne ovat minun ankkurini tässä maailmassa. Kaikki muu on eräänlaista silmänlumetta, joiden annan hämätä itseäni aika ajoin.

Olen antanut suuren osan elämääni muiden mielipiteiden määritellä elämääni. Tiedän, että on olemassa paljon muitakin ominaisuuksia, joita toteutan, vaikka tiedän, etteivät ne pohjimmiltaan ole totta. Läheisten mielipiteet vaikuttavat valtavasti elämäämme. Ihminen oppii olemaan ihminen seuraamalla ja jäljittelemällä. Suurimmalla osalla ihmisistä on tarve miellyttää muita ja tulla siten hyväksytyksi joukkoon. On kuitenkin jossain välissä hyvä tarkastella, elääkö minussa jokin ominaisuus tai piirre, jonka muut ovat minusta lausuneet, mutta joka ei oikeasti pidä paikkaansa. Onko olemassa jokin valheellinen ominaisuus, joka estää minua elämästä elämääni todeksi ja toteuttamasta unelmiani.
Jos olisin edelleen uskonut olevani kärsimätön, en olisi ikinä aloittanut nypläystä. Se jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Aina kannattaa kokeilla. Jos aina sanoo kaikelle EI, ei saa mitään. Tyhjän saa pyytämättäkin!

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Sananvapaudesta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Näin tänä aamuna Facebookissa erään ”hauskan yhteisön” sivuilla mielestäni mauttoman kuvan. Voihan toki olla niin, että kuva vain kolahti minuun sattuneesta syystä enemmän kuin muihin! Kuvassa oli erittäin lihava nainen valkoisessa kesämekossa. Teksti kuului: ”Vihdoinkin pääsin eroon kaamosläskeistä, nyt on jäljellä vain kevätrullia!” Olen nähnyt tekstin aikaisemminkin mielestäni oikeasti hauskaan kuvaan yhdistettynä, mutta tämä kotimaisella sivustolla oleva kuva sai minut ärsyyntymään ja tuntemaan myötähäpeää sivuston puolesta. Kirjoitin kuvaan kommentin ”mauton”.
Tänä aamuna oli aamu-uutisissa puheena, kuinka yli kaksikymmentä päätoimittajaa on tehnyt vetoomuksen luotettavan journalismin puolesta. He puolustavat ihmisten oikeutta olla asioista erimieltä ja kannustavat avoimeen keskusteluun. Toimittajien mielestä valesivustot ja valemediat levittävät vääristeltyä ja tarkoitushakuista väärää tietoa. Faktat ovat faktoja, niitä ei voi venyttää ja vanuttaa.
Tänä päivänä ei somea voi avata kohtaamatta kiivasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Jokainen on luonnollisesti omasta mielestään oikeassa oman mielipiteensä kanssa. Sananvapaus on tulkittu siten, että toista voi vapaasti solvata ja ilkkua millä sanoilla tahansa. Alatyyliset haukkuma- ja kirosanat vilisevät keskustelussa kuin arkiset sidesanat.
Mikä ihmisiin on mennyt? Onko kohteliaisuus ja toisen ihmisen arvostaminen unohtunut kokonaan? Minulle isä ja äiti opettivat lapsena, että ihmisiä ei ikinä saa tuomita uskonnon tai ihonvärin mukaan. Tuolloin 1970-luvulla pienessä kylässä ei juuri erilaisia ihmisiä ollut, mutta jälkeenpäin olen laajentanut sen koskemaan kaikkea erilaisuutta. Eivät opitut asiat ihmisistä niin erilaisia tee. Mikä siinä erilaisuudessa niin pelottaa?
Hauskintahan tietenkin on, että naistenlehdet painottavat persoonallisuutta ja jopa erilaisuutta. Älä pukeudu ja ehosta kuten muut, vaan korosta omaa kauneuttasi! Toisin sanoen on tärkeää olla erilainen. Nuoretkin haluavat erottua toisistaan ja kuitenkin pukeutuvat kaikki lähes poikkeuksetta mustaan. (Kärjistettynä. Mustaan pukeutuminen kuulunee tuohon ikään!) Miten ristiriitaista viestintää!
Sananvapaus on tärkeä ja puolustettava asia. Mitä yhteiskunnastamme jää jäljelle jos se murenee? Aito sananvapaus ei mielestäni oikeuta solvaamaan toista ihmistä tai ryhmää. Vain heikot sortuvat ilkeilyyn. ilkeilyyn päädytään, kun omat argumentit loppuvat ja oma heikkous tulee esille. Monilla on vielä oppimista siinäkin, että toisen mielipidettä ei välttämättä voi muuttaa. Jos toinen ei anna piiruakaan myöden asiansa kanssa, on parasta pistää omat pillit pussiin ja antaa toisen vaahdota asiaansa. Mikään fanatismi ja sokea usko johonkin –ismiin tai aatteeseen ei minun mielestäni ole ihmiselle hyväksi. Terve kriittisyys ja kyky muovata omaa mielipidettä, kun saa uutta informaatiota, on merkki terveestä asioiden käsittelykyvystä.
Ilkeily ja toisen ihmisen alistaminen on alhaista ja tuomittavaa. Siksi minä pidin aamulla Facebookissa näkemääni kuvaa mauttomana. Toiselle ihmiselle nauraminen, tai hänen kuvansa kustannuksella tietylle ihmisryhmälle ilkkumien, on inhottavaa.